Elokuu 2014

Summertime 2014

Huhtikuvia 2014

Lounastaa kauriiden kanssa

Jos ehkä vierastaa tanssia susien kanssa voi valita vaihtoehdoksi lounaan kauriiden kanssa. Se ei ole luonnonvalinta tai sitten se on juuri sitä, joka tapauksessa se on helpompi ja myös mahdollisesti turvallisempi vaihtoehto olematta silti urbaania pissiskulttuuria.

Matkani kauriiden kanssa on nyt jo jatkunut tovin, en edes tiedä koska se alkoi, mutta yhtenä lähtökohtana voi pitää Maaliskuun Pyllistyksen traagista kuolemaa. Sen jälkeen kun hänen maallinen vaelluksensa päättyi olen kieltämättä kiinnittänyt paljon enemmän huomiota sorkkien jälkiin ja niiden laatuun. Ehkä tarvitaan kuolema ja sen kohtaaminen ennen kuin ihmisen silmät aukeavat näkemään ympäröivän luonnon kauneuden ja sen antamat monet mahdollisuudet. Aivan kuin ihminen sukupolviensa ketjussa oppii ottamaan ja kantamaan vastuuta sen jälkeen kun esi-isät poistuvat ajasta ikuisuuteen.

Luonnossa juuri parasta on se, että se tulee lähelle yllättäen ja pyytämättä. Kun annat sille tilaisuuden, lakkaat olemasta tärkeä ja merkityksellinen, tulee luonto lähellesi ja antaa sinulle merkityksen, jota et tiennyt olevan olemassakaan ja tekee näin sinusta ainakin itsellesi tärkeän. Voit leikiä ituhippiä, olla muka luonnonsuojelija tai luontoihminen, mutta lopulta olet aina ulkopuolinen siihen hetkeen asti kunnessa luonto ojentaa sinulle kätensä ja ottaa sinut osaksi suurta monimuotoista kokonaisuuttaan.

Kauriit olivat pitkän tovin poissa. Olin jo huolestunut, onko täällä jokin joka ajaa ne pois vai ovatko ne vaan muuttaneet talven yli suojaisampiin ja ravintorikkaampiin ympyröihin. Kokemukseta tiedän että maaliskuussa ne palaavat, tulevat puutarhaan haistelemaan onko omenapuun oksia leikattu, onko vielä jäljellä lumen alle jäätyneitä talviomenoita ja nouseeko roudasta jo uusia maukkaita versoja pureskeltavaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki, on kevät ja myös kauriit kulkevat Hakaniemen rantaa käsi kädessä kohti autiotaloja - niillä on jo nyt etsimessä se paikka, johon emäntä kesän alkaessa pyöräyttää pienokaisen rauhalliseen, turvaisaan paikkaan kasvamaan tulevaksi sukupolveksi.

Olinko minä bambi viime kesänä?

Viime kesän sato, kaksi uljasta bambia ovat nyt kasvaneet lähes aikuisiksi. Niitä tuskin erottaa täysikasvuisista, niin hyvin ravittuja ja hyvävointisia ne ovat. Eräänä päivänä viimekesän bambit tulivat pihamaalle. Ne olivat nyt kaksistaan liikkeellä, tutkivat kotiseutunsa tutut paikat, söivät vähän talven yli mädänneitä omenanraatoja ja asettuivat sitten päivälevolle pudonneen lahon oksan varjoon. Tapetista erottuivat vain tummanpuhuva nenänpää ja kaksi tarkkaavaista silmää - tämä tulee olemaan heidän reviirinsä ja minulla ei ole siihen juurikaan vastaansanottavaa.

Etsi kuvasta kauris tai jopa kaksi.

Tunnin lepo oli tarkkailijalle rasittava kokemus, uskalsin tuskin hengittää, mutta lopulta parivaljakko nousi levolta, venytteli ja jatkoi syömistä ja matkaa. Olen ihmisten käsityksen mukaan eräällä luokittelulla kauris, joten en voi muuta kuin olla ylpeä että kuulun joukkoon. Ihmisten maailmassa olemme huolestuneita nuorista, mutta kokemukseni mukaan kauriiden maailmassa tällaista huolta ei tunneta, päinvastoin nuoret saavat tilaa itsenäistyä, mutta samalla niistä pidetään myös huolta. Nimittäin seuraavana aamupäivänä kuului outoa haukuntaa - laumaa johtava kaurisuros äännähteli tavalla, joka saisi tavallisen tallaajan kirjaimellisesti laskemaan alleen.

Venyttelyä ennen matkan jatkamista.

Huuto kokosi osan laumasta, sillä toinen uros ja hänen tyttöystävänsä olivat hämärällä tavalla kadonneet yön aikana. Lauma järjestäytyi merkitykselliseen marssijärjestykseen, kun talvella laumaa johti uros nyt edellä kävelikin naaras. Emäntä ilmeisesti etsii itselleen sopivaa paikkaa jälkikasvun kasvattamiseen ja herra kauris ei näyttänyt juurikaan panevan vastaan emännän valinnoille. Tasa-arvo luonnossa näyttäytyy kovin toisenlaisena kuin ihmisten maailmassa, jossa säädetään lakeja sen toteutumisen ja toteuttamisen suhteen. Luonnossa on luonnonlaki ja sen toteutuminen on selviytymisen edellytys.

On siis tulossa kevät. Kun on lounastanut kauriiden kanssa, tietää jo jotain niiden tasa-arvosta, lauman hierarkiasta, toimintatavoista ja selviytymiseen tähtävästä strategiasta, ei voi olla muuta kuin ylpeä kuulumisestaan joukkoon. Seuraavan polven bambeja odotellessa tietäen, että polvi polvelta kanta kehittyy ja sopeutuu tähän yhteiseloon entistä joustavammin, tulee jo mieleen syksyn odotus ennen kuin edes kevät on kunnolla alkanut.  

Helmikuun sieniä

Helmikuussa, kun ei ole lunta ja lämpötila on plusasteinen, löytyy Suomesta sieniä, joita en ole koskaan ennen nähnyt.

Sieni on pehmeä, näyttää korvasieneltä, mutta kasvaa lahon oksan kupeessa ilman jalkaa. 

Oksa on vaahteraa, jo kolme vuotta maassa maannutta, kuten sammaleen vehreydestäkin voi päätellä.

Luonnolla on kyky hämmästyttää. Tutkijalleen se antaa aina uusia kokemuksia, siitäkin huolimatta, ettet osannut niitä edes odottaa.

Tämä on osoitus siitä, että HomoNatura on elämäntapa, joka johtaa kokeneenkin luonnontarkkailijan kohti uusia odottamattomia kokemuksia. 

Vuodet eivät ole menneet hukkaan, ne johtavat kohti uusia ennalta odottamattomia ja tuntemattomia kokemuksia, joista ei voi kieltäytyä, sillä elämä on matka kohti tuntematonta ja se näyttää olevan täällä - maan päällä.  

Vesakosta puistoksi

Vuonna 2012 kirjoitin muutamissa yhteyksissä lehtometsähankkeestani. Hanke sai asiantuntijoilta kritiikkiä, sillä peltomaahan ei kuulemman voi perustaa lehtoa, lehto kun vaatii tietynlaisen maaperän. Näin luonnollisesti on, mutta kun satoja vuosia vanhat taimikot ovat nyt muodostuneet merkittäviksi luontokohteiksi, eikö ole mahdollista jatkaa tätä samaista perinnettä ja perustaa nyt taimikko, joka kahdensadan vuoden kulluttua on merkittävä luontokohde?

Jalopuut kasvavat hitaasti pohjoisessa ulottuvuudessa, mutta oletettu ilmastonmuutos ehkä nopeuttaa niiden kasvua ja edistää vaativienkin lajien menestymistä. Jo vesakkovaiheessa esimerkiksi lehmus (tilia cordata) on kylvänyt puiksi saakka kasvavia taimia. Terhoista kylvetyissä tammissa (quercus robur) on jo kymmenen vuoden kasvun jälkeen ensimmäiset omat terhot ja ne alkavat itse kylvää uusia taimia.

Peltomaa kasvoi ensimmäisinä vuosina niin voikukkaa kuin saunakukkaa, nyt näitä ei ole enää nimeksikään vaan tilalle on tullut monipuolisesti erillaista aluskasvustoa. Koivu, paju, mänty ja kuusi ovat levittäytyneet alueelle itsenäisesti ja niiden raivaaminen onkin ollut pääasiallinen työmaa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Toki näitä kaikkia tullaan myös jättämään puistoon. Kuuset saavat kasvaa joulukuusimittaan, jolloin ne kierrätetään joulupuina. Mänty ja koivu hyödynnetään myöhemmin polttopuuna, mutta alussa raivatut vesat kasataan risukeoiksi, jotka sitten kuivettuaan joko poltetaan tai murskataan maaperän muokkaamiseksi. Nämä toimet ovatkin jo hyvässä vauhdissa.

Pajut tuottavat pientä päänvaivaa, niitä leikataan ja raivataan ja ne jätetään maastoon jänisten ja kauriiden ruuaksi. Paksummat puhtaaksi kalutut rungot kuivuvat nopeasti ja ne on helppo murskata maaperään.

Metsäkauriit viihtyvät puistossa.

Mielenkiintoisia löydöksiä tulee vastaan, kuten neliterälehtinen ruusu ja outoja pensaita perinteisten viinimarjapensaiden lisäksi. Linnut ovat siis matkoiltaan tuoneet alueelle uusia kasveja. Yllättävää on se, miten nopeasti alueelle on muodostunut samalkasvustoa ja syksyisin esiin nousee runsaasti erillaisia sieniä - osa jopa syötäviä lajikkeita. Sammalkasvustoa voi edistää leikkaamalla ruohikkoa matalaksi ja rakentamalla näin polkuja puiden katveeseen. Nämä luontopolut ovat myös eläinten ahkerassa käytössä ja vaeltaessaan puiston läpi nämä myös lannoittavat maaperää omilla jätöksillään.

Tiaiset ovat lähes päivittäisiä vieraita.

Ensimmäistä linnunpesää yritettiin rakentaa jo viime kesänä, mutta paikka ei ollut riittävän suojaisa, joten työmaa jäi kesken. Lintujen määrä on hämmästyttävän suuri, jopa pyrstötiaiset parveilevat vesakossa lähes päivittäin. Ne näyttävät olevan varsin kiinnostuneita alueesta, sillä ne ilmestyivät tänne muutama vuosi sitten ja niiden määrä näyttää lisääntyvän.

Lintujen talviruokinnan lopettaminen on vähentänyt lintujen kirjoa, eikä suuria parvia enää esiinny. Tänne ovat jääneet vain ne, jotka menestyvät ilman ylimääräistä apetta. Urpiaisia ei enää vieraile ja viherpeippojen ja -varpusten massiviset parvet eivät enää varjosta taivasta, silti peippojakin edelleen on. Tiaisista vain kuusitiainen on kadonnut, sen turmioksi lienee koitunut avipox pari vuotta sitten. Nyt kun ruokintapaikkoja ei enää ole ja määrä on pienentynyt eivät myöskään taudit leviä enää niin tehokkaasti, joten paikkalintujen selviytymismahdollisuudet ovat paremmat.

Alkuperäinen tavoitteeni päästä eroon naakoista näyttää sekin toteutuvat ainakin osittain. Naakkojen määrä on vähentynyt ja ne vierailevat paikalla enää vain satunnaisesti. Toki yksi niiden pesintäpuista on edelleen pystyssä, mutta sekin on jo rungostaan halki, joten kaatuu myrskyssä missä hyvänsä. Varisten ja harakoiden määrä on lisääntynyt, mutta niillekin löytyy jo luontainen vihollinen, joka hätistää ne tehokkaasti pois paikalta.

Tämän vuoden tavoitteena on muuttaa vesakko lopullisesti puistoksi. Se tarkoittaa paljon työtä vesurilla ja kirveellä. Tiheikköjä jätetään edelleen, sillä ne varjostavat mukavasti aluskasvustoa ja mahdollistavat niin aluskasvuston luontaisen kehittymisen kuin antavat eläimille suojaisia piilopaikkoja. Myös kourallinen lehtokielon (Polygonatum multiflorum) siemeniä on nyt pakkaskäsitelty ja niille pohditaan sopivia kasvualustoja tulevan puiston suojaisissa paikoissa, tämä onkin ehkä vaativin haaste, johon olen tässä projektissani törmännyt. 

Mutta se suurin haaste on edelleen edessäpäin, nimittäin miten taata se, että puisto saa jäädä olemaan, se kun ei ole asiantuntijan valintoihin perustuva luonnon monimuotoisuuden kuvastin ja viranomaiselle alue lienee edelleen peltomaisemaa.  

Vuoden ympäristöpalkinto 2013

Palelevia varpaita.

On tullut aika jakaa ensimmäinen Homo Naturan ympäristöpalkinto. Tämä asia tuli ajankohtaiseksi tänä vuonna kun seurasin erään luontoystäväni puuhasteluja. Olemme tutustuneet toisiimme vuosien myötä mitä erillaisimmissa yhteyksissä.

Eräänä talvena kovien pakkasten aikaan palelivat varpaat, toisinaan luontoystäväni teki akrobaattitemppuja lintulaudalla ja esitteli sorminäppäryyttään syödessään auringonkukansiemeniä.

 

Eräänä kesänä hän oli pesänkorjauspuuhissa ja lopulta kantoi pienokaistaan pesästään vanhaan linnunpönttöön. Silloin tutustuin Essi oravanpoikaan ja sain seurata hänen edesottamuksiaan.

 

 

Sorminäppäryyttä.

Tänä kesänä seurasin merkillistä tapahtumasarjaa. Luontoystäväni keräsi tammenterhoja ja näytti siltä, että hän vie niitä varastoon talven varalle, mutta lopulta tarkkailuni johti outoon johtopäätökseen.

Olen itse yrittänyt istuttaa tai paremminkin kylvää tammimetsää. Alku olikin loistokas, terhojen itävyys oli parhaimmmillaan jopa 80 prosenttia, mutta kun pienet taimet pilkistivät talvisesta lumihangesta löysivät jänikset ja kauriit ne sekä pistelivät hyvällä ruokahalulla suuren osan taimista poskiinsa. Lopulta lähes neljästäsadasta terhosta jäi jäljelle vain muutama tammi. Suurin osa niistä on jo niin suuria etteivät eläimet enää voi niitä tuhota, joten lopputuloksena tammimetsäprojektistani on nyt jäljellä parisenkymmentä ryhdikästä puunalkua.

 



Poikasen matka metsään.

Luontoystäväni orava sen sijaan on saanut aikaiseksi paljon enemmän. Olen jo parin vuoden ajan ihmetellyt miksi pienen tammen ympärillä voi olla niin paljon tammentaimia. Tänä vuonna asia valkeni minulle. Orava nimittäin vie osan terhoista talvivarastoon, mutta kun varasto täyttyy se piilottaa loput maahan. Vikkelä kurre teki monta päivää väsymätöntä työtään hakien terhoja puusta ja tarmokkaasti peitteli ne syvälle maahan. Terhoja sijoiteltiin laajalle alueelle tammen ympärille, myöhemmin kun olen kulkenut metsässä olen löytänyt vuosien varrella kurren istuttamia puita sellaisistakin paikoista, joissa tammia ei ole, joten hän on tehnyt tätä työtä jo vuosien ajan laajalla alueella.

Tammentaimmia on nyt niin paljon, että niitä riittää niin jänisten ja kauriiden syötäväksi kuin jää vielä riittävä määrä kasvamaan suuriksi puiksi asti. Oravan ystävällisellä avustuksella tammimetsäprojektini siis valmistuu aikanaan paljon laajemmassa mittakaavassa kuin olen osannut odottaa.

 

Vanhassa linnunpöntössä.

Miksi orava sitten kylvää terhoja ja istuttaa puita? Tätä olen yrittänyt miettiä ja löytänyt siihen kaksi vaihtoehtoa. Orava piilottaa ylimääräisen ruuan, jotta sen reviirille ei tulisi kilpailijoita. Ravinto kun houkuttelee paikalle myös muita ja taistelu elintilasta luonnossa on raadollista puuhaa. Toinen vaihtoehto on se, että orava on niin fiksu, että tietoisesti istuttaa puita taatakseen ravinnon saatavuuden myös tulevaisuudessa ja tuleville oravasukupolville. Se voi tietysti istuttaa puita myös kasvattaakseen riittävän tiheän metsikön, jotta sen ei tarvitsisi laskeutua maahan vaan se voisi turvallisesti edetä puiden latvustoissa.

 

Todennäköisesti tuo ensimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta. Oravan luontainen käyttäytymismalli tukee myös tuota toista vaihtoehtoa, mutta toimintatapa tuskin on tietoinen. Oravan selviytyminen evoluutiossa lienee määräytynyt juuri tietynlaisen käyttäytymismallin perusteella eli ne oravat ja oravasukupolvet, jotka ovat piilottaneet ylimääräisen ruuan muilta ovat saaneet elää rauhassa reviirillään ja siinä samassa myös sattumalta istuttaneet riittävän tiheitä metsiä voidakseen turvallisesti liikkua puiden latvustoissa välttäen maassa piilevät vaarat.

 

Ahkera tammenterhonkylväjä.

Toki tammimetsän kylväminen on vaarallista puuhaa sekin, sillä oikein ahkera ahertaja ei välttämättä huomaa maassa piileviä vaaroja, kuten nyt vaikka kameraa kuljettavaa ihmistä, joka raportoi kaikki hänen liikkeensä. Ihminenkin on oravalle uhka ja vihollinen, mutta tässä tapauksessa, kun orava ystävällisesti saattaa päätökseen ihmisen aloittamaa epäonnista tammimetsäprojektia, on ihmisen aika osoittaa arvostusta oravan ansiokkaalle työlle ja antaa ensimmäinen Homo Natura ympäristöpalkinto luontoystävälleen oravalle.

 

 

Onneksi olkoon Orava!

 

 

Metsäkauriin vuosi

Toukokuu.

Aamulenkillä kauriit juoksivat pakoon. Fiksusti ne välttivät vielä heikon jään, jänis sen sijaan on jo uskaltautunut loikkimaan rätisevällä alustalla. Mistä eläin tietää, että jää kestää? Se on minulle arvoitus.

Jo keväällä oli ilmeistä, että alueelle on syntymässä bambeja. Sen voi päätellä kauriiden liikkeistä, tavasta harhauttaa, juosta pakoon kappaleen matkaa ja kääntyä katsomaan taakseen varmistaakseen minne ohikulkija on matkalla. Bambit synnytettiin paikkaan, jossa ohikulkija ei liiku. Aikuisten, eteenkin pukin liikkeistä saattoi päätellä, että on paikka, jota kannattaa vältellä, ettei häiritse pienokaisten rauhaa. Ensimmäiset havainnot täplikkäistä tulokkaista sai vastaa myöhään kesällä, silloin lauma uskaltautui alueelle, jossa ihminen liikehtii.

Pikkuinen bambi.

Alussa lauma liikkui tietyllä säällä, tietyissä olosuhteissa, selkeässä arvojärjestyksessä. Pienet bambit olivat kuuliaisia vanhemmilleen eivätkä erkaantuneet laumasta. Myöhemmin ne sitten teinien tapaan haastoivat vanhempiaan ja siinä vaiheessa lauman marssijärjestys myös muuttui. Kun täplät pikkukauriiden selästä katosivat, muuttui myös kulkutapa, enää ei liikuttu yhtenäisessä laumassa vaan tulosuuntia oli useita ja vain liikuttaessa pitkiä matkoja piilopaikkojen välillä toteutui uudistunut marssijärjestys. Siinä vaiheessa, kun pukki johdatti laumaa, oli järjestys sotilaallisen tarkka, mutta myöhemmin, kun naaras otti ohjat, oli liikehdintä vapaampaa. Isällinen kuri ja äidillinen empatia siis ohjaavat laumakäyttäytymistä luonnossa.

Melkein aikuinen.

Kun kesän vasat alkoivat jo näyttää aikuisilta, kulki lauma milloin yhtenäisenä ja milloin pienempinä ryhminä. Tästä voisi päätellä, että alueella oli häiriötekijöitä. Ehkä peto kuten ilves liikkui satunnaisesti ja lauma hajaantui. Ilveksestä ei kuitenkaan ole varmoja havaintoja, joten peto, joka sai lauman hajaantumaan, oli todennäköisemmin ihminen. Satunnaisen hajaantumisen syy saattoi olla myös laumahierarkiaan ja lasten kasvatukseen liittyvä seikka. Itsenäistymistä ja omillaan toimeen tulemista tutussa maastossa harjoiteltiin vastaisuuden varalle, sillä luonnossa on ihmisen lisäksi paljon muitakin uhkatekijöitä.

Pukkia härnäämässä.

Pienpetoja, kuten ilvestä pidetään metsäkauriskannan uhkana. Ilvesten määrän kerrotaan kasvaneen, mutta havaintojeni mukaan myös metsäkauriiden määrä on kasvanut. Metsästystä pidetään brutaalina tapana harventaa eläinkantoja ja jotkut tahot väittävät sen olevan vaaraksi myös metsäkauriskannalle. Metsästys on kuitenkin tarkoin säädeltyä ja valveutunut metsästäjä noudattaa lakia sekä huolehtii riistanhoidosta. Hänen tavoitteensa on pitää kanta elinvoimaisena metsästysharrastuksen jatkuvuuden takaamiseksi, ilman riistaa ei ole metsästystä.

Valkoisia peppuja sumussa.

Ihminen on kuitenkin uhka. Auton valokiilassa on tänäkin syksynä vilahtanut niin metsäkauris kuin valkohäntäpeura. Kesällä piti jopa pysäyttää auto keskelle tietä, että ylväs pukki sai astella rauhallisesti reviirinsä poikki. Törmäys on sirolle nelijalkaiselle turmiollinen, vaikka se ei heti menehtyisikään iskusta, sen liikuntakyky tai terveys kokee kuitenkin kolahduksen, joka voi koitua sen kohtaloksi myöhemmin.

Ihminen on uhka myös silloin kun hän seuraa eläinten liikkeitä ja raportoi ne reaaliaikaisesti. Sitä tietoa voi käyttää myös väärin, siksi olenkin muuttanut käyttäytymismalliani, enkä enää raportoi havaintojani reaaliajassa, jaan tiedon vain niille, joille sillä voi olla juuri sillä hetkellä jotain merkitystä lain sallimissa rajoissa.  

Nyt on jo joulukuu, joten on aika antaa tällekin vuodelle jokin sille ominainen nimi. Olkoon tämä vuosi siis Metsäkauriin Vuosi siitäkin huolimatta, että kaikki ei mennyt niin kuin haaveiltiin.         

Lokakuu

Syyskuvia