Olin odottanut häntä kauan, monta viikkoa, mutta häntä ei näkynyt puutarhassa. Pellolla vieraili kaksi peuraa, mutta häntä ei näkynyt.
Se taisi olla syyskuun 30. päivä kun iltahämärissä ajoin kotiinpäin. Ystäväni istui kyydissä ja eräässä mutkassa hän huudahti: Peura. Kolme peuraa seisoi tien varressa, hidastimme vauhtia ja vältimme törmäyksen. Seuraavana päivänä kuitenkin joku törmäsi peuraan, peura pakeni, eikä sitä sen koommin näkynyt. Peuraa etsittiin, mutta ei koskaan löydetty ja oletettiin että se oli selviytynyt törmäyksestä pelkällä säikähdyksellä.
Kului viikkoja. Eräänä iltana olin ystäväni kanssa pihalla, oli jo pimeää ja metsästä kuului outo ääni. En tunnistanut sitä linnuksi, enkä miksikään muuksikaan tunnistettavaksi ääneksi. Ääni oli outo, kuin lapsen itku. Hyytävä ääni kiiri läpi pimeyden, siinä oli jotain samanlaista kuin pöllön öisessä huudossa, mutta se ei selvästikään ollut tunnistettavissa linnuksi, se oli joku muu. En tunne kovin hyvin yölintujen ääniä, joten kuvittelin että se oli sittenkin ehkä lintu, sillä mikä muu se olisi voinut olla?
Viikot kuluivat, satoi ensilumi ja vihdoin lumelle jäävistä jäljistä saattoi päätellä keitä metsässä ja pihamaalla liikkui. Oli isoja tassunjälkiä, mutta vielä niin epäselviä ettei niistä voinut vetää johtopäätöksiä. Ilves liikkuu metsässä silloin tällöin, kettu ja supikoira säännöllisesti. Suden jäljet voi nähdä hyvin harvoin ja niistä ei koskaan puhuta ääneen, sillä ihmiset pelkäävät liikaa, ovat epävarmoja ja suhtautuvat hysteerisesti. Peuran jälkiä ei ilmestynyt enää puutarhaan, ne olivat ehkä siirtyneet muualle ruuan loputtua.
Kaksi päivää sitten kuului taas illan pimeydessä outoja huutoja. Oletimme että kissat tappelevat tai sitten ilves on saanut saaliin, vai olisiko se sittenkin joku outo yölintu, huuhkaja tai pöllö?
Aamulla menin pihalle ja puissa oli yllättävän paljon lintuja. Oli naakkoja, variksia, harakoita ja pari hyvin äänekästä korppia. Linnut usein kiistelevät keskenään, joten voimakas ääntely on normaalia silloin kuin parvet kohtaava, mutta tällä kertaa äänet olivat huomattavan kovia ja selvästi oli kiistaa jostakin. Seurasin lintujen liikehdintää ja aloin epäillä että metsässä täytyy olla jotain. Sen täytyy olla haaska.
Kävelin polkua metsään ja suuri parvi variksia, naakkoja ja korpit lehahtivat lentoon. Kun suunnistin paikka kohti näin jo kaukaa aukealla makaavan peuran. Pahin oli tapahtunut, peura makasi liikkumattomana paikoillaan, kylki jo auki revittynä. Se oli hän. Odotus oli päättynyt, hän ei enää palaa puutarhaan, hän on kuollut.
Kun mietin noita kuluneita viikkoja, niitä pimeitä iltoja, öisiä outoja huutoja, en voi olla ajattelematta että se oli hän, joka oli palannut kolarin jälkeen kotimetsään turvaan. Mikä kipu ja tuska hänellä on ollutkaan, miten kauan kesti ennen kuin hän vihdoin nääntyi. Entä niinä öinä kun hän huusi, kiersikö joku pikkupeto hänen ympärillään, ahdisteliko kettu tai supikoira rampautunutta peuraa. Vai oliko se pelkkää tuskanhuutoa?
Armahtiko viimein ilves hänet kärsimyksistään? Merkit eivät mielestäni viittaa siihen tai sitten en osaa lukea niitä. Lumella ei näy selkeitä jälkiä, eikä peurassa väkivallan merkkejä.
Päivän kuluessa ovat linnut tehneet työtään. Illan hämärtyessä ne kuitenkin häiriintyivät ja lensivät puiden latvoihin. Paikalle oli tullut haukka. Nyt pimeys on jo laskeutunut ja yöeläimet tekevät tehtäväänsä, ehkä aamulla löytyy jälkiä öisistä vierailijoista. Kaunis peurani on nyt lopullisesti poissa, tilalle ovat tulleet haaskalinnut ja pedot. Paratiisin elämällä on kääntöpuolensa, kuolema, joka synnyttää toisenlaista elämää. Odotan aamua, odotan huomista ja tulevia päiviä. Ehkä kerran puutarhaan tulee uusia kauniita sulavakäytöksisiä peuroja.
