Se hetki jälkeen syntymän ...

Maailma on

Kivun estetiikka

Syyskuinen Narkissos

Putoaa lehti

Elämä on

Luolan katossa on

Runo

Silmä odottaa vielä sitä

mitä suu jo ahmii

Kiire estää pysähtymästä

häly korvaa kuulemasta hiljaisuutta

Luomiin varastoidut kyyneleet

tekevät puhki suudellut huulet herkemmiksi

aika on ystävä, odotus

joka parantaa kypsymättömät asenteet

Ja kaipaus on kohtu

jossa lohtu odottaa syntymäänsä

kuin hyväily

joka rauhoittaa itkuisen lapsen sinussa

He tulevat

vievät tuhkatkin pesästä

poltettujen puiden metsä on alaston

vailla lehtivihreän suojaavaa pukua

Nukut yksin ja heräät siihen

kun näkymättömän käsi koskettaa

tekee ihostasi tuntevan kaavun

jolla viestiä rakkautta, kaikesta huolimatta

.

Alfonsina Storni

Portaat taivaaseen

Taivas on sammunut ...

Rakkaudella Kuu

Vihreä voima

Keltaisten kukkien väri on jo tarttunut koivun alimpiin lehtiin, mutta latva keinuu vielä vihreänä tuulessa. Tänä vuonna syyskuussa taidettiin ylittää vuosisadan lämpöennätys? Eikö nyt jo lehtien pitäisi olla keltaisia ja tuulen heitellä niitä nurmikolla? Maailma muuttuu ilmaston lämpenemisen ja –muutoksen myötä, mutta muuttuuko ihminen?
"… ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie?", lauloi George Ots.

Me olemme huolestuneita luonnon muutoksista, mutta mietittyäni asiaa olen tullut siihen tulokseen että muutos voi olla myös mahdollisuus. Muutokseen liittyy niin negatiivisia kuin positiivisiakin asioita. Haluamme säilyttää luonnon sellaisena kuin se nyt on ja korjata ne haavat joita ihminen toimillaan on aikaansaanut. On selvä asia että meidän on parsittava umpeen omat viiltomme, mutta haluammeko me myös pysäyttää luonnollisen kehityksen?
Viisitoistatuhatta vuotta sitten täällä oli jäätä. Vielä muutama tuhat vuotta sitten suurin osa tätä niemimaata oli veden peitossa. Tällä paikalla jolla asun oli kallioluoto, jota meri huuhteli. Tänään tässä on lehto ja huomenna mitä lie?

Vuosia sitten, oliko se lokakuu tai kenties jo marraskuu, oli kova syysmyrsky. Vesi nousu yli metrin normaalia korkeammalle kun tuuli puhalsi Itämeren pinnan Suomenniemen kapeisiin lahdenpoukamiin. Satoi ja myrskysi koko yön. Seuraavana aamuna kun heräsin kuulostelin hiljaisuutta. Se tuntui oudolta myrskyn jälkeen.
Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, nurmikot olivat kuurassa ja pihapuussa oli parvi outoja lintuja. Ne olivat tilhiä, joita normaalisti ei täällä ole niin suurina parvina. Tilhet pyörivät pihamaalla, puutarhassa ja metsässä koko kauniin aurinkoisen päivä ja sitten ne taas katosivat. Mietin että öinen kova tuuli harhautti tämän parven reitiltään ja heitti sen tänne. Myrskytuulta vastaan taistelleet linnut lepäsivät päivän ja jatkoivat sitten taas omille normaaleille teilleen.
Seuraavana kesänä huomasin nurmikolla uusia outoja sinisiä kukkia. En ollut koskaan ennen nähnyt niitä täällä ja ihmettelin mistä ne olivat tänne ilmestyneet näin yllättäen. Silloin muistin tilhet ja arvelin että linnut olivat tuoneet siemenet tullessaan ja kylvivät ne tänne vierailunsa aikana. Itse asiassa metsässä on paljon outoja kasveja jotka ovat ilmestyneet tänne vuosien varrella. Samanlaisia pensaita ja kukkia olen nähnyt Saarenmaan kärjessä paikalla jossa muuttolinnut pysähtyvät ennen Itämeren ylitystä. Nämä kasvit ovat siis lintujen tänne kylvämiä.

Me olemme huolissamme alkuperäisten kasviemme kohtalosta ja huolissamme tulokaslajeista. Se että ihminen on tuhonnut alkuperäistä luontoa on pahe, mutta se että luonto itse muokkaa kasvistoja on mielestäni täysin luonnollinen kehityssuunta. Ilmaston lämpeneminenkin on luonnollista, sillä eihän täällä ole kymmeneen tuhanteen vuoteen ollut jääpeitettä. Voisiko olla jopa niin että ilmaston lämmetessä tänne pohjoiseen kehittyvä kasvikanta voisi toimia luonnon vastaiskuna ihmisen hiilidioksidipäästöille? Toivon että niin olisi, mutta pelkään pahoin että muutos luonnossa on liian hidas jos me emme anna sen tapahtua. Ja luonnollisesti meidän on aika parantaa tapamme monessa suhteessa.



Viime viikolla nousi otsikoihin uutinen ympäristöystävällisyyden käytöstä autojen markkinoinnista. Mielenkiintoista onkin nähdä seuraavan viikon lehdissä miten vihreitä autoja tullaan mainostamaan. Tyypillisesti innovatiivinen markkinoija voi tällaisia säädöksiä kiertää helposti ja siksi tulevat mainokset voivat olla jopa hauskoja. Suomalaiset eivät sulata poliittista satiiria, mutta kotimainen sketsi menee kansaan kuin kuuma veitsi voihin.

Mietin miten paljon resursseja käytettiin tämän säädöksen laatimiseen ja miten paljon se vaatii jatkossa? Olisiko sillä rahalla ehkä saatu joku konkreettinen ympäristöteko aikaan. Pelkään pahoin että byrokraattinen järjestelmämme mädännyttää vihreät hedelmät ennen kuin ne ehtivät kauppoihin.
Minulle henkilökohtaisesti paras ratkaisu ympäristön kannalta on se että en vaihda autoani vaan ajan sen loppuun. Huollatan sen säännöllisesti, jolloin työllistän huoltoa ja autoni säädöt ovat kohdallaan. Käytän autoa vain välttämättömiin tarpeisiin ja pidemmät matkat teen julkisilla kulkuvälineillä. Ostamalla nyt uuden vihreän auton lisäisin autoteollisuuden aiheuttamia ympäristövaikutuksia. Uskon, että en ole ainoa kuluttaja joka on tässä samaisessa tilanteessa?


Maailmassa on paikkoja joissa tällaisia ongelmia kuin meillä ei ole olemassakaan. Matkat tehdään jalan koska minkäänlaiseen kulkuvälineeseen ei ole varaa. Polkupyöräkin on ylellisyyttä. Ydinvoimaloita ei rakenneta, eikä energian kuljetus ole ongelma kun risupuska heitetään pään päälle ja kävellään perille. Rikkailla on rikkaiden ongelmat ja köyhillä köyhien. Muutos, oli se mikä tahansa, vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.


Yksi myrskyinen yö voi tuoda paratiisiin uusia kukkia. Taivaalla ei ole raja-aitoja joilla estää maailmaa muuttumasta.

Hiekka valuu ...

Älä turhaan etsi ...

Rakkausruno

Enkeli

Syyskuu

Eräänä päivänä veräjä oli auki. Se on merkki siitä että syksy on tullut.

Keväällä odotin päivää jona veräjä sulkeutuu ja laitumelle on ilmestynyt lauma äitejä lapsineen ja sitten syksyn edetessä tulee aika jolloin hiukan levottomana odotan päivää jolloin veräjä on auki. Koko kesän kuulostelen iltaisin kuuluuko laitumelta ääniä, joskus poikkean sähköaidan takana ja lasken laitumella olevat. Alkukesästä vasikat ovat pieniä ja suloisia nappisilmiä jotka arkoina tuijottavat aidan takan olevaa. Syksyllä vasikat ovat jo suuria ja tottuneita ohikulkijoihin. Arkuus muuttuu uteliaisuudeksi, mitä aidan takaisessa maailmassa mahtaa olla ja keitä nuo aidantakaiset ovat.

Vasikat ovat pieniä terhakkaita sonneja ja niiden kohtalo on sinetöity jo syntymässä. Harva, tuskin kukaan niistä, päätyy talveksi navettaan. Ne kuljetetaan suoraan teurastamolle ja lihajalosteet löytävät tiensä kauppojen hyllyille. Maukasta tuoretta kotimaista lihaa, se on kai nyt sitten sitä lähiruokaa. Kun seuraa lihajalosteen kasvua rantaniityllä koko kesän on hiukan vaikeaa kaupan lihatiskillä. Kun muistaa ne arat kosteat kauniin ruskeat silmät ja kauniin laikukkaan puhtaan pienen sonnivasikan rantaniityllä tekee mieli vaihtaa kasvisruokaan. Toisaalta tätähän me haluamme ja tämä on sentään se paras vaihtoehto. Vasikka saa elää onnellisen kesän vapaana niityllä, toisin kuin ne monet muut jotka eivät koskaan edes näe päivänvaloa. Jos vertaa sonnivasikan elämää broilerin elämään, voi sanoa että se on onnellinen ja vapaa, saa nauttia tuoreesta ruuasta, puhtaasta ilmasta ja elää lähes koko elämänsä turvallisesti äidin ja lähipiiriin kuuluvien lauman jäsenten kanssa. Siitä pidetään hyvää huolta niin lajitovereiden kuin ihmisten toimesta. Eläinlääkäri vierailee säännöllisesti ja aina tarvittaessa. Hoitajat tarkkailevat laumaa, huolehtivat puhtaan veden saatavuudesta ja karja siirretään laitumelta toiselle jos tuore vihreä ruoho loppuu.

Niityllä vierailee paljon lintuja ja muita eläimiä, lehmät ovat aluksi tottumattomia, mutta myöhemmin kaikki luontokappaleet tulevat hyvin toimeen keskenään. Syksyllä toki lähistöllä saattaa liikkua karhu, mutta mitään vahinkoa ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Yksinäinen karhu keskittyy sieniin ja marjoihin ja suuri lehmälauma saattaa olla sillekin outo ja pelottava näky. Ihmettelinkin miksi täällä karhu ei hyökkään hevosten tai lehmien kimppuun, miksi sitä tapahtuu muualla. Voiko olla niin että karhu joka täällä vierailee ei ole kiinnostunut lihasta. Ihmisen läheisyys tekee karhustakin levottoman, se ei ehkä uskalla ottaa niin suurta riskiä tai sitten se ei vaan yksinkertaisesti ole niin nälkäinen.

Täällä karhu on satunnainen vieras. Se käy kerran syksyssä ja syksyllä se on jo kerännyt suurimman osan talven energiavarastostaan, joten ehkä se ei edes ole kovin nälkäinen. En tiedä onko koskaan tutkittu asiaa, mutta tapahtuvatko karhujen veriteot johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Vai onko niin että siellä missä karhuja on paljon ravinnon saatavuus on rajallinen ja veriteot lisääntyvät sen mukaan.
En haluaisi joutua karhun kanssa silmätysten, enkä erityisemmin ole kiinnostunut vaihtamaan sen kanssa sanaa tästä aiheesta. Joku tutkija varmasti tietää mikä asiantila on. Joka tapauksessa tänäkin vuonna lehmät viettivät kesänsä laitumella rauhallisissa merkeissä. Nekin niistä, joita ei enää ole, elivät onnellisen elämän.

Auringon säteet ...

Vihreän vuoren varjossa ...

Rakkaudella on levottomat kädet ...

Meri ...

Aamun savut ...

Uuden tulemisen syksy

Tämä kirjoitus liittyy sarjaan Paratiisin vuodenajat.

On syksy ja alan valmistautua tulevaan. Ensin siivotaan pikkueteinen, sitten kerätään pahvilaatikoita ja viimeksi omenat. Omenoilla on monta merkitystä, niin kuin omenapuillakin. Paratiisiin hyvän ja pahantiedon puu oli nimenomaan omenapuu. Näin olen antanut itseni ymmärtää. En tiedä olenko käärme vai ihminen, joskus olen hyvin inhimillinen, mutta joskus kirjoitukseni ovat pisteliäitä ja jopa hieman myrkyllisiä kenties.


Omenoille löytyy paljon käyttöä ja käyttäjiä. Viimeisin havaintoni on että kettu valikoi hedelmänsä makeimpien puiden juurelta. Se haukkaa palan omenan poskesta, siihen jäävät soman terävät hampaanjäljet. Joskus se asettuu iltahämärissä makuulle omenapuun alle ja napsii herkkupaloja pudonneitten omenoiden kyljestä. Se on arka ja kuullessaan narahduksen valpastuu. Illan pimetessä se katoaa pitkään heinikkoon omille poluilleen. Kenties omenat ovat sille makea alkupala yön saalista odotellessa.


Joskus jättiläiskokoinen jänis loikkii vasta leikatun nurmikon poikki ja istahtaa samaisen makean omenapuun alle. Se viipyy siinä tovin nauttien ateriaa ja katoaa sitten pitkään heinään. Mäyräkin taitaa nauttia näistä hedelmistä, samoin kuin suuret lintuparvet. Naakat, varikset, fasaanit ja rastaat tulevat suurina parvina. Pikkulinnut käyvät yksin.
Kun kääntelen pudonneita hedelmiä niiden kyljistä löytyy koko eläinkunnan kirjon hampaanjälkiä. Joissain omenoissa lymyilee matoja ja toukkia, joskus muutama muurahainen tai mehiläinen imee omenasta mettä. Kaikki tuntuvat nauttivan paratiisin hedelmistä.


Omenat pitää kerätä pieninä erinä pieniin laatikkoihin. Jos joku omena mätänee se pilaa koko laatikollisen kevääseen mennessä. Kauriille toki kelpaavat pilaantuneetkin omenat, mutta kevään ensimmäiset muuttolinnut tarvitsevat tervettä hedelmänlihaa toipuakseen pitkästä muuttomatkasta. Kauriit kuopivat koko talven ajan pilaantuneita jäätyneitä hedelmiä puutarhasta. Samalla ne haukkaavat jokusen kuivan ruohotupsun. Jos omenapuun versot ovat riittävän alhaalla ne syövät nekin. Joskus kun lumi on aurattu korkeaksi kinokseksi omenapuiden katveeseen voit aamuhämärissä nähdä pieniä kauriita kiipeämässä lumivallin päälle. Ne kurkottavat sulavalinjaiset kaulansa ylös ja syövät puunoksia ylhäältäkin kasan päällä. Jos et ole nähnyt tätä näytelmää tulee sinulle yllätyksenä miksi omenapuun oksat on syöty jopa kahden metrin korkeudesta. Kuka sen teki ja miten?


Jänis voi nousta puun runkoa vasten ja kurottaa ylös oksiin, mutta sille on leikattava pieniä versoja hangelle, se on inhimillisin ratkaisu. Versot on syytä kasata turvalliseen paikkaan lähelle pihaa, sillä siihen eivät arat pedot tule niiden ruokailua häiritsemään. Jänis on ovela sekin, se tulee pihalle pihavalon liikkeentunnistimen kantaman päähän ja sytyttää valon. Kun valo palaa eivät petoeläimet tule lähelle. Ehkä valossa on helpompi ruokailla tai sitten jäniskin haluaa pimeään talviaikaan nauttia valon lämmöstä. En tiedä, emme ole keskustelleet asiasta syvällisesti.


Omenoista riittää toki ihmisillekin. Joulupöydässä on aina oman paratiisin punaposkisia tuotteita. Niitä harvoin syödään, sillä joulun jälkeen ne kasataan lintulaudan alle tarjolle. Fasaanit tulevat sinne niin pudonneiden auringonkukansiementen kuin hedelmienkin toivossa. Koska fasaani on aika turvaton talvella, varsinkin jos on paljon lunta, on paras tapa tarjoilla omenat kuusen alla. Pienen kuusen alaoksien alle jää turvallinen siimes johon petolinnut eivät näe eivätkä niiden terävät kynnet ja nokka yllä sinne.


Mietin miten paljon omenoita talven varalle tarvitaan. Kauriita oli viime talvena viisi, mutta niille löytyy monia ruokailupaikkoja lähiympäristöstä, joten niiden varaan ei niinkään tarvitse laskea. Mutta entä jos niitä keväällä onkin enemmän? Fasaaneja oli viime talvena vain neljä, mutta tänä kesänä oli yli kymmenpäinen poikue. Osa poikasista toki on jo mennyt parempiin suihin, mutta nyt niitä on joka tapauksessa enemmän kuin ennen. Jättiläiskokoisia jäniksiä oli ennen kolme kappaletta, nyt olen nähnyt vain yhden. Toisaalta pienempiä yksilöitä on laukannut heinikossa muutama. Mäyrät nukkuvat talviunta, mutta poikkeavat jo varhain keväällä puutarhassa. Kettu kulkee omia polkujaan, se ei ole minusta riippuvainen. Mustarastaat muuttavat jos tulee paljon lunta ja kylmiä öitä, mutta jos on lämmintä ne voivat talvehtia. Niiden määrä ei lisäänny sillä naakat syövät suurimman osan rastaspoikueista. Tuskin kukaan selviytyy. Rastaat ovat kuitenkin uskollisia asukkaita, joten niitä ei missään tapauksessa saa unohtaa. Ja kenties tulee joku muu, joku uusi, joka rakastaa painaa hampaansa tai nokkansa makoisaan hedelmänlihaan. Ketään ei pidä sulkea pois eikä unohtaa ja uusille tulokkaille on annettava mahdollisuus.

Muutoksen kevät

Tämä kirjoitus liittyy sarjaan Paratiisin vuodenajat.

Sinä keväänä olin levoton. Halusin muuttaa maailmaa ja kun ymmärsin, etten siihen pysty, toivon että maailma muuttaisi minut. Se oli muutoksen ja sen odotuksen aikaa.

Sinä keväänä satoi paljon lunta. Joskus satoi koko päivän hitaasti maahan putoilevia suuri valkoisia hahtuvia. Aamulla maa oli lähes lumeton ja illalla lunta oli paljon. Linnut muuttivat aaltoina ja ne jotka tulivat liian aikaisin, jäivät vaille suojaa ja ravintoa. Vein puutarhaan heinää ja omenoita kauriille ja jäniksille. Eräänä aamuna heinätupon päällä, omenan vieressä istui mustarastas. Se oli hoikka ja sulavalinjainen, todennäköisesti vasta pitkältä vaellukselta tullut, nälkäinen ja uuvuksissa. Rastas tarkkaili ympäristöään valppaana ja työnsi terävän oranssin nokkansa omenan hedelmään. Välillä se näytti katsovan minua hiukan pelokkaana, mutta ei lentänyt pois vaan pysyi paikoillaan.
Se oli kaunis aurinkoinen päivä. Aurinko nousi jo varhain tulipunaisesta taivaanrannasta ja vaelsi metsän takaa puutarhaan. Minä puuhastelin tapani mukaan kaikenlaista ja aina välillä kurkistin onko rastas vielä paikoillaan.

Olin herännyt sinä keväänä ymmärtämään maailman pahoinvoinnin ja hädänalaisen tilan. Eivät yksinomaan ihmiset voineet pahoin, vaan koko maapallo oli huonovointinen. Uutisoitiin luonnonmullistuksista ja ennustettiin niitä. Jotain tapahtui, mutta ennustettiin vielä jotain pahempaa tapahtuvaksi. Elämä tuntui tulleen kovin rajalliseksi yhtäkkiä. Eikä tämä kaikki ollut tapahtunut vain hetkessä, vaan merkit olivat olleet nähtävissä jo pitkään.
Minua kiinnosti erityisesti meri ja vesi. Meressä minua kiinnostivat valaat. Olin kaksi kertaa matkustanut niitä katsomaan, enkä kummallakaan kerralla nähnyt vilahdustakaan niistä. Siis, jos valaita kerran oli olemassa, miksi niitä ei voinut nähdä. Tutkin asiaa ja totesin että niitä on kovin vähän. Aivan liian vähän siihen nähden miten suuria, vahvoja ja iäkkäitä ne voivat olla. Tutkiessani valaiden kohtaloa törmäsin kokonaiseen vyyhtiin ongelmia. Oli paljon ongelmia, mutta hyvin vähän ratkaisuja. Kukaan ei tuntunut ottavan asioita kovin vakavasti. Niistä tiedettiin, niistä puhuttiin, mutta en löytänyt yhtään suunnitelmaa. Se teki minut entistä levottomammaksi.

Minä asuin maalla oikeassa paratiisissa. Kun katsoin ympärilleni näin aina jotain mielenkiintoista. Naakat nuokkuivat suuren puun latvassa pareittain. Siinä ne paistattelivat päivää ja tarkkailivat pihamaata. Kaukaa katsoen ne näyttivät rauhallisilta ja harmittomilta, mutta tiesin tarkkaan mitä niiden päässä liikkui. Nämä ovelat rosvot valitsivat itselleen pesäpaikkoja, koloja joissa voivat lymyillä ja kasvattaa loppukesästä poikasensa. Mutta ensin ne haluavat nähdä keitä muita metsään tulee ja minne ne majoittuvat. Jos joku pieni lintu valitsee pöntön, kysy naakoilta, ne kyllä tietävät ketä sinne muutti ja onko pesänrakennus jo alkanut. Naakoilla ei ole kiirettä. Parhaassa tapauksessa varhainen pikkulintu saa munia naakan pesäkoloon, mutta kun munat ovat pesässä, tulee naakka ja syö ne pois. Helppo ateria, suoraan kotipesässä, kuin pizzataksipalvelua ikään.

Olin hiukan kyllästynyt naakkoihin, niitä oli aivan liikaa ja tiesin millainen alkukesä taas oli odotettavissa. Kuulisin pikkulintujen tuskaisia huutoja, näkisin pudotettuja pesiä, rikottujen munien kuoria ja viimein sitten riekaleiksi revittyjä linnunpoikasia. Nämä paholaismaiset teot hirvittivät minua. Enkä voisi niille mitään.
Tämä kaikki tulisi tapahtumaan aivan pian ja minä olisin tämän kansanmurhan todistaja. Samalla todistaisin että luonto on vielä olemassa, elävä ja toimii niin kuin alun perin on tarkoitettukin. Ravintoketjulla on kaksi päätä ja minä tunnen ne molemmat.

Samaan aikaan kun luonto palautuu talviunestaan ja herää, minä vaivun odotuksen pitkään uneen ja laskeudun muutokseen jonka maailma minulle tarjoaa. Haluaisin jo kurkistaa tulevaan, mutta se on edelleen arvoituksellisen verhon takana. Voin nähdä paljon, mutta en kovin kauas. Vilkaisen puutarhaan omenapuun alle. Siellä istuu laulurastas omenan vieressä edelleen. Omena on käynyt pienemmäksi ja laulurastas on nyt kuin musta pallo. Vain keltainen nokka pilkottaa siitä kuin pienen pieni miniporkkana.

Kuu, pilvet ja taivas ...

Satamassa ...

Shangri-la

Iltaisin sytytämme kynttilät ...

Ne joilla on siivet

Elämä opettaa lentämään riittävän matalalla. Kotka voi lentää korkealla pilvien yläpuolella, mutta se on suuri petolintu jolla on tarkka näkö. Kotka voi nähdä pienenkin saaliin korkeuksista ja syöksyä alas salamannopeasti. Ihmiseltä puuttuu tämä salamannopeus ja tarkkanäköisyys. Ihminen hahmottaa asioita hitaasti ja luo mielessään suuria kuvia ja kuvitelmia. Kotka keskittyy vain olennaiseen, se ei haaveile turhista. Se on realisti. Ihminen voi keinotekoisesti nousta nopeasti ilmaan, mutta alastulon on oltava hidasta ja harkittua, toisin kuin kotkalla.

Korkealta ihminenkin voi nähdä kauas, mutta kaukonäköisyydestä ei juuri ole saalistuksen kannalta etua. Näet saaliin, mutta kun ehdit paikalle, se on jo mennyt. Korkealta voi kuitenkin oppia näkemään asioita, joita ei muuten tiedä olevan olemassakaan. Astronautit ihastelevat maapallon kauneutta avaruusasemilla ja sukkuloissa. He oivaltavat, miten haavoittuva elämää ylläpitävä järjestelmä on. Kaikki ihmiset pitäisi raahata maata kiertävälle radalle, jos se johtaisi siihen että kaikki oivaltaisivat.

Maan pinnaltakin voi nähdä paljon. Voi nähdä taivaan ja tähdet, voi nähdä yli lentävät linnut ja pilvet. Tähtien määrä on muuttumaton, lintujen määrä muuttuu olosuhteiden mukaan. Joskus kun menen johonkin paikkaan, jossa ei ole lintuja lainkaan, paikka tuntuu aavemaisen autiolta ja tyhjältä. Ehkä eräänä päivänä taivaalla ei ole enää lintuja. Se on merkki jostain pysyvästä ja lopullisesta muutoksesta. Pilvet ovat joskus puhtaanvalkoisia, joskus harmaita ja mustia. Kun mustia pilviä nousee taivaalle, se on huono merkki. Silloin toivottavasti tulee myrsky, sillä jos ei tule, se voi tarkoittaa jotain todella pahaa ja lopullista. Myrkkypilvet voivat olla minkä värisiä vaan. Ne voivat olla punaisia, sinisiä, mustia tai vain tavallisen harmaita. Happosateen tunnistaa vasta kun se valuu päällesi. Kun puiden lehdet putoavat ja liukenevat maahan. Kun vihreä niitty palaa karrelle pisaroiden vaikutuksesta. Todennäköisesti emme näe tätä näkyä, sillä happi on loppunut jo sitä ennen ja me olemme tukehtuneet. Todennäköisesti emme edes tukehdu hapen puutteeseen, sillä ruoka loppuu ensin. Ehkä emme kuole edes nälkään, sillä puhdas vesi loppuu sitä ennen. Kuolemmeko janoon, emme varmaan sitäkään, sillä jotain muuta varmasti tapahtuu sitä ennen.

Ihminen on noussut nopeasti korkealle, mutta matka alas täytyy tehdä hitaasti. Me nousimme ylös ilman siipiä, niin meidän on tultava myös alas ilman siipiä. Ehkä kotka näkee, ehkä kotka voisi tehdä sen riittävän nopeasti. Mutta näkeekö ihminen ja ehtiikö hän alas ajoissa. Ja tietysti, onko hän halukas ja valmis laskeutumaan. Vain ne joilla on siivet voivat lentää, tiedämmekö me itse asiassa miten me pääsisimme takaisin alas maahan, vai leijummeko me ylhäällä siihen asti kunnes putken pää häämöttää ja painovoima vetää meidät takaisin luokseen.

Paratiisin taivaanrannassa häämöttää tummia raskaita pilviä. Tänään se tarkoittaa sadetta. On kylmää ja tuulista, niin tuulista että edes linnut eivät muuta tänään. Ehkä huomenna, aamulla, kun aurinko nousee ja on tyyntä, lentävät tuhatpäiset parvet kohti etelää. Jos ne eivät palaa se on huono merkki. Se on merkki siitä että jotain tapahtui jossain. Siksikö muinaiset ihmiset maalasivat kallioihin kuvia linnuista, että he tietäisivät mitä odottaa. Eläinten käyttäytymisestä voi päätellä paljon. Jos lintu ei tee pesää se tarkoittaa että ympäristö ei ole sovelias. Jos se tekee pesän mutta ei saa poikasia täytyy siihenkin olla syy. Jos poikasia on vuosi vuodelta vähemmän sekin kertoo jostain. Ja jos ei enää tule lintuja asiat ovat todella huonolla tolalla.

Lähde

Joku viisas, runoilija varmaan, on kirjoittanut joskus jotakuinkin näin: "Kun juot vettä, ajattele lähdettä". Mietin mitä suomalainen ajattelee kun hän menee hampurilaisbaariin ja tilaa annoksen. Ajatteleeko hän lähiruokaa vai lähinnä ruokaa. Joskus tuntuu että olemme unohtaneet ravintoketjun kokonaan. Meille ravintoketjussa ennen meitä on jääkaappi. Kun avaat oven on siinä ravintoketjusi edellinen linkki ja se seuraava on siinä asuntosi tyypillisesti pienimmässä huoneessa jossa huuhdomme käytetyn ravintomme vesijohtoverkostoon.

Vuosia sitten kun kuulin uutisen jossa kerrottiin miten israelilainen panssari oli ruhjonut pienen palestiinalaislapsen elävänä alleen lakkasin ostamasta Israelista tuotuja vihanneksia ja hedelmiä. Silloin lopetin maissin syömisen koska lähikaupan tiskissä oli vain israelilaista maissia. Verigreipitkin tulivat sieltä joten niiden käyttö oli rajallista. Mutta vakaa päätökseni ei herättänyt lasta henkiin eikä edes lopettanut sotaa.

Kun mietin omia valintojani niin varmaksi voin sano vain sen että maistellessani 20-vuotta vanhaa portviiniä annan aromin vaeltaa kitalaessani ja mietin miltä rinteellä, koska ja kuka poimi rypäleet. Missä sammiossa viini mahtoi kypsyä ja yritän erotella tammitynnyrin aromit ja rypäleiden maun toisistaan. Ajattelen oliko se lämmin aurinkoinen päivä kun rypäleet kerättiin ja mitä mahtoi tapahtua sinä päivänä kun mehu puristettiin. Se on varmaa että lähiviinistä tässä ei ole kyse vaan nektari kuljetettiin tänne ehkä laivalla, autolla tai lentäen. Pulloja ei kierrätetä ja etiketit pullon kylkeen on kiinnitetty liimalla jonka koostumusta en tunne. Millä menetelmällä etiketit painettiin ja onko menetelmä ympäristölle haitallinen jää minulle arvoitukseksi. Mikä vaihe tässä yli 20-vuotta kestäneessä prosessissa on kaikkein haitallisin ympäristölle on minulle täysi arvoitus.

Entä sitten kun ostan salaattiini tomaatteja, valitsenko kotimaisia läheisellä tarhalla suurella energiamäärällä talvipakkasella kasvatettuja vai Espanjan auringosta suurella vaivalla tänne tuotettuja? Ollakseni rehellinen teen valintani hinnan ja laadun perusteella. Jos laatu on hyvä ja hinta kohtuullinen valitsen sen. Usein se on ulkomailta tuotettu ja kyllästetty suurilla määrillä ympäristölle haitallisia kemikaaleja. Näin saan oman osuuteni sallituista lisä-aineista. Energiamäärä jonka nämä tuotteet sisältävät on katoavan pieni sen rinnalla miten paljon ympäristöä niiden tuottaminen kuormittaa, joten tomaatin punainen poski tulee maapallolle suhteettoman kalliiksi.

Lihan suhteen olen syntinen. Minun on pakko myöntää että aikanaan ostin usein brasilialaista pihvilihaa. Sitten kun sen tuontia rajoitettiin en ostanut mitään. Argentiinalaiset pihvit maistuvat vieläkin ajoittain. Suunnatonta tuhlausta raahata kuollutta lehmää pakastettuna maapallon toiselta laidalta tyhjiöpakattuna muoviin. Lihan ja lihajalosteiden alkuperä ei meitä juurikaan kiinnosta, sen sijaan maku ja jalostusaste taitavat olla tärkeämpiä valintaperusteita. EU:n sisällä näitä ruumisautoja risteilee moottoritiet mustanaan sillä paikallisia lihajalosteita ei enää ole siinä määrin kuin ennen. Jos jaloste ehkä on paikallinen, ruumiin alkuperä voi olla eksoottinen. Monelle hinta ratkaisee tänä päivänä, joten suomalaisen joulupöydän kinkku tai kalkkuna on voinut päästä ulkomaille viettämään viimeistä jouluaan.

Luonnon eläimet tulevat luokseni koska minulla on puutarha ja paljon omenia. Ne valitsevat asuinsijansa ja elintilansa sen mukaan missä on ravintoa. Ihminen valitsee toisin ja ravinnon on kuljettava ihmisen perässä. Mitä ajattelee punatulkku kun se lentää ehkä kilometrien päähän syömään pihlajanmarjoja vai ajatteleeko se mitään. Sen on joka tapauksessa lennettävä ja etsittävä puu tai pensas sillä muuten se kuolee nälkään. Luin tänään uutisen että hyvä viljasato on meille ongelma, koska suuren määrän tähden hinta laskee ja tuottajalle jää vähemmän palkkaa tehdystä työstä. Silti maailmassa kuollaan nälkään ja me tiedämme sen varsin hyvin. Toisaalta jos joku nälkäinen haluaisi muuttaa tänne ruuan perään hänet käännytetään rajalla. Nälkä ja ruuan määrä eivät kohtaa. Ihmisen liikkuminen ei perustu ravinnon määrään vaan turvapaikkaan ja pakolaisuuteen.

Miten olisi asioiden laita jos sen sijaan että ajattelemme mitä jääkaapissa on ajattelisimmekin lähdettä?

Höyhenlahja

Tämä kirjoitus liittyy sarjan Lintuja ja Ihmisiä.

Monta vuotta sitten tapasin hänet ensimmäisen kerran. Ensitapaaminen ei ollut mitenkään ihmeellinen, huomasimme toisemme, mutta emme tunteneet toisiamme. Hän ei vaikuttanut ensin mitenkään kovin mielenkiintoiselta, minua vain lähinnä kiinnosti kuka hän on. Ei hän ollut ensin edes kaunis, hän näytti suoraan sanoen hiukan rumalta. Hän kuitenkin alkoi kiinnostaa minua ja etsin tietoja hänestä. Hänkin oli outo lintu täällä ja uusi tulokas.
Ensimmäisen kesän aikana tapasin hänet muutaman kerran. Joskus hän oli yksin ja toisinaan hänellä oli kaveri mukanaan. Hän lensi ruovikon yllä ja laskeutui usein juuri ruopatun veneväylän viereen syntyneelle matalikolle kalastamaan.
Toisena kesänä tapasimme jo useammin ja luulen että molemmat aloimme pikkuhiljaa tunnistaa toisemme. Hän tuli joskus venevalkamaan ja minä niitin hänelle laskeutumispaikan vesirajaan. Vene siirrettiin hiukan kauemmas että hänelle jäisi enemmän tilaa kalastaa.
Savimaassa näkyi joskus varpaanjälkiä ja rantaheinikossa oli höyheniä, mitään muuta hän ei jättänyt itsestään merkiksi. Joskus hän pelästyi minua ja joskus ärhäkkäänä, kuin kyllästyneenä, huusi muutaman pitkään krääääk-huudon kun lensi pois. Hänellä oli upeat pitkät siivet ja sulavalinjaiset jalat. Kaula vääntyi rumasti s-kirjaimen muotoon kun hän nousi lentoon. Nokka näytti raskaalta ja suurelta, silmät olivat pyöreät ja tarkkanäköiset. Auringon valossa väritys vaihteli kirjavasta tasaisen harmaaseen. Lento näytti raskaalta ja hapuilevalta.
Sinä kesänä näin heitä enimmillään neljä samanaikaisesti. He kulkivat pienenä parvena ja joskus hän tuli yksin rantaan. Muut viihtyivät matalikolla. Opettelin hänen huutonsa ja joskus kun hän pakeni minua lentoon venevalkamasta, huusin hänen peräänsä krääääk. Hän vastasi ja joskus jopa kääntyy takaisin. Mutta kun hän näki minut, hän kääntyi taas poispäin. Hän oli arka ja pelokas eikä tahtonut tehdä lähempää tuttavuutta.

Meillä oli aikataulu. Kävin rannassa tiettyyn aikaan, sillä olin havainnut että hän tulee suurin piirtein niihin aikoihin kalastamaan. Ehkä siksi että kala on pinnassa juuri silloin tai muuten vaan. Hänellä oli useita kalapaikkoja, joten hän saatoin jonain päivinä olla myös muualla.
Eräänä päivänä olin huolimaton. Olin pukeutunut punaiseen paitaan ja vedin vain kelluntaliivin päälle kun lähdin rantaniitylle katsomaan lehmiä. En tullut huomanneeksi että oli juuri se aika päivästä jolloin hän tapaa kalastaan. Menin rantaan ja seurasin nautojen liikkeitä laitumella. Kaikki näytti olevan hyvin ja olin lähdössä pois. Polku oli korkeassa ruovikossa ja päättyi venevalkamaan. Juuri kun tulin polun päästä valkamaan hän tuli. Hän levitti suuret siipensä laskeutumisasentoon, veti ne taakse ja pienikokoinen sulavalinjainen keho työntyi eteen. Pitkät, hoikat, mutta vankat jalat työntyivät eteen ja varpaat ojentuivat kohti maata. Kaula suoristui ja pää työntyi hiukan eteen niin että katse ylsi laskeutumispaikkaan. Siipien ja vartalon värit erottuivat nyt selvästi, hän ei ollut enää mitättömän harmaa vaan näytti kauniilta ja täydelliseltä niin kuin vain suuri lintu voi. Hän laskeutui kolmesta metristä lähes maan tasalle kunnes huomasi minut. Pää kääntyi minua kohti, valppaat silmät mittailivat minua sekunnin murto-osan ajan. Olin jähmettynyt paikoilleni ja ajattelin, minulla on väärät vaatteet päällä. Olen punainen ja sininen. Millisekunnin ajan tuijotimme toisiamme, hän näytti kuin pysähtyneen ilmaan, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten hän painoi nopeasti päätään hiukan alaspäin, veti siivet suppuun ja iski kolme kertaa ilmaan paikoillaan. Kääntyi, nousi kahden metrin korkeuteen ja lensi pois. Huusin hänen peräänsä, jos hän vaikka tunnistaisi minut. Hän vastasi, heilahti ilmassa empien kuin olisi kääntynyt takaisin, mutta jatkoi poispäin. Huutelimme toisillemme pari kertaa ja hän katosi ruovikon ylle puiden taa. Tämä näky ja kohtaaminen jäi mieleeni niin että muistan sen päivän, auringon lämmön, lehmänlannan hajun ja veden pinnan tyyneyden. Mutta parhaiten muistan hänet, värit, eleet ja nopeat liikkeet, kun hän kääntyi ja meni pois.
Sinä kesänä heitä oli viisi. Neljä kulki pareittain, mutta yksi oli yksinäinen. Näimme toisemme vielä monta kertaa, mutta koskaan emme päässeet toisiamme niin lähelle kuin silloin. Me tunsimme toisemme ja mittailimme toisiamme kaukaa katsein ja vähin elein. Tuli syksy ja tuli talvi, hän lähti pois.

Viime kesänä hän tuli taas. Eräänä päivänä istuin pihamaalla kun etelästä lensi tuttu hahmo. Se tuli myöhään ja yksin. Lensi pihan yli ja me huusimme toisillemme tervehdykset. Se lymyili rannassa ja läheisessä jokisuistossa, mutta tapasimme harvoin, jos ollenkaan. Näimme toisemme etäältä ohikiitävinä hetkinä, mutta olimme kuin hiukan vieraantuneet.
Loppukesästä, joskus heinäkuun lopulla tai aivan elokuun ensimmäisinä päivinä, kun oli lämmin ja tyyni ilta, istuin taas pihamaalla ja katselin siniselle taivaalle, jolla leijaili muutamia vaaleita pilvenhattaroita. Olin jo lähdössä sisälle, koska pihamaa jäi talon varjoon ja alkoi tulla viileää. Kuulin ääntä, mutta en kiinnittänyt siihen erityisempää huomiota. Selkäni takaa pääni päälle ilmestyi kaksi suurta linnunhahmoa. Käänsin katseeni ylös ja huomasin kaksi haikaraa lentämässä kohti luodetta, outoon suuntaan. Nousin seisomaan ja asetin käden otsalle tähystääkseni niitä tarkemmin. Upeat linnut lensivät verkkaisin siivin tyynessä illassa. Huusin kräääk. Toinen linnuista muutti suuntaa ja kääntyi katsomaan. Huusin uudelleen kuuluvammin krääääääk. Lintu ojensi kaulansa ja käänsi päätään. Näin sen suuren silmän aivan selvästi korkealla ilmassa. Se huojui hiukan kaula suoristettuna, otti pari kuin harhaiskua siivillään. Toinen linnuista jatkoi matkaa kiinnittämättä minuun ja huutoihini mitään huomiota, mutta tämä toinen oli erilainen. Hetken siinä tarkkailimme toisiamme, mutta sitten lintu kääntyi ja lensi toisen perään. Ne katosivat pian suuren lehtipuun taa.

Istuin tuolilleni ja mietin oliko se hän. Oliko hän löytänyt puolison. Katsoin taivaalle ja sieltä näytti laskeutuvan alas jotakin. Jokin leijui ilmavirrassa ja tuli minua kohti. Nousin ja aloin seurata sitä. Se tuli alemmas ja hahmotin sen ääriviivat selkeämmin. Se oli suuri höyhen. Tuijotin laskeutuvaa höyhentä ja kävelin sitä kohti. Höyhen tuli alaspäin hitaasti leijuen. Ojensin käteni ylös ja näin sen jo aivan selvästi. Se oli suuri harmaankirjava, kaunis ja täydellinen. Kun höyhen oli noin kolmen metrin korkeudessa, kurkotin sitä kohti ja oli juuri tarttumassa siihen, kun etelästä tuli tuulenvire ja vei sitä minusta poispäin. Seurasin höyhentä tuulenvireen mukana kädet kohotettuina kohti taivasta. Höyhen laskeutui ja nousi vuoronperää ja juuri kun olin tavoittamassa sen, tuuli nosti sen ylös. Seurasin sitä vielä jonkin matkaa. Höyhen nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs, keinui tuulessa iloisesti ja pakeni minusta kohti taivaan sineä.
Seurasin sitä ja viimein vain tuijotin taivaalle näkemättä enää mitään. Höyhen oli mennyt enkä koskaan enää näkisi sitä.

Papukaijat

Tämäkin valitettava tekstinpätkä liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.






Toiset menevät taksilla Peijakseen ja toiset lentokentälle. Tässä yhteiskunnassa hulluuden ja järjen raja on veteen piirretty viiva. Olla pakkohoidon tarpeessa tai tehdä pakosta jotain asioita eivät ole kaukana toisistaan. On pakko tehdä rahaa yritykselle jotta jotkut rikastuisivat ja toisista tulisi rutiköyhiä. Markkinatalouden matematiikka on absurdi ja yhteiskunta on valjastettu palvelemaan tätä matemaattista kaavaa. Jos tulee jakojäännös tai likiarvo ei täsmää pyöristetään verotuksen korotuksella tai alennuksella. Lisää lääkkeitä kaavan tasapainottamiseen löytyy humanitäärisestä avusta jota jaetaan jakojäännöksen murtolukuina nimittäjän ja nimitettävän kesken kulloinkin sopiviksi katsotuilla summilla. Lopputulos on se että kolmannes maapallon väestöstä näkee nälkää ja 12 miljoonaa kuolee nälkään vuosittain. 12 on pyhä luku, se on sama kuin Jeesuksen opetuslasten määrä, joten se on varmaan evankelisluterilaisestikin oikein jaettu.

Papukaijan logiikalla, siis toistamalla muiden fraaseja on lopputulos se, että olet ihmisten silmissä viisas lintu, vaikka osaat vain laulaa samaa virttä kuin he. Papukaijalla on kaunis sulkasato jota voidaan hyödyntää taloudellisiin tarkoituksiin myymällä sulkia markkinoilla, joten se ei ole turha lintu. Häkissä varsinkaan siitä ei ole haittaa, eli kaikki mikä siitä irti saadaan, on hyötyä. Ja jos toistojasi joku jaksaa kuunnella ja niille nauraa, hän nauraa itselleen, edes huomaamatta sitä.

Papukaija on tarpeellinen lintu niin kuin ne monet strategian suurlähettiläät jotka kiertävät läppärin näyttö kiillotettuna pitkin maanpäällisiä auditorioita jakamassa menestyksen ilosanomaa. Hallelujaa, näillä visioilla me teemme yrityksestämme maanpäällisen paratiisin. Mutta vain valituille optiomiljonääreille, jäi sanomatta.

Rahan jakaminen ei niinkään ole se ongelma. Ongelma on se että miten se jakautuu. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Yhä useampi jää vaille puhdasta paitaa, kun papukaijan sulat suitaan. Ja niin kuin me rakastamme näitä harvinaiseksi käyneitä luonnonlapsia, ostamme heitä tuhansilla euroilla häkkeihimme, kunhan he vain osaavat puhua ja toistaa meidän lauseemme oikein ja hyvin artikuloiden. Fantastista, tämä on fantastista, sanoin suomalainen poliitikko ja levitteli toimettomia käsiään. Vai pitäisikö sanoa siipiään.

Eräs ystäväni kertoi potilaasta joka kuvitteli olevansa kurki. Potilaalle annettiin piikki ja oireet katosivat muutaman viikon lääkityksen jälkeen. Kurjelle on siis parannuskeino olemassa, mutta papukaijaa ei näytä parantavan mikään.

Harmaahaikara

Tämä teksti liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.

"Tiedätkö miltä tuntuu olla pieni poikanen. Tai ei oikeastaan niin kovin pienikään. Olet ihmisen sylissä, otsatöyhtösi on takussa ja yrität kannatella raskasta suurta nokkaasi. Pitkät jalat roikkuvat toimettomina, neljä varvastasi suorina. Eikä siivissäsi ole vielä edes lentosulkia. Se on aika onnetonta se.

Ja sitten eräänä päivänä seisot pesässä, levittelet siipiäsi ja ponnistat ensimmäisen kerran ilmaan. Hypit ja kokeilet ilmaa siipiesi alla. Ponnahdat risupesän reunalta ja levität siipesi ensikertaa täyteen mittaansa. Tunnet miten ilmavirta suoristaa siipisulat, työnnät jalkasi taakse suoriksi ja vedät kaulan ensimmäisen kerran ässälle niin että pää jää vaaka-asentoon. Näet maiseman kiitävän allasi. Ensin rantaniitty, sitten ruovikko ja viimein matalikko ja meren lahti.

Suunnistat matalikolle ja laskeudut alemmas. Oikaiset jalkasi eteen ja annat varpaiden harottaa. Oikaiset kaulan ja vedät sen pystyyn. Teet siivilläsi pari laskeutumisvetoa ja varpaat osuvat veteen, sitten painuvat kevyesti pehmeään pohjaan. Ensimmäinen laskeutuminen on valmis.

Kahlaat ja tunnet veden vastuksen. Asetut paikoillesi ja alat tuijottaa veden pinnan haihtuviin väreisiin. Näet ensimmäisen liikkeen vedessä ja kaulasi vetäytyy iskuasentoon. Ensimmäisen kerran isket nokkasi veteen ja tunnet miten kalan suomuinen pinta tarttuu kieleesi. Ensimmäinen saalis ja ensimmäinen itse hankittu ateria on siinä.

Se on elämää, jumalaista linnun elämää aina siihen päivään asti kun vedenpuhdistamon altailla syödyn aterian jälkeen saat vatsanpuruja. Tai kun niityltä seivästetyn peltohiiren torjuntajäämät saavat kurkkusi kirvelemään. Tai kun ensimmäinen öljytahra likaa kauniin höyhenpukusi. Siihen päivään asti olet upea, kaunis ja täydellinen. Mutta sen jälkeen kaikki on toisin, niin toisin.

Minä luulen että sinä tiedät."
Ardea Cinerea

Outoja lintuja

Tämä kirjoitus liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.






Olen kuullut mainittavan että meille tyypillisten lintujen populaatiot ovat harventuneet uhkaavasti. Pieniä harmaita varpusia lentää yhäti pienemmissä parvissa ja pihapiirin tiaiset vähenevät vuosi vuodelta. Lintujen populaation muutokseen saattavat vaikuttaa monet seikat. Liian suureksi kasvanut populaatio harvenee jonkun sairauden myötä ja näin luonto rajoittaa populaation määrää. Saalislintujen määrä voi paikallisesti vähentyä petojen kannan kasvun seurauksena. Ympäristö muuttuu ja ravinnon saantimahdollisuudet heikkenevät. Ravinnon laatu voi heiketä ympäristön saastumisen myötä. Ilmasto muuttuu, luonnonkatastrofit muokkaavat ympäristöä. Tulokaslajit tuovat tullessaan vieraita bakteerikantoja ja tauteja. Voimistunut tuuli heittelee populaatioita outoihin ja tuntemattomiin paikkoihin.

Samanaikaisesti kerrotaan että harvinaisuuksien määrä on kasvussa. Yhä oudompia lintuja vierailee bongareitten kaukoputken kantaman päässä. Tähän syynä voi olla lintuharrastuksen yleistyminen. Tunnistamisen helppous kun informaatiota on enemmän saatavilla, ammattitaito kehittyy ja havaintovälineet kehittyvät. Tietysti myös ilmastonmuutos tuo uusia tulokkaita, tuuli heittelee outoja lintuja pihapiiriin ja ympäristönmuutos sekä ravinnon saannin vaikeutuminen ajavat lintuja vaeltamaan yhä kauemmas alkuperäisiltä asuinsijoiltaan.

Sama näyttää tapahtuneen ihmisellekin. Olemme entistä yksilöllisempiä ja harmaiden arkipäiväisten varpusten parvi pienenee. Aikaisemmin ihmiset oli helppo kategorioida erilaisuutensa perusteella vähemmistöryhmiin ja kansanosiin. Nyt yksilö voi kuulua useaankin eri vähemmistöön ja erilaisten vähemmistöjen määrä populaatiossamme kasvaa. Erottautumisen tarve kasvaa, jokainen haluaa olla entistä yksilöllisempi oma itsensä eikä halua kuulua enää harmaaseen tavalliseen joukkoon. Vieraita eksoottisia kulttuureja ja vaikutteita sekoittuu alkuperäiseen kulttuuriimme.

Suomalaista ei enää voi tunnistaa valkopäiseksi hampputukkaiseksi Jukolan Jussiksi joka pukeutuu pellavapaitaan ja savisiin saappaisiin. Suomalainen voi olla kuka tahansa ja näyttää miltä tahansa. Silti rasismi nostaa päätään kuin keväinen kukka roudasta. Erilaisuutta ei sallita, vanhat jo kerran kuopatut rotuopin teoriat kaivetaan esiin ja yritetään todistaa meidän erilaisuutemme paremmuutta ja muiden erilaisuuden huonoutta.

Lintuharrastajille jokainen uusi laji on löytö ja aarre, mutta ihmiskunnassa erilaisuus on pahaa ja tuomittavaa. Silti samanaikaisesti meillä on kasvava tarve erottautua. Mitä tämä merkitsee ja mihin se johtaa? Lintumaailmassa harvat linnut voivat risteytyä keskenään ja risteymät ovat aina harvinaisuuksia. Ihmisten kesken kaikki tunnetut erilaiset ihmiset voivat risteytyä ja risteymät ovat yleisiä. Onko niin että juuri tästä syystä rasismi nostaa päätään? Jos ihmiset vapaasti ilman ennakkoluuloja ja ahdasmielisiä asenteita risteytyvät se johtaa pitkässä juoksussa siihen että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Mulatti-sana lienee vanhentunut ilmaisu, mutta jotain tällaista globaalissa maailmankylässä tulisi tapahtumaan jos kaikki hyväksyisivät toisensa ja antaisivat rakkaudentunteen vapaasti valita kumppanit, suvut, kansalaisuuden, uskonnon, elämäntapaopit ja viimein perheen.

Onko erottautumisen tarve puhdasta individualismia eli syrjinnän ja rasismin takana on tarve säilyttää erilaisuus aivan niin kuin luonnossa lintujen kesken. Muutama poikkeama sallitaan, mutta täydellistä valinnanvapautta ei anneta. Miksi sitten niin monet kuitenkin ottavat vaikutteita vieraista kulttuureista ja sekoittavat vaikutteita keskenään? Sitä kutsutaan jopa taiteeksi.

Monet lintulajit ruokailevat lintulaudalla sulassa sovussa. Joillakin on nokkimisjärjestys, myös lajin sisäinen, mutta linnuthan ovatkin meidän käsityksemme mukaan tyhmiä ja alkeellisia olentoja. Saalis ja saalistaja eivät kohtaa muuta kuin saalistajan aterialla, joka on saaliin viimeinen. Tietyt lajit tulevat toimeen keskenään mainiosti. Ne voivat syödä samanaikaisesti samasta omenasta ilman riitelyä. Ne voivat uida samalla lammella törmäilemättä toisiinsa. Joskus ne jopa ruokkivat toistensa poikasia.
Kaikki ihmiset ovat samaa lajia, heillä on samanlainen DNA ja heidän suonissaan virtaa samanlainen muutamaan ryhmää luokiteltava veri, joka on manipuloituna siirtokelpoista kaikkien kesken. Mutta ihmisten joukkokin tuntuu jakautuvat saaliiseen ja saalistajiin, toisilla tuntuu olevan enemmän vapautta ja oikeuksia, enemmän valtaa demokratiassakin. Ihmisen arvo ei perustu siihen että hän on ihminen, hänen arvonsa perustuu siihen mitä hän omistaa. Kun omistaa riittävästi ei enää ole riippuvainen kenestäkään, mutta jos ei omista mitään on riippuvainen kaikesta. Lintu tunnistaa linnun, mutta ihminen ei aina tunnista toista ihmistä ja ihminen on sentään älykäs ajatteleva otus.

Jeesus niminen mies sanoin: "lastenkaltaisten on taivasten valtakunta". Mieleni tekee kääntää tämä: "linnunkaltaisten on taivasten valtakunta". Tavallaanhan linnut ovat jo taivaan valtiaita.
Jeesus niminen mies sanoi myös: "katsokaa taivaan lintuja, ne eivät kynnä eivätkä kylvä vaan Herra ruokkii ne". Muuttolintu taitaa olla yksi maapallon ympäristöystävällisimmistä lajeista. Se vaihtaa paikkaa säännöllisesti eikä näin koskaan tuhoa ympäristöään täydellisesti. Populaation määrä ei koskaan voi kasvaa ylisuureksi koska lintu on riippuvainen ympäristöstään saatavasta ravinnosta. Lintu ei koskaan pesi paikkaan jossa on liian vähän ravintoa, jos ravinnon määrä vähenee, lintu munii vähemmän munia. Toisin kuin ihminen joka lisääntyy heikoissa elinolosuhteissa, mutta menestyessään ei välttämättä lisäänny lainkaan. Eikö olekin outoa.

Kädellinen

Jalat ovat oleellinen osa kädellistä

kädet osa jalallista

Sormien päissä on tunto

joka luo hiuksenhienon ilmeen kosketukselle

Meneminen on tulemista

ympyrän täyttämistä

aina palaat takaisin siihen

joka on tärkeää

Käsi, ryppyinenkin

on käsi ihmisen

joka on enemmän kuin lihaa ja verta

se on tunteiden jatkumo

Päivä päivältä valo ja pimeä

lyövät kättä keskenään

kylminä öinä lämpö

ja kuumina päivä viileä

ovat kainalo ja kohtu

johon palaamme uudelleen

.