tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden ympäristöpalkinto 2013


Palelevia varpaita.
On tullut aika jakaa ensimmäinen Homo Naturan ympäristöpalkinto. Tämä asia tuli ajankohtaiseksi tänä vuonna kun seurasin erään luontoystäväni puuhasteluja. Olemme tutustuneet toisiimme vuosien myötä mitä erillaisimmissa yhteyksissä.

Eräänä talvena kovien pakkasten aikaan palelivat varpaat, toisinaan luontoystäväni teki akrobaattitemppuja lintulaudalla ja esitteli sorminäppäryyttään syödessään auringonkukansiemeniä.
 
Eräänä kesänä hän oli pesänkorjauspuuhissa ja lopulta kantoi pienokaistaan pesästään vanhaan linnunpönttöön. Silloin tutustuin Essi oravanpoikaan ja sain seurata hänen edesottamuksiaan.
 
 
Sorminäppäryyttä.
Tänä kesänä seurasin merkillistä tapahtumasarjaa. Luontoystäväni keräsi tammenterhoja ja näytti siltä, että hän vie niitä varastoon talven varalle, mutta lopulta tarkkailuni johti outoon johtopäätökseen.
Olen itse yrittänyt istuttaa tai paremminkin kylvää tammimetsää. Alku olikin loistokas, terhojen itävyys oli parhaimmmillaan jopa 80 prosenttia, mutta kun pienet taimet pilkistivät talvisesta lumihangesta löysivät jänikset ja kauriit ne sekä pistelivät hyvällä ruokahalulla suuren osan taimista poskiinsa. Lopulta lähes neljästäsadasta terhosta jäi jäljelle vain muutama tammi. Suurin osa niistä on jo niin suuria etteivät eläimet enää voi niitä tuhota, joten lopputuloksena tammimetsäprojektistani on nyt jäljellä parisenkymmentä ryhdikästä puunalkua.
 

Poikasen matka metsään.
Luontoystäväni orava sen sijaan on saanut aikaiseksi paljon enemmän. Olen jo parin vuoden ajan ihmetellyt miksi pienen tammen ympärillä voi olla niin paljon tammentaimia. Tänä vuonna asia valkeni minulle. Orava nimittäin vie osan terhoista talvivarastoon, mutta kun varasto täyttyy se piilottaa loput maahan. Vikkelä kurre teki monta päivää väsymätöntä työtään hakien terhoja puusta ja tarmokkaasti peitteli ne syvälle maahan. Terhoja sijoiteltiin laajalle alueelle tammen ympärille, myöhemmin kun olen kulkenut metsässä olen löytänyt vuosien varrella kurren istuttamia puita sellaisistakin paikoista, joissa tammia ei ole, joten hän on tehnyt tätä työtä jo vuosien ajan laajalla alueella.
Tammentaimmia on nyt niin paljon, että niitä riittää niin jänisten ja kauriiden syötäväksi kuin jää vielä riittävä määrä kasvamaan suuriksi puiksi asti. Oravan ystävällisellä avustuksella tammimetsäprojektini siis valmistuu aikanaan paljon laajemmassa mittakaavassa kuin olen osannut odottaa.
 
Vanhassa linnunpöntössä.
Miksi orava sitten kylvää terhoja ja istuttaa puita? Tätä olen yrittänyt miettiä ja löytänyt siihen kaksi vaihtoehtoa. Orava piilottaa ylimääräisen ruuan, jotta sen reviirille ei tulisi kilpailijoita. Ravinto kun houkuttelee paikalle myös muita ja taistelu elintilasta luonnossa on raadollista puuhaa. Toinen vaihtoehto on se, että orava on niin fiksu, että tietoisesti istuttaa puita taatakseen ravinnon saatavuuden myös tulevaisuudessa ja tuleville oravasukupolville. Se voi tietysti istuttaa puita myös kasvattaakseen riittävän tiheän metsikön, jotta sen ei tarvitsisi laskeutua maahan vaan se voisi turvallisesti edetä puiden latvustoissa.
 
Todennäköisesti tuo ensimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta. Oravan luontainen käyttäytymismalli tukee myös tuota toista vaihtoehtoa, mutta toimintatapa tuskin on tietoinen. Oravan selviytyminen evoluutiossa lienee määräytynyt juuri tietynlaisen käyttäytymismallin perusteella eli ne oravat ja oravasukupolvet, jotka ovat piilottaneet ylimääräisen ruuan muilta ovat saaneet elää rauhassa reviirillään ja siinä samassa myös sattumalta istuttaneet riittävän tiheitä metsiä voidakseen turvallisesti liikkua puiden latvustoissa välttäen maassa piilevät vaarat.
 
Ahkera tammenterhonkylväjä.
Toki tammimetsän kylväminen on vaarallista puuhaa sekin, sillä oikein ahkera ahertaja ei välttämättä huomaa maassa piileviä vaaroja, kuten nyt vaikka kameraa kuljettavaa ihmistä, joka raportoi kaikki hänen liikkeensä. Ihminenkin on oravalle uhka ja vihollinen, mutta tässä tapauksessa, kun orava ystävällisesti saattaa päätökseen ihmisen aloittamaa epäonnista tammimetsäprojektia, on ihmisen aika osoittaa arvostusta oravan ansiokkaalle työlle ja antaa ensimmäinen Homo Natura ympäristöpalkinto luontoystävälleen oravalle.
 
 
Onneksi olkoon Orava!

 
 

torstai 12. joulukuuta 2013

Metsäkauriin vuosi

Toukokuu.
Aamulenkillä kauriit juoksivat pakoon. Fiksusti ne välttivät vielä heikon jään, jänis sen sijaan on jo uskaltautunut loikkimaan rätisevällä alustalla. Mistä eläin tietää, että jää kestää? Se on minulle arvoitus.

Jo keväällä oli ilmeistä, että alueelle on syntymässä bambeja. Sen voi päätellä kauriiden liikkeistä, tavasta harhauttaa, juosta pakoon kappaleen matkaa ja kääntyä katsomaan taakseen varmistaakseen minne ohikulkija on matkalla. Bambit synnytettiin paikkaan, jossa ohikulkija ei liiku. Aikuisten, eteenkin pukin liikkeistä saattoi päätellä, että on paikka, jota kannattaa vältellä, ettei häiritse pienokaisten rauhaa. Ensimmäiset havainnot täplikkäistä tulokkaista sai vastaa myöhään kesällä, silloin lauma uskaltautui alueelle, jossa ihminen liikehtii.

Pikkuinen bambi.
Alussa lauma liikkui tietyllä säällä, tietyissä olosuhteissa, selkeässä arvojärjestyksessä. Pienet bambit olivat kuuliaisia vanhemmilleen eivätkä erkaantuneet laumasta. Myöhemmin ne sitten teinien tapaan haastoivat vanhempiaan ja siinä vaiheessa lauman marssijärjestys myös muuttui. Kun täplät pikkukauriiden selästä katosivat, muuttui myös kulkutapa, enää ei liikuttu yhtenäisessä laumassa vaan tulosuuntia oli useita ja vain liikuttaessa pitkiä matkoja piilopaikkojen välillä toteutui uudistunut marssijärjestys. Siinä vaiheessa, kun pukki johdatti laumaa, oli järjestys sotilaallisen tarkka, mutta myöhemmin, kun naaras otti ohjat, oli liikehdintä vapaampaa. Isällinen kuri ja äidillinen empatia siis ohjaavat laumakäyttäytymistä luonnossa.

Melkein aikuinen.
Kun kesän vasat alkoivat jo näyttää aikuisilta, kulki lauma milloin yhtenäisenä ja milloin pienempinä ryhminä. Tästä voisi päätellä, että alueella oli häiriötekijöitä. Ehkä peto kuten ilves liikkui satunnaisesti ja lauma hajaantui. Ilveksestä ei kuitenkaan ole varmoja havaintoja, joten peto, joka sai lauman hajaantumaan, oli todennäköisemmin ihminen. Satunnaisen hajaantumisen syy saattoi olla myös laumahierarkiaan ja lasten kasvatukseen liittyvä seikka. Itsenäistymistä ja omillaan toimeen tulemista tutussa maastossa harjoiteltiin vastaisuuden varalle, sillä luonnossa on ihmisen lisäksi paljon muitakin uhkatekijöitä.

Pukkia härnäämässä.
Pienpetoja, kuten ilvestä pidetään metsäkauriskannan uhkana. Ilvesten määrän kerrotaan kasvaneen, mutta havaintojeni mukaan myös metsäkauriiden määrä on kasvanut. Metsästystä pidetään brutaalina tapana harventaa eläinkantoja ja jotkut tahot väittävät sen olevan vaaraksi myös metsäkauriskannalle. Metsästys on kuitenkin tarkoin säädeltyä ja valveutunut metsästäjä noudattaa lakia sekä huolehtii riistanhoidosta. Hänen tavoitteensa on pitää kanta elinvoimaisena metsästysharrastuksen jatkuvuuden takaamiseksi, ilman riistaa ei ole metsästystä.

Valkoisia peppuja sumussa.
Ihminen on kuitenkin uhka. Auton valokiilassa on tänäkin syksynä vilahtanut niin metsäkauris kuin valkohäntäpeura. Kesällä piti jopa pysäyttää auto keskelle tietä, että ylväs pukki sai astella rauhallisesti reviirinsä poikki. Törmäys on sirolle nelijalkaiselle turmiollinen, vaikka se ei heti menehtyisikään iskusta, sen liikuntakyky tai terveys kokee kuitenkin kolahduksen, joka voi koitua sen kohtaloksi myöhemmin.
Ihminen on uhka myös silloin kun hän seuraa eläinten liikkeitä ja raportoi ne reaaliaikaisesti. Sitä tietoa voi käyttää myös väärin, siksi olenkin muuttanut käyttäytymismalliani, enkä enää raportoi havaintojani reaaliajassa, jaan tiedon vain niille, joille sillä voi olla juuri sillä hetkellä jotain merkitystä lain sallimissa rajoissa.  


Nyt on jo joulukuu, joten on aika antaa tällekin vuodelle jokin sille ominainen nimi. Olkoon tämä vuosi siis Metsäkauriin Vuosi siitäkin huolimatta, että kaikki ei mennyt niin kuin haaveiltiin.