maanantai 24. joulukuuta 2012

Punatulkun joulusanoma



Helppohan se on teidän sanoa, 

että arkihuolesi kaikki heitä. 
Tässä saa nimittäin ihan tosissaan tehdä töitä, 

lentää pyrstö kolmantena siipenä, 
että saa kupunsa ravittua näillä keleillä.

Kilpailu ruuasta on kovaa, 
viherpeipot kuvittelevat olevansa jotenkin etuoikeutetussa asemassa, 
haastavat riitaa ja pyrkivät häätämään muut pois leipäjonosta.

Peräänantamaton ja nokkela saa olla 

jotta pärjää tässä kilpailussa elintilasta ja lentämisen perustarpeista.
 
Mutta kaikesta huolimatta ja juuri sen tähden, 

Hyvää Joulua kaikille tasapuolisesti!


...

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kilpajuoksua lumentulon kanssa


Omena pieni, rastas suuri.
Vihdoin luvattu talvimyräkkä toi kymmenen sentin lumikerroksen, se ei ole paljon lupauksiin nähden, mutta hyvä alku oletetulle valkealle joululle.
Samalla alkoi myös rastaiden kilpajuoksu lunta vastaan. Vielä jalat ylettyvät puuterilumessa routaiseen maanpintaan ja pudonneet omenat on helppo saalistaa puutarhasta.
Puiden alla istuukin nyt rastas siellä täällä, omena hupenee ja rastas pyöristyy. Kohta hedelmät on kuitenkin syöty ja on etsittävä uusi energianlähde, käytännössä se tarkoittaa muuttoa muille maille.

Niukkuus saa tiaisen mietteliääksi.

Ruoan  niukkuus ja ruokailijoiden suuri määrä saa myös tiaiset mietteliäiksi. Enemmistössä ovat nyt viherpeipot, jotka tyypilliseen tapaansa ovat aggressiivisia elintilan valtaajia. Vahvistuksena muutama järripeippo ja mukaan lennähtänyt keltasirkku, joita on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin peippoja.

Fasaanikukkoja on nyt kaksi, mutta laskujeni mukaan niitä on enemmän. Tyypillisesti kaksi tulee hyvin keskenään toimeen, mutta kolmas pyörä aiheuttaa ongelmia. Kanat taas viihtyvät hyvin suurempanakin laumana ja laumassa saattaa olla turvamiehenä myös kukko. Toki keväällä kaikki on taas toisin ja parinmuodostus muuttaa hierarkian.

Käpytikan ja mustarastaan liitto on vankkumaton, närhestä kuuluu vasta ääni, mutta se ei ole enää kaukana. Lintujen ruokinta, sen lisäksi että se on visuaalisesti antoisaa puuhaa, on myös entistä rasittavampaa taloudellisesti.

Tämä homma kannattaisikin ulkoistaa jollekin ympäristötukia nauttivalle yhteisölle, jolloin yksityinen lainsuojaton maalaistollo pääsisi hiukan edullisemmin nauttimaan luonnon monimuotoisuudesta.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Departures and Arrivals


Tänään lähtivät joutsenet. Aamun valjettua kuului tuulen ujelluksessa taivaalta joutsenten ääniä. Matalalla lentävässä vielä hatarassa auramuodostelmassa oli vajaa kymmenen lintua, niiden ääriviivat erottuivat hämärästi puuskittaisessa usvanomaisessa tuiskussa.

Ehkä idänpuoleinen tuuli teki ruovikon reunasta suojattoman paikan ja lintujen oli nyt pakko lähteä. Se, miten ne pääsivät lentoon aallokossa, on arvoitus. Ehkä ne uivat suojaisalle vastarannalle ja nousivat sieltä lentoon. Joka tapauksessa tuuli on nyt suotuisa lentää pitkiäkin matkoja ja tämä lienee juuri sopiva ajankohta lähteä, sillä pakkasten tultu ja tuulen tyynnyttyä alkaa matalille rannoille muodostua jäätä, joka peittää alleen merenpohjan herkkuineen.

Kukko ja harakka ruokailevat sulassa sovussa keskenään.
Itätuuli voi tuoda myös tullessaan uusia tulokkaita, ehkä outojakin, paikkalintujen seuraksi. Nyt riistakameraan tarttuu päivittäisiä vieraita kuten peippoja ja tiaisia sekä luonnollisesti pikkuvarpusia. Fasaanikukko kulkee nyt omia polkujaan ja kanat vierailevat pienenä ryhmänä keskenään. Pelokas harakka alkaa tottua ihmiseen, uteliaana se seuraa tilannetta hiukan kauempaa, mutta tohtii tulla paikalle yhdessä fasaanikukon kanssa.  Käpytikka on aloittanut rutiininomaiset vierailunsa, punatulkut uskaltautuvat jo metsästä puutarhaan ja puukiipijä notkistelee omenapuun rungoilla. Pyrstötiaiset, jotka viihtyivät loppukesästä lehtometsähankkeen vesakossa, eivät ole vielä näyttäytyneet, mutta oletan että ne vanhasta tottumuksesta palaavat paikalle. Urpiaiset kulkevat omia polkujaan, aikataulu on avoin ja vierailulle tullaan yleensä parvena pariksi päiväksi kunnes matka jatkuu taas.

Kuusitiaiset ja hömötiaiset ovat kadonneet tyystin. Ehkä avipox hävitti kuusitiaiset ja varpushaukka hömötiaiset, mahdollisuuksia on monta. Varpuspöllöä en kuitenkaan tohdi syyttää mistään. Yhtään normi-peippoa ei ole, olisivatko ne muuttaneet jo varhain tai sitten niitä ei vaan enää yksinkertaisesti ole, sillä pesintä ei tänäkään kesänä onnistunut kaikilta. Toki yhden peiponpoikasen olin näkevinäni jo kesäkuussa, mutta parveksi asti niitä ei ollut.
Rastaita on vielä pieni parvi ja ne lähtevät vasta sitten kun makeat omenat loppuvat tai lumi peittää ne. Koska lintuja on näinkin suuri parvi, oletan että ne myös muuttavat parvena, ehkä joku satunnainen yksilö jää, mutta se jää nähtäväksi.

Happamia, sanoi kettu talviomenoista.
Happamia omenia on vielä paljon, mutta ne eivät tunnut kelpaavan kenellekään muulle paitsi supikoiralle, joka lihottaa edelleen itseään talviunille. Vasta talvella, kun muuta ei enää ole tai keväällä kun omenat ovat pehmeämpiä ja makeita alkavat ne maistua niin peuroille, jäniksille, ketulle kuin linnuillekin. Fasaani nokki nopeasti kokonaisen omenan, rastas maistelee neljänneksen ja pikkulintu pari nokallista välipalaksi.

Olen nyt heltynyt sellaiseen ratkaisuun, että en lopeta talviruokintaa kokonaan. Ruokintapaikkoja tulee olemaan vähemmän ja ruuan jakelua ehkä rytmitetään niin, että kahdella ruokintapaikalla on apetta vuoropäivinä. Paikkalinnut tottuvat nopeasti tähän käytäntöön ja satunnaisille vieraillekin tarjoutuu näin mahdollisuus välipalaan.  

lauantai 24. marraskuuta 2012

Varpusten paluu



Noin kahden vuoden projekti on tuottanut tulosta, pihassa visertää äänekäs varpusparvi. Pari vuotta sitten keväällä vieraili pihapiirissä yksinäinen pikkuvarpunen. Viime keväänä parinmuodostus otti vielä aikaa, mutta lopulta pienet vierailijat löysivät toisensa ja tuloksena on nyt paikallinen varpusparvi. Lintuja on näkynyt pitkin kesää ja ne ovat edelleen täällä, joten olettaa voi että ne jäivät aloilleen.

Varpusten elämä maalaismaisemassa on vaikeutunut maaseudun rakennemuutoksen myötä, karjaa ei enää ole kuin kesäisin vuokralaitumilla. Onneksi tilalle ovat tulleet ihmisen harrastukset, lintujen talviruokinta, pöntönrakennus ja tietysti hevoset. Ilman tallia, hevoslaidunta ja hevosten ympärivuotista ulkoilua eivät mitkään ituhippimäiset toimet yksin olisi voineet mahdollistaa pikkuvarpusten menestystä täällä. Linnut lentävätkin ahkerasti pihamaan ja hevoshaan välillä.

Ennen varpusen viserrys oli harvinaista herkkua, mutta nyt tyynenä aamuna parven ääni kuuluu satojen metrien päähän. Nämä vikkelät sirkuttajat eivät pidä ääntään vakan alla vaan ilmoittavat äänekkäästi olinpaikkansa, toisin kun eräät, joita saa hakemalla hakea vienon vihellyksen suunnasta. Punatulkut lymyilevät edelleen metsän varjoissa, vain harvoin niitä pääsee näkemään suurten puiden latvustoissa, mutta vihellys kuuluu päivittäin kun linnut kiertävät metsää puu puulta.

Varpusten paluun lisäksi vuoden ehdottomia menestyjiä ovat olleet kottaraiset. Niille löytyy sopivia pesäkoloja ja kevään saapujien jäljiltä metsän yllä kirmaili sankka parvi ennen muuttoa etelään.

Punatulkkuja näyttäisi olevan vain kaksi, koiras ja naaras, jos ne ovat pesineet täällä niin kuin arvelen, on niiden pesintä ehkä epäonnistunut niin kuin niin monen muunkin pesänrakentajan kohdalla on käynyt. Joka tapauksessa myös tulkut ovat viihtyneet alueella jo pari kesää, joten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ne eivät ole siirtyneet muualle.

Ja tietysti mainitsemisen arvoinen on järripeippo, josta on hataria havaintoja pitkin kesää ja nyt syksyllä lukuisa parvi. Parvi oli ehkä vain ohikulkumatkalla, mutta jatkuvista vierailuista päätellen joku näyttäisi viihtyvän alueella pidempään. Nähtäväksi jää onko onnellisia loppuja ja jos on niin miten monta.

torstai 4. lokakuuta 2012

Home sweet home



Paluumuuttajia saapuu markkinoilta.
On asioita, joita ei toivo tapahtuvan, mutta joiden tietää tapahtuvan joka tapauksessa, toivoi tahi ei. Nyt kun kaupungin markkina-aika on ohi ja ollaan jo laskeutumassa talveen, palaavat naakat takaisin kotisijoilleen. Tänä vuonna niitä on onneksi vähemmän kuin ennen, mutta kuitenkin niitä on aivan liian paljon. 

Viime kesän pesintä kärsi talvimyrskyn tekemistä tuhoista, nimittäin yksi pesäpuista katkesi pesäkolojen kohdalta muutaman metrin korkeudesta ja yhdyskunta menetti kotinsa. No, minä sain siitä mukavasti takkapuita ja pystyyn jäänyt rungontynkä on ollut mitä parhain paikka tikanpoikasille opetella puunhakkuuhommia, laho puu kun tottelee tottumatontakin puunhakkaajaa.

Lehdet putoavat ja naakat palaavat.
Näyttää selvältä että naakat ovat päättäneet talvehtia tässä aivan niin kuin niin monena vuonna ennenkin. Ajatuksissani on ollut lopettaa lintujen talviruokinta, talipallot kun katoavat naakkojen suihin ja asetitpa lintulaudan millaisen tahansa ja miten hankalaan paikkaan tahansa, on naakka aina läsnä ja löytää kyllä keinon miten apajille pääsee. Ainoa keino välttää naakat ruokintapaikalla on päivystää vartioimassa lintulautaa ja sehän nyt ei ole mahdollista 24/7.


Järripeippo viihtyy haavan haarukassa.
Lintujenruokinnan leikkauksien tekemistä hankaloittaa vielä ihmisen mieli, nimittäin en millään haluaisi jättää kaikkein pienimpiä ja harvalukuisimpia paitsi jokapäiväisestä leivästä. Tänään vielä varmistui, että järripeippokin on saapunut paikalle vanhasta tottumuksesta. Vai olisiko jopa niin että se on majaillut täällä koko kesän? Nimittäin keväällä saapuessaan järripeipot näyttivät viihtyvän etelärinteellä olevassa puistikossa ja kesällä pihakoivun latvassa lymyili oudonvärinen peipon näköinen lintu.

Naakat lentävät lähes aina pareittain.
No, en enää tarkkaile lintuja päivittäin, olen yrittänyt ottaa niihin etäisyyttä, jotta irtautuminen luonnosta helpottuisi, sillä ainoa ratkaisu tässä maailmassa näyttää olevan unohtaa ja lakata välittämästä. Elämän prioriteetit on pantava järjestykseen, ei omien arvojensa, vaan yhteiskunnan arvojen mukaan ja siinä arvojärjestyksessä oma suu ja pesä ovat tärkeämpiä kuin luonnon monimuotoisuuden vaaliminen omassa pihapiirissä. Luonto kuuluu luonnonsuojelujärjestöille ja virkamiehille, minulle kuuluvat ihan muut velvollisuudet ja vastuut tässä yhteiskunnassa.

Kannattaa ottaa mallia naakoista, ne eivät kynnä eivätkä kylvä, ihminen on rauhoittanut ne ja ruokkii niitä markkina-aikaan toreilla, satoaikaan pelloilla pientä korvausta vastaan ja luonto hoitaa loput keväällä ja kesällä muiden lajien onnen ja menestyksen kustannuksella.       

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ympäristönsuojelun etiikka ja moraali


Paikallislehti uutisoi tänään Puhdistus Halikonlahdella. Salon kaupungin vanhoilla jätevedenpuhdistusaltailla sovelletaan nyt niin sanottua biomanipulaatiota. Ympäristöviranomainen kommentoi, että altaat ovat tutkimuskohteena siltä osin, miten biomanipulaatio vaikuttaa ravintoketjuun. Jutussa mainitaan myös, että viranomainen on tehnyt kunnostus- ja hoitosuunnitelman Viurilanlahdelle, mutta ainakaan minun tietojeni mukaan se ei koske Viurilanlahden koko Natura- ja luonnonsuojelualuetta, koska alueen osakkaana en ole tietoinen siitä.

Biomanipulaatio on toteutettu roskakalastuksena, josta mainitaan että tuhannet ruutanat päätyvät biojätteen kautta hyötykäyttöön, sillä vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen entisten jätevesialtaiden pohjasedimentit eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Mainitaan myös että altaiden ekosysteemi on altis ajautumaan epätasapainoon. Lisäksi altaiden ravinnemäärä on korkea, eteenkin fosforia on pohjasedimentissä runsaasti.

Kyse ovat nyt vanhat jätevedenpuhdistamon altaat, joista mainitaankin, ettei kyse ole luonnonmukaisesta ympäristöstä. altaat ovat ihmisen tekemiä eikä niillä ole juurikaan yhteyttä mereen.   Allasalueen pinta-ala on 38.5 hehtaaria, kun koko Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueen pinta-ala on 628 hehtaaria. Miten suuri vaikutus tällä biomanipulaatiokokeilulla ja –tutkimuksella on koko alueen tilaan, varsinkin kun altaat eivät ole osa vapaata luonnonmukaista vesistöä, vaan kuten artikkeli mainitsee, kyse on ihmisen tekemistä altaista. 

Halikonlahden vapaassa luonnonmukaisessa vesistössä ongelmana on myös tuo samainen suuri ravinnemäärä, typpi ja fosfori, sekä saastuneen pohjasedimentin aiheuttama lahden sisäinen kuormitus. Lisänä vielä puhdistettujen jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämät, joita täällä ei ole edes tutkittu. Lahdella kalastetaan edelleen, eikä tietooni ole tullut, että kalastajille olisi annettu mitään ohjeita siitä onko kala ihmisravinnoksi suositeltavaa. Näkemykseni mukaan vapaan vesistön pohjasedimentti ja vedenlaatu eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Toki vaelluskalat tulevat tänne jostain muualta ja istutettu kala on saanut alkunsa puhtaassa ympäristössä.

Monien muiden kysymysten lisäksi tämän alueen hoitoon ja kunnostukseen liittyy mielenkiintoinen rahoitukseen liittyvä seikka, jonka henkilökohtaisesti näen myös ympäristöpolitiikan eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Natura- ja luonnonsuojelupäätökset nuijittiin yksityisessä omistuksessa oleville alueille omistajien vastustuksesta huolimatta. Kun nyt esimerkiksi EU-rahoitusta tämän alueen hoitoon saadaan, saadaan se koko 628 hehtaarin alueelle, mutta kunnostus- ja hoitosuunnitelmat on tehty vain osalle aluetta ja toimenpiteet kohdistetaan murto-osalle aluetta. Toisaalla väitetään, että yksityiset luonnonsuojelualueet ovat huonossa kunnossa, mutta asia lienee päivänselvä, jos rahoitus ja toimenpiteet suunnataan, niin kuin tässä tapauksessa, kaupungin vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen jätevesialtaiden kunnostukseen vapaan luonnonmukaisen kansainvälisesti merkittävänä lintuvesialueena luonnonsuojellun vesistön sijaan.

Oletan, että jos ympäristöasioissa toimitaan näin, on vastaava toimintaperiaate luontainen myös muilla yhteiskuntamme osa-alueille. Onko se oikeusvaltioperiaatteen mukaista, tukeeko se ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja ennen kaikkea edistääkö se tässä tapauksessa luonnonsuojelua ja ympäristön tilaa. Mielestäni ei, mutta jos poliitikot, virkamiehet, harrastelijat ja asiantuntijat sen hyväksyvät, on minunkin tarkastettava omaa henkilökohtaista käsitystäni etiikasta ja moraalista.

Kuten eräässä kirjoituksessani tulin maininneeksi: Hyvä tarkoitus pyhittää keskinkertaisetkin keinot.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Niinhän siinä sitten kävi



Paikkalinnut odottavat vielä auraansa.
Aamulla nuuskin ilmaa, katselin taivaalla purjehtivia pilviä ja tulin siihen tulokseen, että tänään saattaa olla se päivä kun ensimmäinen kurkiaura pohjoisesta saavuttaa rannikon. Tuuli tuli kuitenkin hiukan väärästä suunnasta, joten se ei mahdollistaisi kurkien ylilentoa, passin leimaamista ja matkan jatkamista Suomenlahden yli Baltiaan, joten saapuva aura lentäisi alhaalla ja laskeutuisi vielä rannikolle ruokailemaan ja lepäämään.

No, auroja ei näkynyt ja menin vesakkoon raivaushommiin. Iltapäivällä kuului tuttuja ääniä taivaalta ja kuuden kurjen parvi lensi alhaalla etsien sopivaa laskeutumispaikkaa. Täällä sellainen olisi juuri tuon kokoiselle parvelle, mutta kurjet suunnistivat länteen, ne eivät olleet paikallisia, joten pieni laskeutumispaikka ei ole niille tuttu. Pohjoisesta tuleva aura ei yleensä koskaan laskeudukaan tähän, se vain lentää alemmas ja poimii paikalla kesänsä viettäneet kurjet mukaansa. Olen nähnyt tämän näytelmän, niin keväällä saavuttaessa, kuin syksyllä lähdettäessä, joten käytäntö tuskin on muuttunut. Kurkiparvesta en ehtinyt saada kuvaa, mutta asensin kuitenkin kameran paikoilleen siltä varalta että kurkia tulisi lisää.

Tuttu kaveri liiteli taivaansinessä.
Kurkia ei tullut, mutta taivaan sineen pyrähti tuttu hahmo. Kameran asetukset olivat totaalisesti pielessä, mutta räpsin kuitenkin muutaman kuvan selvittääkseni kuka hän on. Tämä taitaa olla se samainen kaveri, joka on taistellut kuusien latvustossa varisten kanssa pitkin kesää. Kerran näin pihlajapensaassa oudon linnun, joka hätisteli rastaita. Sillä ei ollut keltaista nokkaa, joten ihmettelin kuka ihme se on. Sen täytyy olla petolintu, mutta se ei ole vuosien takainen tuttuni varpushaukka, väritys, muoto ja lentonopeus ei vastaa varpushaukkaa. Lintu lensi pihlajapuusta nopein liikkein aivan muutaman metrin päästä ohitseni. Kuului vain suhahdus ja outo lintu katosi metsään puiden varjoihin.

Kerran illansuussa, kun oli jo hämärää, huomasin ikkunasta, että mattotelineellä istuu joku. Ennen kuin ehdin nähdä kuka se on, lensi lintu nopeasti läpi pihan ja katosi näköpiiristäni. Mietin kuka kumma se voisi olla, mutta nyt sekin ongelma lienee ratkennut. Pihalla on ollut paljon sudenkorentoja, parhaimmillaan niitä näkee kerralla parikymmentä. Kuka käyttää ravinnokseen sudenkorentoja? Entä kuka voi rakentaa pesänsä vanhaan variksenpesään? Kenellä ei ole keltaista nokkaa? Kuka lentää lujaa, on oudon värinen, eikä hänen siivissään ole varpushaukalle tai muille haukoille ominaisia erottuvia siipisulkia, vaan siivet ovat terävät?

Hänhän se on, Falco subbuteo, tuo nopea, sulavalinjainen ja väreiltään poikkeava. Luulin varisten kanssa nahistelevaa haukkaa varpushaukaksi, mutta se ei tainnutkaan olla se. Rastaita jahdannut peto jäi minulta tunnistamatta. Pikkulinnut ovat olleet kovin vähälukuisina läsnä tänä kesänä, toki en ole havainnoinut lintuja enää niin paljon kuin ennen, joten kuvittelin että en vaan näe enää niitä, koska en kiinnitä niihin niin paljon huomiota.

Nuoresta iästään huolimatta Iso Lintu..
Paikalla on ollut jo vuosien ajan paljon petolintuja. Erilaisia suohaukkoja löytyy laidasta laitaan, kotkia voi nähdä päivittäin ja ne ovat lajiltaan mitä milloinkin. Kanahaukka ja varpushaukka ovat peruskamaa, joten en osannut kuvitellakaan, että muulloin kuin muuttoaikaan voisi paikalle tulla edes vierailemaan joku muu kuin tuttu. Petolintujen läsnäolon voi päätellä siitä, että naakkoja ei juurikaan enää näy, ne pakenevat paikalta heti jos tulee joku uhka. Silloin kun naakat ovat täällä, tiedän että taivaalle ei juuri kannata tuijottaa, siellä ei ole mitään mielenkiintoista.

Voisiko nuolihaukka olla pesinyt täällä? Onko se ollut aikeissa pesiä, vai onko sillä vasta tarkoitus muuttaa tänne? Joka tapauksessa se on ilmeisesti ollut nyt paikalla jo pidempään ja mahdollisesti jää. Mikä sen mukavampaa kuin saada tänne uusia naapureita, jotka ehkä rajoittavat varislintujen diktatuuria. Toki nuolihaukkakin on uhka pikkulinnuille, mutta yksi haukka tai edes pesue on paljon pienempi paha kuin naakkapopulaatio, joka on terrorisoinut metsää jo vuosien ajan.   

tiistai 4. syyskuuta 2012

Saaristomeremme heikoin lenkki

Suojelualueen yli pääsee lentäen.
 US Puheenvuoro 4.9.2012 11:24 Outi Hoikkala Ympäristö luonnonsuojelu natura salo


Kai Tuovinen jakoi eilisessä kirjoituksessaan dokumentin Varsinais-Suomen pintavesien toimenpideohjelmasta. Yön yli nukuttuani ja käytyäni dokumenttia tarkemmin läpi, totesin että Salon Halikonlahti näyttää olevan koko Saaristomeren tilan kannalta se heikoin lenkki. Koko Halikonlahden vesialue on ekologiselta tilaltaan heikoin, vastaavaa yhtä laajaa yhtenäistä heikossa tilassa olevaa vesialuetta ei Saaristomeren alueelta dokumentissa olevien karttojen mukaan näyttäisi löytyvän.

Tällä alueella sijaitsee yli kuudensadan hehtaarin kokoinen Natura- ja luonnonsuojelualue, joka on suojeltu osin EU-direktiivin mukaisena kansainvälisestikin merkittävänä lintuvesisalueena. Voisi olettaa että tällainen yhteensattuma olisi herättänyt niin valvovan viranomaisen kuin luonnonsuojelijat nostamaan epäkohdan julkiseen keskusteluun, vaatimaan alueen osalta seikkaperäisiä selvityksiä, hoitosuunnitelmia ja pikaisia kunnostustoimenpiteitä. Mutta ei, paikallisesti olen saanut aika yksin keskustella tämän asian tiimoilla.

Kai Tuovinen otsikoi kirjoituksensa: Saaristomeren kuntoutus pitkäjänteistä työtä. Kun täältä Halikonlahdelta käsin katsoo Saaristomerelle päin, näyttää siltä että parannusta ei ole tulossa aikoihin.

Salon kaupungin keskuspuhdistamolle ollaan vetämässä siirtoputkilinjoja ja liitoskuntien jätevedet johdetaan tänne puhdistettavaksi, joten puhdistetun jäteveden kuormitus tulee lisääntymään jatkossa. Toisaalta tämä lisää lahteen tulevaa ravinteettoman veden määrää, joten veden laatu tältä osin paranee, mutta virtaama lisääntyy ja pohjasedimenttiin sitoutuneet aineet sekoittuvat veteen. Luonnollisesti myös hormoni- ja lääkeainejäämät vesistössä lisääntyvät.

Erilaisten pistekuormittajien määrä Salon Halikonlahden valuma-alueella verrattuna Halikonlahden pinta-alaan ja vesimäärään näyttää olevan kohtuullisen suuri muihin vastaaviin alueisiin nähden.

Linkin dokumentin tarkkaavaiselle lukijalle tiedoksi, että dokumentin sivujen 36 ja 39 kuvista puuttuvat kaupungin entiset jätevesien puhdistusaltaat, jotka ovat tekoaltaita, ja Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueet, jotka kuitenkin ovat toimenpideohjelmassa mukana.

Tekoaltaiden tilan lieneekin jo nyt hyvä, onhan niiden kunnostukseen panostettu vuosien ajan. Koko Natura- ja luonnonsuojelualueelle ei vielä ole tehty hoitosuunnitelmia, joten niiden osalta tilanne on monin paikoin jo erittäin huono. Esimerkiksi Rauvolanlahden osalta mainitaan, että kyseessä on laaja matala lahti, jonka uhkana ovat rehevöityminen ja haitta-aineiden vaikutukset, eivätkä vesienhoidon tavoitteet täyty. Tämä on luonnollista koska mitään toimenpiteitä ei ole tehty. Tavoitteena kuitenkin vesiensuojelun ja luonnon monimuotoisuuden yhdistävä suunnittelu ja hoito, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

Paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tuohon 66-sivuiseen dokumenttiin sisältyy, eikä liene syytä pureutua niihin kaikkiin tässä kovin yksityiskohtaisesti. Mutta kun katse viivähtää sivun 60 kuvassa, herää väkisinkin ajatus siitä, minkälainen tulppa tuohon punaiseen Halikonlahden läiskään oikein tarvittaisiin, jos haluttaisiin pelastaa alajuoksulla oleva vesialue ja sitä kautta Saaristomeri.

Yhdenlaisen vastauksen siihen antaa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelman 2012 – 2020 seitsemäs luonnos, mainitessaan kosteikkojen osalta, että kunnostuskohteiksi tulee valita laajoja kokonaisuuksia, ja kunnostuksessa pitää ottaa huomioon koko valuma-alue.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Vahingossa syntynyt perhosniitty

Luonnonystävälle voi sattua positiivisia vahinkoja. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin lehtometsähankkeesta, joka on nyt edistynyt sankkaan vesakkovaiheeseen. Vesakkoon on pikkuhiljaa ja varovasti raivattu pieniä aukioita jalopuiden ympärille. Alkukesästä huomasin, että näillä suojaisilla aukioilla oli paljon perhosia.

Avoimien niittyjen perustajat ovat valitelleet, ettei perhosia kaikista niityn perustamiseen liittyvistä oikeaoppisista toimenpiteistä huolimatta ole. Kun aloin miettiä syytä tähän, seurata perhosten esiintyvyyttä erilaisilla alueilla pihapiirissäni, totesin, että perhosia on eniten tuulensuojaisissa paikoissa. Vesakkoon raivatut aukiot ovat siis perhosille sopivia paikkoja.

Linnut ja tuuli ovat pikkuhiljaa kylväneet vesakkoon monipuolisen aluskasvillisuuden. Perhosille riittää jo nyt puuhasteltavaa läpi kesän. Ihminen voi vielä edesauttaa tätä kylvämällä siemeniä raivaamilleen aukioille, mutta käytännössä tämäkin on turhaa, jos riittävän lähellä on siementäviä kasveja.

Niityn perustamiseen löytyy paljon hyviä ohjeita, kuten kukkivaniitty.net tai Suomen Luonnonsuojeluliiton –sivustoilta. Yksi erilaisuus omaan kokemukseeni näissä kuitenkin on. Näissä ohjeissa ei puhuta mitään puista, pensaista tai vesakosta. Minun tapauksessani ne näyttävät olevan se perhosniityn erikoispiirre, jotka mahdollistavat perhosten viihtyvyyden tuulisella paikalla. Suuri avoin niitty on tuulille altis, ja perhoset välttävät tuulisia paikkoja. Tarvitaan siis suojaa tuulilta – pensaat ja vesakko toimivat juuri tällaisena tuulensuojana.

Aurinkoisina päivinä, kun tuulee navakasti, voi perhosia löytää juuri tuulensuojaisista paikoista. Puutarhassa puiden suojassa oleva kukkapenkki on mainio paikka havainnoida perhosia. Pienillä, tuulettomilla metsäaukioilla aluskasvuston kukinta-aikaan näkee kevään ensimmäiset perhoset. Pitkin kesää perhosia vierailee aina siellä, missä on tyyntä ja aurinkoista.

Niityn perustamiseen tarvitaan vähäravinteinen, kuiva ja aurinkoinen paikka. Vanhaan peltomaahan perustetun lehtoni sankka vesakko on kuluttanut maaperän ravinteet ja kuivattaa maapohjan. Kalliin ja työlään maapohjan vaihdon voi sivuuttaa kasvattamalla paikalle ensin vesakon. Se on vuosia kestävä prosessi, mutta tuottaa alueelle myös humuskerroksen pudonneiden lehtien muodossa.

Raivauksen yhteydessä vesat ja risut jätetään vesakkoon ja lahotessaan vuosien saatossa ne muokkaavat maaperää. Luonnonkukat tulevat alueelle itsestään, mutta tätä voi myös nopeuttaa ja edesauttaa keräämällä siemeniä tai tekemällä siirtoistutuksia.

Rikkakasveja voi niittää ja raivata alueelta vesakon raivauksen yhteydessä. Osan risuista voi myös kerätä kasoihin ja polttaa, jolloin tähän kohtaan syntyy eräänlainen kaskiaukio, joka kerää paikalle taas sille ominaisen lajiston. Tärkeintä onkin toteuttaa alueella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia toimenpiteitä, jotka pitkässä juoksussa tuovat paikalle myös mahdollisimman monimuotoisen luonnon kirjon niin kasveineen kuin hyönteisineen.

Tällainen pieni, sirpaleinen vesakon ja pensaiden ympäröimä niitty ei ole ehkä näyttävä, mutta perhosille se on mitä mainioin ympäristö. Periaatteella "Pieni on kaunista" voi ihan tavalliselle omakotitontillekin saada monipuolisen luonnon.

Suuremmassa mittakaavassa voi ajatella myös että: “Jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen.

tiistai 28. elokuuta 2012

Luotettavaa tietoa jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämistä

US Puheenvuoro 28.8.2012 17:31 Outi Hoikkala Ympäristö lääkeainejäämät luonnon monimuotoisuus luonnonsuojelu salo 9 kommenttia 


Olen kirjoittanut paljon jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämistä sekä niiden vaikutuksista vesistön ekosysteemiin. Palaute on ollut hyvin kaksijakoista, minulle on jopa kommentoitu, ettei tämä asia kuulu tähän, kun olen ottanut sen osaksi ympäristöpolitiikan ja luonnonsuojelutoimenpiteiden kritiikkiä. Nähdäkseni ympäristön- ja luonnonsuojelun ensisijainen tavoite on juuri koko ekosysteemin tasapuolinen varjeleminen, ei yksittäisen lajin, lajityypin tai biotoopin ympärillä puuhastelu.

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim on julkaissut artikkelin: Mihin lääkeaineet päätyvät ympäristössä? Tätä voi pitää luotettavana artikkelina, sillä artikkelin kirjoittajien sidonnaisuudet tuodaan julki. Tutkija on saanut apurahan Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä, professorilla ja ympäristökeskuksen edustajalla ei ole sidonnaisuuksia.

Sidonnaisuuksista keskustelu täällä US Puheenvuorossa ei ole saanut tuulta purjeisiin, päinvastoin silläkin saralla olen saanut epämääräisen leiman. Tuossa linkin artikkelissa on myös maininta, joka tuo tämän tuoreena mieleeni: Tietoyhteiskunnassa suomalaisen ei pitäisi uskoa ennen kuin näkee - mustaa valkoisella (Mannio 2011), joten ehkä myös mielipiteiden taustat selviävät siinä vaiheessa kun sidonnaisuudet tulevat esiin.

Artikkelissa tuodaan esiin se tosiseikka, että vesiympäristössä tämä coctailkuorma ei ole näkyvä haitta, aivan samoin kun eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani vertasin tätä kulttuuriantropologi Mary Douglasin Puhtaus ja vaara –kirjan opetukseen, lika ja vaara eivät ole sama asia vaikka me länsimaalaiset olemme oppineet ajattelemaan niin.

Kun tämän näkymättömän vaaran pitkä historia on jotakuinkin tiedossa, siis miten kauan, miten paljon ja yhä enenevässä määrin näitä aineita on päässyt vesistöön, lienee päivänselvää että haittoja ekosysteemille on jo syntynyt. Esimerkiksi täällä Halikonlahdella kalat eivät enää lisäänny normaalisti, lintujen poikasmäärät ovat pienentyneet, poikkeavuuksia lintujen heteronormatiivisesta seksuaalikäyttäytymisestä on havaittavissa jne. Olen tämän kaiken henkilökohtaisesti nähnyt ja kokenut, siitä kirjoittanut ja nyt uskallan sanoa että se on aivan varmasti totta.

Ihmisen kannalta vaikutukset näkyvät pitkä-aikaisen altistumisen kautta. Jos jäämiä on ollut vesistöissä 20-vuotta tarkoittaa se että kaikki alle 20-vuotiaat ovat saaneet elinikäisen jatkuvan altistuksen. Miten se näkyy heidän terveydessään? Onko lääkeaineilla positiivinen vai negatiivinen vaikutus? Artikkeli antaa tähän vastauksen, että Vastustuskykyisten bakteerikantojen lisääntyminen on merkittävä uhka ihmisten terveydelle ja koko nykyihmiskunnalle. Tämä pitäisi ymmärtää ajoissa maailmanlaajuisesti.

Aikaisemmissa keskusteluissa on ollut kiistanalaista onko kalojen syötävässä osassa, lihaksissa, lääkeainejäämiä. Artikkeli kertoo, että lihaksista on löydetty ainakin masennuslääkejäämiä, toki tätä tutkimusta ei ole tehty Suomessa, mutta tilanne meillä lienee sama. Söisinkö kotirannastani kalastettua kalaa? En söisi enää, ennen söin. Täällä kaupungin puhdistetut jätevedet hormoni- ja lääkeainejäämineen on laskettu tähän matalaan merenlahteen vuosikymmenten ajan, joten jäämät kaloissa ovat mitä todennäköisimpiä. Onni onnettomuudessa on se, että kalat eivät täällä enää lisäänny.

Me käytämme paljon rahaa ympäristöesteettisiin luonnonsuojelutoimiin, ilmeisesti koska ne ovat näkyvä asia ja niitä on siksi niin kiva tehdä. Vesistöjen kemikalisoitumista tutkitaan kohtuullisen vähän, koska se ei ole suoraan näkyvä haitta - tuo ”puhtaus ja vaara”, esteettinen kokemus ja henkilökohtainen hyöty eivät kohtaa. Mutta kuten artikkelin lopussa mainitaan: On saatava eksaktia tietoa vierasaineiden kulkeutumisesta sekä niiden kohtalosta ja mahdollisesti kertymisestä vesieliöihin nimenomaan Suomen olosuhteissa. Vain siten voidaan kohdentaa oikein toimenpiteitä, jotka voivat olla kalliita ja velvoittavia, mutta tarpeellisia erityisesti tulevaisuuden kannalta.

Vesistöjemme kemikalisoitumisen tutkimuksen, puhdistettujen jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämien vaikutuksen vesistöjemme ekosysteemiin, tulee olla ympäristötukien ja –rahoituksen ensisijainen kohde heti ruuantuotannon jälkeen.

Strategia ilman toivonkipinää?

US Puheenvuoro 28.8.2012 12:25 Outi Hoikkala Ympäristö luonnon monimuotoisuus luonnonsuojelu natura salo 1 kommentti 


Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelman 2012 – 2020 seitsemäs luonnos on nyt lausuntokierroksella ja siihen toivotaan kansalaisten kommentteja. Viranomainen kysyykin viisaasti www-sivun otsikossaan: Turvaavatko nämä toimet Suomen luonnon monimuotoisuuden?

Itse dokumenttiluonnos on 108 sivua pitkä, joten olen tutustunut tarkemmin vain niihin osioihin, jotka koskevat niitä luontotyyppejä ja –alueita joita täällä on.

Jo heti dokumentin alussa mainitaan viisaasti että keskusteluun nousevat yksittäisiin eliölajeihin ja suojelualueisiin liittyvät perinteiset luonnonsuojelun kysymykset. Vähemmälle huomiolle on jäänyt luonnon köyhtymisen yhteys esim. ilmastonmuutoksen aiheuttamaan ekosysteemipalvelujen heikentymiseen. Yleisen tietoisuuden parantamisen ja viestinnän näkökulmasta biologisen monimuotoisuuden köyhtyminen kaipaa nykyistä tiiviimpää kytkentää muihin suuriin ympäristökysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen, luonnon ihmiselle tuottamiin palveluihin, ruokaturvallisuuteen, ihmisten hyvinvointiin ja vesivarojen suojeluun. Tämä on helppo allekirjoittaa, sillä näiden muiden suurten ympäristökysymysten listalle kuulunee myös aivan normaali ympäristönmuutos, vaikka joku voisi tietysti väittää sen olevan ihmisen aiheuttamaa tai ilmastonmuutoksesta johtuvaa. Myöhemmin dokumentissa puhutaan myös kehityskulkujen ymmärtämisestä, joka lienee se tärkein pointti silloin kun toimenpiteitä suunnitellaan ja tehdään. Tästä olenkin esittänyt yhden vision aikaisemmassa kirjoituksessani.

Metsien kohdalla mainitaan metsiin perustuvan liiketoiminnan vahvistuminen ja tuotannon arvon kasvu, joka tukee metsätalouden kannattavuuden paranemista. Tässä on jo selkeää tuottavuusajattelua, joka on myös sitä kehityskulkua, joka meidän tulee tässä yhteiskuntamme taloudellisessa tilassa ymmärtää.

Kosteikkojen osalta ongelmaksi nähdään umpeenkasvu, pajukoiden ja koivikoiden tihentyminen. Tämä lienee kuitenkin osa luonnollista kehityskulkua. Siellä missä on runsas koivikko, on perinteisen järviruo’on sijaan nyt myös monimuotoinen kasvillisuus. Kosteikon koivikossa viihtyvät linnut ovat kylväneet alueelle kasvien siemeniä ja kosteissa varjopaikoissa kehittyy sammalta ja sienikasvustoja. Kaikille vesilinnuille tämä alue ei enää ole luontaista elinympäristöä, mutta paikalle kehittyy nyt rantalehto ja luonnollisen muutoksen kautta uusi luontotyyppi. Viranomainen näkee ratkaisuksi kuitenkin ruovikoiden muuttamisen rantaniityiksi ja niiden ylläpidon järjestämällä alueille riittävä laidunnus. Tämä tarkoittanee sitä että koivikot ja pajukot vedetään mataliksi ja paikan valtaa taas ruovikko. Luonnon monimuotoisuuden kannalta tämä on haitallista, lisäksi laidunnus vesialueella lisää vesistön ravinnekuormaa, joten vesistöjen pelastajaksi tästä toimenpiteestä ei ole.

Kuten dokumentissa mainitaan, EU:n lintudirektiivi asettaa kosteikot erityisasemaan niiden linnustollisen merkityksen vuoksi. Totuus on kuitenkin se, että kun luonnonsuojelualue tänne perustettiin, oli linnusto jo taantunut ja nyt lintuja ei ole enää nimeksikään. Onko niin että tämä lintudirektiivi edellyttää nyt esimerkiksi tämän alueen ennallistamisen vastoin luonnollista kehityskulkua? (Jos näin on, toivotaan ettei kukaan muista, että yli sata vuotta sitten tämä paikka oli saari. Joten perusteltua voisi olla siis myös paikan ennallistaminen isoisien aikaiseen tilaan).

Lietekertymä valuma-alueelta on noin senttimetrin vuodessa, ruovikon biomassa nostaa maanpintaa ehkä saman verran, luonnollista maanpinnannousua lienee jonkin verran ja vedenpinta saattaa edelleen laskea, joten pikaisella päässälaskutoimituksella kymmenessä vuodessa rantaviiva siirtyy useita metrejä. EU direktiivin mukaisen lintuvesialueen vesiraja on nyt siis jossain aivan muualla kuin mitä se oli 60-luvulla, jolloin täällä oli paljon lintuja tai mitä se oli silloin kun Natura- ja luonnonsuojelupäätöksiä nuijittiin.

Näiden päätelmien lisäksi, kun dokumentissa vielä mainitaan kosteikkojen osalta, että kunnostuskohteiksi tulee valita laajoja kokonaisuuksia, ja kunnostuksessa pitää ottaa huomioon koko valuma-alue, voisin äkkipikaisesti tulla siihen johtopäätökseen, että aikaisemman kirjoitukseni innovaatio on hyvinkin kehityskulkuja ymmärtävä, luonnon monimuotoisuutta ja kestävää käyttöä edistävä.

Jotkut yleisetkin asiat edelleen jäävät vaivaamaan. Puhutaan ilmastonmuutoksesta ja kehityskulkujen ymmärtämisestä, mutta silti jokin muuttuneeseen ympäristöön sopeutuva laji voidaan nähdä haitallisena vieraslajina vaikka sen menestyksen syy lienee juuri tuo muuttunut ympäristö. Toinen mielenkiintoinen asia on luonnonsuojeluun liitetty matkailu- ja virkistyskäyttö. Jos luonnon monimuotoisuus on todellakin uhanalainen, ovat luontomatkailu ja virkistyskäyttö toissijaisia asioita. Matkailu pienessäkin mittakaavassa vaurioittaa luontoa, joten ollakseen kannattavaa siitä saatavan taloudellisen hyödyn tulee olla niin mittava, että se kattaa näiden vaurioiden korjaamisen lisäksi myös monimuotoisuuden edistämisen. Pelkkä virkistyskäyttö ei edistä luonnon monimuotoisuutta, joten uhanalaisiksi luokitelluilla alueilla sitä ei tule sallia lainkaan. Toki virkistäytymistä voisi olla myös luonnon hyväksi tehty vapaaehtois- ja talkootyö, mutta hankerahoituksella turvattu harrastustoiminta taitaa kuitenkin olla lähempänä luonnonystävien sydäntä.

maanantai 20. elokuuta 2012

Troijan joutsen eli luonnonsuojelun tulevaisuus

US Puheenvuoro 20.8.2012 00:17 Outi Hoikkala Ympäristö itämeri luonnon monimuotoisuus luonnonsuojelu natura saaristomeri salo 2 kommenttia 


Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen paneutunut ympäristönsuojelutoimenpiteisiin Salon Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueilla. Erityinen kiitos kommentoija Kai Tuoviselle, sillä keskustelumme herätti innovaation, joka toteutuessaan voi toimia kompromissiratkaisuna jo tehtyjen toimenpiteiden ja tulevien niin Saaristomeren kuin Itämeren tilaan vaikuttavien ratkaisujen välillä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tehdystä voi oppia ja soveltaa sitä niin, että kaikki osapuolet win-win –periaatteella tulevat tyytyväisiksi ja ennen kaikkea, että Saaristomeri ja Itämeri jäävät Halikonlahdelta tulevista ravinnepäästöistä vapaiksi.

Kuten edellisen kirjoitukseni kommenteissa totesin, en usko että Halikonlahtea enää voidaan pelastaa. Vanhaa 60-luvulla vallinnutta tilannetta ei voida enää palauttaa nykymuotoiselle lahdelle, joten on otettava askel eteenpäin, siirrettävä vanhaa rantaviivaa tai luovuttava siitä kokonaan. Rantaviivan siirrosta hyötyy niin paikallinen maatalous, jonka suoja-aluevaatimukset täyttyvät tätä kautta, kuin myös Halikonlahden alapuoleinen vesistö, kun ravinteet jäävät Halikonlahden kosteikkoon.

Koska satun olemaan luonnonsuojelualueen osakkaana tällä lahdella, olen valmis luopumaan jo lähes umpeen kasvaneesta veneväylästäni, vapaasta pääsystä Itämerelle ja valmis perustamaan koko omistamani alueen kattavan kosteikon tietyin ehdoin. Tämä luonnonsuojelualueen kosteikkoprojekti voi toimia pilottihankkeena koko noin 1000 hehtaarin Halikonlahden alueen osalta.

Ensimmäisenä ehtonani on se, että 10 % omistamani alueen pinta-alasta ruopataan tuon Salon jätevesialtaiden kaltaiseksi sadevesilammikoksi ja se jää minun virkistyskäyttööni ja luontoharrastukseeni, joko suoraan luonnonsuojelulain rajoitusten mukaisesti tai niitä soveltaen, niin että lammikon virkistyskäyttö ja kunnossapito on sallittua.

Tuo lammikko ruopataan nykyisen venevalkamani kohdalle antamieni ohjeiden mukaan, keskisyvyys on sama kuin Halikonlahden nykyinen keskisyvyys ja maksimisyvyys sama kuin lahden nykyinen maksimisyvyys. Ruopattava pohjasedimentti ja ruovikko juurakkoineen siirretään ja kassi-istutetaan avoveteen nykyisen ruovikon reunan ulkopuolelle joko saarekkeina, niin että saarekkeiden väliin jää riittävästi avovettä lintujen uida ja kalastaa tai atollimuodostelmina, ihan miten viranomainen parhaaksi näkee ravinteiden Itämereen pääsyn estämiseksi.

Istutuskassien materiaalin saa valita asiantunteva ympäristöviranomainen, joten kassi voi olla muutamassa vuodessa biohajoavaa tai pysyvä ratkaisu, aivan miten viranomainen haluaa. Periaatteena kuitenkin se, että istutuskassit voivat toimia vesistön ravinnesieppareina samaan tapaan kuin nykyinen ruovikko toimii. Kassit voivat olla eri korkuisia, niin että vesistöön syntyy saarekkeita tai matalikkoja lintujen pesintään ja kahlaamiseen. Valinta tehdään sen perusteella mitä lintuja alueella on aikaisemmin havaittu ja mitä lintuja alueelle oletetaan muuttuneiden olosuhteiden ansiosta tulevan.

Istutuskassien sijaan tai niiden lisäksi voidaan käyttää myös kelluvia alustoja vedenpinnan korkeusvaihtelun vaikutusten eliminoimiseksi. Nämä kelluvat puutarhat toimivat nykyisen vedentaikaa biofilmipuhdistamon tavoin, mutta esteettinen taiteellinen vaikutelma ei tässä tapauksessa ole merkityksellinen, onhan tarkoituksena pelkästään veden puhdistaminen ravinteista ja lintujen elinolosuhteiden kohentaminen.

Luonnollisesti tämän rantaviivan siirron myötä minulla on paljon muitakin ideoita ja niihin liittyviä ehtoja, mutta kaikki ehtoni toki täyttävät luonnonsuojelulain normit. Ensisijaisesti tähtäimenä on kosteikon perustaminen Itämeren pelastamiseksi ja linnuston palauttaminen alueelle edesauttamalla niiden pesintämahdollisuuksia ja elinolosuhteita, luomalla niille mahdollisimman luonnonmukainen ympäristö ilman mitään hilavitkuttimia, kuten metaanipäästöihin perustuvaa pyrotekniikkaa tai muuta vastaavaa.

Tämä on henkilökohtainen kädenojennukseni Suomen ponnisteluille Itämeren pelastamiseksi. Luonnonsuojelijana, lintuharrastajana ja luonnonsuojelualueen osakkaana katson tämän velvollisuudekseni ymmärtäen samalla, että kaikilla meillä ei näissä vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa ole varaa tai mahdollisuutta tähän. Haluankin olla esimerkkinä siitä, että kannattaa niin julkituoda, ehkä hiukan keskeneräisetkin ideansa, kuin luopua jostain yhteisen hyvän nimissä.

Toki lukijalle tiedoksi, että voi olla että rakennan tuolle lammikolleni Troijan hevosen kaltaisen kelluvan joutsentaideteoksen, jonka sisuksiin kätkeytyy yllätys.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Muoviankan pelastajat eli luonnonsuojelu Suomessa, osa 2

US Puheenvuoro 19.8.2012 11:34 Outi Hoikkala Ympäristö luonnon monimuotoisuus luonnonsuojelu natura salo 36 kommenttia 


Jo edellisessä kirjoituksessani paneuduin kansainvälisestikin arvokkaaksi lintuvesialueeksi ja kosteikoksi määritellyn luonnonsuojelualueen tilaan ja ympäristöviranomaisen toimiin resurssien kohdentamisessa Salon Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueilla.

Kai Tuovinen jakoi täällä aikanaan Salon luonnonsuojeluyhdistyksen nimissä tehdyn Halikonlahden mahdollisuudet raportin. Näin jälkikäteen käy entistäkin selvemmäksi se, että niin viranomaiset kuin luonnonsuojelijat eivät ole niinkään kiinnostuneita linnuston tilasta ja elinmahdollisuuksista luonnonsuojelualueella, vaan mahdollisuuksistaan kehittää jätevesialtaiden Natura-aluetta ja koko vesistöä omaan virkistyskäyttöön ja harrastustoimintaan.

BirdLife Suomi ry jo Linnut vuosikirjassaan 2010 kertoo artikkelissa Kosteikkojen hoito ja ennallistaminen – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, että Voimakas umpeenkasvu hyödyttää vain harvoja lajeja mm. kaulushaikaraa. Kosteikkojen monimuotoisuus vähenee umpeenkasvun seurauksena eikä avovettä voida palauttaa kuin lintuvesiä hoitamalla. Lisäksi artikkeli mainitsee, että Veden vähäinen vaihtuvuus ja valuma-alueelta tuleva voimakas ravinnekuormitus ajavat lintuvesiä huonoon tilaan. Loppukaneettina vielä vuosikirjan artikkelista Kalle Ruokolaisen kuvateksti: Ovatko lintuvetemme pian vain vehkan valtaamia haisevia lutakoita?

Tämä siis jo BirdLife Suomen vuoden 2010 raportissa. Raportissa mainitaan useaan otteeseen hoito- ja käyttösuunnitelmat, sellaista ei täällä luonnonsuojelualueelle ole tehty, miksi? Miksi kunnostus- ja hoitotoimenpiteet on kohdistettu vanhoille jätevesialtaille, jotka ovat omia erillisiä lammikoita tai pieniä järviä, joilla ei ole yhteyttä vapaaseen vesistöön ja sitä kautta Itämereen. BirdLifen raportissa mainittua harmaahaikaraakaan ei täällä enää ole, onko syy saastunut vesi, korkea ruovikko vai ravinnonpuute on epäselvää. Kosteikon monimuotoisuus on jo menetetty, linnut kadonneet ja hoito- ja ennallistamissuunnitelmasta ei ole tietoakaan, sillä viranomaisen resurssit on kohdistettu luonnonsuojelualueen ulkopuoleisille alueille. Tuo veden vaihtuvuusongelma on jätevesialtailla hoidettu ympäristötaideteoksella ja varsinaisia valuma-alueen ravinnepäästöjä ei altaille tulekaan, joten ne eivät siellä ole ongelma, ongelma ne ovat vapaassa vesistössä Halikonlahdella ja sitä kautta valuvat Itämereen. Tämä kansainvälisesti arvokas lintuvesialue ja kosteikko on siis juuri tuollainen Kalle Ruokolaisen mainitsema lutakko.

Jo aikaisemmassa kirjoituksessani viittasin BirdLife Suomen Linnut vuosikirjaan 2011. Siinä mainittiin, että Suojeltavien kosteikkolintujen kannat ovat romahtaneet Natura-alueilla. Tämä toteamus ei selitystä kaipaa, on päivänselvää ettei näissä lutakoissa lintuja enää ole niin kuin ehkä joskus 60-luvulla, jolloin ruovikossa oli vielä avoimia allikoita ja vesikasvillisuus harvempaa.

Täällä luonnonsuojelupäätöksen yhtenä perusteena vuonna 2005 oli monipuolinen linnusto. Riistantuottopistearvo oli silloin vielä korkea. Linnustoa oli pitkään tutkittu eli taustalla olivat nuo 60-luvun tilastot ajalta, jolloin rannat olivat vielä osin avoimia. Tänään tilanne on toinen, jos hoito- ja ennallistamissuunnitelmat luonnonsuojelualueelle olisi tehty heti luonnonsuojelupäätöksen jälkeen, jos resurssit ja rahoitus olisi kohdennettu luonnonsuojelualueelle, villin ja vapaan luonnon hoitoon ja ennallistamiseen jätevesiallasprojektien sijaan, olisi tilanne täällä nyt ehkä kovin toisenlainen.

Näiden kokemusteni pohjalta, tämän esimerkin turvin voin todeta, että suomalainen luonnonsuojelu ja ympäristöviranomaisen toimet ovat epäjohdonmukaisia, jopa haitallisia luonnolle ja sen monimuotoisuudelle. Rahavirrat valuvat monissa hankkeissa täysin hukkaan, niillä ole mitään todellista vaikutusta Saaristomeren tai Itämeren tilan kohentamiseksi.

Täällä Salossa meille jää muistoksi jätevesialtaista keinotekoisesti muodostettu järvi, sen veden vaihtuvuus on hoidettava mekaanisesti ja pitkässä juoksussa muodostuneeseen keinojärveen joudutaan ehkä jopa lisäämään ravinteita, niitä kun ei luonnollisella tavalla tule mistään. Enkä tiedä voiko tätä lammikkoa kutsua edes järveksi, sen vesi kun tulee pää-asiassa sateena, eikä alue ole pohjavesialuetta, lienee kyseessä pelkkä sadevesilammikko.

lauantai 18. elokuuta 2012

Miten pelastamme muovijoutsenen eli luonnonsuojelu Suomessa

US Puheenvuoro 18.8.2012 11:09 Outi Hoikkala Ympäristö luonnon monimuotoisuus luonnonsuojelu natura salo 16 kommenttia 

Ruovikot vaikuttavat haitallisesti rannikon virkistyskäyttöön ja vedenlaatuun Suomenlahdella. Tämä käy ilmi Suomen ympäristökeskuksen julkaisussa, joka perustuu Suomenlahden rannikon asukkaille toteutetun kyselyn tuloksiin. Suomenlahdella virkistyskäyttö ja lajien monimuotoisuus keskittyvät pääosin rannikolle. Suuri osa vastaajista totesi, että ruovikot haittaavat yleisimpiä vapaa-ajan harrastuksia, kuten uimista, veneilyä ja kalastusta.

Niinhän se on, mutta entä sitten. Asiaa tutkitaan ja kirjoitetaan asiantuntevia juttuja, mutta mitä todellisuudessa asiantilan korjaamiseksi tehdään.

Lounais-Suomen ympäristökeskus päätöksessään luonnonsuojelualueen perustamisesta huhtikuussa 2005 kuvaa aluetta seuraavasti: Kasvillisuus on rehevää. Linnusto on monipuolinen ja alueelta on tavattu lukuisia harvinaisuuksia. Riistantuottopistearvo on korkea. Lahdet ovat tärkeitä muuton- ja sulkasadonaikaisia kerääntymisalueita ja luontoharrastuskohteita. Linnustoa on pitkään tutkittu. Alueella esiintyy runsaasti EU:n lintudirektiivin lajeja sekä lisäksi valtakunnallisesti uhanalainen pikkutikka ja harvinainen peltopyy.

Kuten kuvasta näkyy, on alue rehevöitynyt, mutta mikä lintu menestyy tällaisessa vesistössä. Tässä vedessä ei ui enää edes joutsen, sillä vesikasvit takertuvat sen jalkoihin. Riistalintujen määrä on selvästi vähentynyt, eihän tässä pysty uimaan enää puolisukeltaja, joten sorsastajien saaliit jäävät niukoiksi. Luontoharrastus jää, sillä alueelle ei pääse enää, eikä alueella ole enää mitään muuta tarkkailtavaa kuin rehevä vesikasvillisuus ja kolmemetrinen ruovikko. Kajakit makaavat rannalla toimettomina, joten luonnonsuojelijoiden virkistyskäyttöön suunnittelemille melontareiteille ei aiheudu ruuhkaa paikallisista asukkaista. Lintuja ei yksinkertaisesti vaan enää ole, luonnonsuojelupäätöksessä mainittu pikkutikka ei rehevöityneellä vesialueella viihdy, eikä peltopyystä kolmen metrin korkuisessa ruovikossa ole havaintoja.

Sen sijaan paikallislehti Salon Seudun Sanomat kirjoitti jo syyskuussa 2009 otsikolla: Luontoväki murehtii Halikonlahden luonnon puolesta. Artikkeli alkaa näin: Arvokas lintualue ja lähiluontokohde halutaan säilyttää. Jänkäkurppa pudottautuu Halikonlahden vanhan jätevesialtaan pohjalle, josta on niitetty ruovikkoa.

Niinpä niin, luontoväki murehtii ja lehti kirjoittaa edelleen vastaavia artikkeleita. Ruovikkoa on siis vuosien varrella niitetty jätevesialtailta, mutta läheinen luonnonsuojelualue ei ole viranomaisten ja harrastajien murheen kohteena. Luonnonsuojelualueelle ei ole liiennyt ympäristötukia, eikä viranomaisella ole resursseja toimenpiteisiin, resurssit on kohdennettu jätevesialtaiden vedenlaadun parantamiseen, luontoharrastuksen ja virkistyskäytön edistämiseen.

Miksi luonnonsuojelualue sitten haluttiin aikanaan perustaa juuri tälle alueelle? Miksi luonnonsuojelualueeksi ei määritelty vanhoja jätevesialtaita? Tuntuu jokseenkin kohtuuttomalta, että yksityinen rannanomistaja menettää oikeuksia alueen suhteen, maksaa silti veroja, joista osa kohdistuu ympäristötoimiin jossain muualla samaan aikaan kun hänen rantansa luonnonsuojelualueella rämettyy ja menettää niin luonto- kuin virkistysarvonsa. Voisi nimittäin kuvitella että juuri luonnonsuojelualueet ja niiden tila olisi viranomaisen erityisessä tarkkailussa ja ympäristötoimien ensisijainen kohde.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä miten ympäristöasioita Suomessa hoidetaan. Lukemattomia muita vastaavia esimerkkejä on tullut vastaan niin kirjoituksissa täällä kuin muissa yhteyksissä. On täysin ymmärrettävää että ihmisten suhtautuminen niin luonnonsuojeluun kuin viranomaisten toimiin on se mitä se on. Fiksu lukija voi rivien välistä tulkita miten minun asenteeni lintuharrastajana ja luontoihmisenä on luonnonsuojeluun muuttunut ja muuttumassa.

Olen eräässä yhteydessä maininnut kolme taikasanaa: sidonnaisuudet, lojaliteetti ja jopa korruptio. Sidonnaisuudet ohjaavat rahavirtoja, rahoitus synnyttää lojaliteetin ja lopulta tämä pyhä kolminaisuus, riittävän pitkälle menneenä, täydentyy sisäisellä korruptiolla. Luonnollisesti haluaisin uskoa, että nämä ihmiset tekevät tämän tietämättään, mutta vaikeaa se on, kun he kuitenkin samaan aikaan ovat huolestuneita suurista kokonaisuuksista, kuten koko maapallon tulevaisuus tai Itämeren tila.

Itse asiassa minun silmissäni tilanne alkaa näyttää siltä, että aikanaan tälle alueelle tarvittiin tietty määrä luonnonsuojelualueita, jotta maksimaalinen määrä EU-rahoitusta ympäristönhoitoon saataisiin. Kun rahoitusta nyt saadaan, viranomainen kohdentaa rahoituksen jonnekin muualle kuin varsinaiselle luonnonsuojelualueelle. Jätevesialtaista ympäristöineen luodaan nyt kaupungin luonnonpuistoa taideteoksineen ja virkistyskohteineen. Samaan aikaan toisaalla villi luonto rehevöityy ja menettää aidot luontoarvonsa.

Loppukaneetiksi tähän sopii mainiosti linkki eiliseen uutiseen. Muovijoutsenen pelastamisessa on jotain hyvin samankaltaista kuin ympäristöviranomaisten ja luonnonsuojelijoiden toimissa.