Syyskuu 2012

Ympäristönsuojelun etiikka ja moraali

Paikallislehti uutisoi tänään Puhdistus Halikonlahdella. Salon kaupungin vanhoilla jätevedenpuhdistusaltailla sovelletaan nyt niin sanottua biomanipulaatiota. Ympäristöviranomainen kommentoi, että altaat ovat tutkimuskohteena siltä osin, miten biomanipulaatio vaikuttaa ravintoketjuun. Jutussa mainitaan myös, että viranomainen on tehnyt kunnostus- ja hoitosuunnitelman Viurilanlahdelle, mutta ainakaan minun tietojeni mukaan se ei koske Viurilanlahden koko Natura- ja luonnonsuojelualuetta, koska alueen osakkaana en ole tietoinen siitä.

Biomanipulaatio on toteutettu roskakalastuksena, josta mainitaan että tuhannet ruutanat päätyvät biojätteen kautta hyötykäyttöön, sillä vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen entisten jätevesialtaiden pohjasedimentit eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Mainitaan myös että altaiden ekosysteemi on altis ajautumaan epätasapainoon. Lisäksi altaiden ravinnemäärä on korkea, eteenkin fosforia on pohjasedimentissä runsaasti.

Kyse ovat nyt vanhat jätevedenpuhdistamon altaat, joista mainitaankin, ettei kyse ole luonnonmukaisesta ympäristöstä. altaat ovat ihmisen tekemiä eikä niillä ole juurikaan yhteyttä mereen.   Allasalueen pinta-ala on 38.5 hehtaaria, kun koko Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueen pinta-ala on 628 hehtaaria. Miten suuri vaikutus tällä biomanipulaatiokokeilulla ja –tutkimuksella on koko alueen tilaan, varsinkin kun altaat eivät ole osa vapaata luonnonmukaista vesistöä, vaan kuten artikkeli mainitsee, kyse on ihmisen tekemistä altaista. 

Halikonlahden vapaassa luonnonmukaisessa vesistössä ongelmana on myös tuo samainen suuri ravinnemäärä, typpi ja fosfori, sekä saastuneen pohjasedimentin aiheuttama lahden sisäinen kuormitus. Lisänä vielä puhdistettujen jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämät, joita täällä ei ole edes tutkittu. Lahdella kalastetaan edelleen, eikä tietooni ole tullut, että kalastajille olisi annettu mitään ohjeita siitä onko kala ihmisravinnoksi suositeltavaa. Näkemykseni mukaan vapaan vesistön pohjasedimentti ja vedenlaatu eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Toki vaelluskalat tulevat tänne jostain muualta ja istutettu kala on saanut alkunsa puhtaassa ympäristössä.

Monien muiden kysymysten lisäksi tämän alueen hoitoon ja kunnostukseen liittyy mielenkiintoinen rahoitukseen liittyvä seikka, jonka henkilökohtaisesti näen myös ympäristöpolitiikan eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Natura- ja luonnonsuojelupäätökset nuijittiin yksityisessä omistuksessa oleville alueille omistajien vastustuksesta huolimatta. Kun nyt esimerkiksi EU-rahoitusta tämän alueen hoitoon saadaan, saadaan se koko 628 hehtaarin alueelle, mutta kunnostus- ja hoitosuunnitelmat on tehty vain osalle aluetta ja toimenpiteet kohdistetaan murto-osalle aluetta. Toisaalla väitetään, että yksityiset luonnonsuojelualueet ovat huonossa kunnossa, mutta asia lienee päivänselvä, jos rahoitus ja toimenpiteet suunnataan, niin kuin tässä tapauksessa, kaupungin vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen jätevesialtaiden kunnostukseen vapaan luonnonmukaisen kansainvälisesti merkittävänä lintuvesialueena luonnonsuojellun vesistön sijaan.

Oletan, että jos ympäristöasioissa toimitaan näin, on vastaava toimintaperiaate luontainen myös muilla yhteiskuntamme osa-alueille. Onko se oikeusvaltioperiaatteen mukaista, tukeeko se ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja ennen kaikkea edistääkö se tässä tapauksessa luonnonsuojelua ja ympäristön tilaa. Mielestäni ei, mutta jos poliitikot, virkamiehet, harrastelijat ja asiantuntijat sen hyväksyvät, on minunkin tarkastettava omaa henkilökohtaista käsitystäni etiikasta ja moraalista.

Kuten eräässä kirjoituksessani tulin maininneeksi: Hyvä tarkoitus pyhittää keskinkertaisetkin keinot.

Niinhän siinä sitten kävi

Paikkalinnut odottavat vielä auraansa.

Aamulla nuuskin ilmaa, katselin taivaalla purjehtivia pilviä ja tulin siihen tulokseen, että tänään saattaa olla se päivä kun ensimmäinen kurkiaura pohjoisesta saavuttaa rannikon. Tuuli tuli kuitenkin hiukan väärästä suunnasta, joten se ei mahdollistaisi kurkien ylilentoa, passin leimaamista ja matkan jatkamista Suomenlahden yli Baltiaan, joten saapuva aura lentäisi alhaalla ja laskeutuisi vielä rannikolle ruokailemaan ja lepäämään.

No, auroja ei näkynyt ja menin vesakkoon raivaushommiin. Iltapäivällä kuului tuttuja ääniä taivaalta ja kuuden kurjen parvi lensi alhaalla etsien sopivaa laskeutumispaikkaa. Täällä sellainen olisi juuri tuon kokoiselle parvelle, mutta kurjet suunnistivat länteen, ne eivät olleet paikallisia, joten pieni laskeutumispaikka ei ole niille tuttu. Pohjoisesta tuleva aura ei yleensä koskaan laskeudukaan tähän, se vain lentää alemmas ja poimii paikalla kesänsä viettäneet kurjet mukaansa. Olen nähnyt tämän näytelmän, niin keväällä saavuttaessa, kuin syksyllä lähdettäessä, joten käytäntö tuskin on muuttunut. Kurkiparvesta en ehtinyt saada kuvaa, mutta asensin kuitenkin kameran paikoilleen siltä varalta että kurkia tulisi lisää.

Tuttu kaveri liiteli taivaansinessä.

Kurkia ei tullut, mutta taivaan sineen pyrähti tuttu hahmo. Kameran asetukset olivat totaalisesti pielessä, mutta räpsin kuitenkin muutaman kuvan selvittääkseni kuka hän on. Tämä taitaa olla se samainen kaveri, joka on taistellut kuusien latvustossa varisten kanssa pitkin kesää. Kerran näin pihlajapensaassa oudon linnun, joka hätisteli rastaita. Sillä ei ollut keltaista nokkaa, joten ihmettelin kuka ihme se on. Sen täytyy olla petolintu, mutta se ei ole vuosien takainen tuttuni varpushaukka, väritys, muoto ja lentonopeus ei vastaa varpushaukkaa. Lintu lensi pihlajapuusta nopein liikkein aivan muutaman metrin päästä ohitseni. Kuului vain suhahdus ja outo lintu katosi metsään puiden varjoihin.

Kerran illansuussa, kun oli jo hämärää, huomasin ikkunasta, että mattotelineellä istuu joku. Ennen kuin ehdin nähdä kuka se on, lensi lintu nopeasti läpi pihan ja katosi näköpiiristäni. Mietin kuka kumma se voisi olla, mutta nyt sekin ongelma lienee ratkennut. Pihalla on ollut paljon sudenkorentoja, parhaimmillaan niitä näkee kerralla parikymmentä. Kuka käyttää ravinnokseen sudenkorentoja? Entä kuka voi rakentaa pesänsä vanhaan variksenpesään? Kenellä ei ole keltaista nokkaa? Kuka lentää lujaa, on oudon värinen, eikä hänen siivissään ole varpushaukalle tai muille haukoille ominaisia erottuvia siipisulkia, vaan siivet ovat terävät?

Hänhän se on, Falco subbuteo, tuo nopea, sulavalinjainen ja väreiltään poikkeava. Luulin varisten kanssa nahistelevaa haukkaa varpushaukaksi, mutta se ei tainnutkaan olla se. Rastaita jahdannut peto jäi minulta tunnistamatta. Pikkulinnut ovat olleet kovin vähälukuisina läsnä tänä kesänä, toki en ole havainnoinut lintuja enää niin paljon kuin ennen, joten kuvittelin että en vaan näe enää niitä, koska en kiinnitä niihin niin paljon huomiota.

Nuoresta iästään huolimatta Iso Lintu..

Paikalla on ollut jo vuosien ajan paljon petolintuja. Erilaisia suohaukkoja löytyy laidasta laitaan, kotkia voi nähdä päivittäin ja ne ovat lajiltaan mitä milloinkin. Kanahaukka ja varpushaukka ovat peruskamaa, joten en osannut kuvitellakaan, että muulloin kuin muuttoaikaan voisi paikalle tulla edes vierailemaan joku muu kuin tuttu. Petolintujen läsnäolon voi päätellä siitä, että naakkoja ei juurikaan enää näy, ne pakenevat paikalta heti jos tulee joku uhka. Silloin kun naakat ovat täällä, tiedän että taivaalle ei juuri kannata tuijottaa, siellä ei ole mitään mielenkiintoista.

Voisiko nuolihaukka olla pesinyt täällä? Onko se ollut aikeissa pesiä, vai onko sillä vasta tarkoitus muuttaa tänne? Joka tapauksessa se on ilmeisesti ollut nyt paikalla jo pidempään ja mahdollisesti jää. Mikä sen mukavampaa kuin saada tänne uusia naapureita, jotka ehkä rajoittavat varislintujen diktatuuria. Toki nuolihaukkakin on uhka pikkulinnuille, mutta yksi haukka tai edes pesue on paljon pienempi paha kuin naakkapopulaatio, joka on terrorisoinut metsää jo vuosien ajan.   

Saaristomeremme heikoin lenkki

Suojelualueen yli pääsee lentäen.

 US Puheenvuoro 4.9.2012 11:24 Outi Hoikkala Ympäristö luonnonsuojelu natura salo


Kai Tuovinen jakoi eilisessä kirjoituksessaan dokumentin Varsinais-Suomen pintavesien toimenpideohjelmasta. Yön yli nukuttuani ja käytyäni dokumenttia tarkemmin läpi, totesin että Salon Halikonlahti näyttää olevan koko Saaristomeren tilan kannalta se heikoin lenkki. Koko Halikonlahden vesialue on ekologiselta tilaltaan heikoin, vastaavaa yhtä laajaa yhtenäistä heikossa tilassa olevaa vesialuetta ei Saaristomeren alueelta dokumentissa olevien karttojen mukaan näyttäisi löytyvän.

Tällä alueella sijaitsee yli kuudensadan hehtaarin kokoinen Natura- ja luonnonsuojelualue, joka on suojeltu osin EU-direktiivin mukaisena kansainvälisestikin merkittävänä lintuvesisalueena. Voisi olettaa että tällainen yhteensattuma olisi herättänyt niin valvovan viranomaisen kuin luonnonsuojelijat nostamaan epäkohdan julkiseen keskusteluun, vaatimaan alueen osalta seikkaperäisiä selvityksiä, hoitosuunnitelmia ja pikaisia kunnostustoimenpiteitä. Mutta ei, paikallisesti olen saanut aika yksin keskustella tämän asian tiimoilla.

Kai Tuovinen otsikoi kirjoituksensa: Saaristomeren kuntoutus pitkäjänteistä työtä. Kun täältä Halikonlahdelta käsin katsoo Saaristomerelle päin, näyttää siltä että parannusta ei ole tulossa aikoihin.

Salon kaupungin keskuspuhdistamolle ollaan vetämässä siirtoputkilinjoja ja liitoskuntien jätevedet johdetaan tänne puhdistettavaksi, joten puhdistetun jäteveden kuormitus tulee lisääntymään jatkossa. Toisaalta tämä lisää lahteen tulevaa ravinteettoman veden määrää, joten veden laatu tältä osin paranee, mutta virtaama lisääntyy ja pohjasedimenttiin sitoutuneet aineet sekoittuvat veteen. Luonnollisesti myös hormoni- ja lääkeainejäämät vesistössä lisääntyvät.

Erilaisten pistekuormittajien määrä Salon Halikonlahden valuma-alueella verrattuna Halikonlahden pinta-alaan ja vesimäärään näyttää olevan kohtuullisen suuri muihin vastaaviin alueisiin nähden.

Linkin dokumentin tarkkaavaiselle lukijalle tiedoksi, että dokumentin sivujen 36 ja 39 kuvista puuttuvat kaupungin entiset jätevesien puhdistusaltaat, jotka ovat tekoaltaita, ja Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueet, jotka kuitenkin ovat toimenpideohjelmassa mukana.

Tekoaltaiden tilan lieneekin jo nyt hyvä, onhan niiden kunnostukseen panostettu vuosien ajan. Koko Natura- ja luonnonsuojelualueelle ei vielä ole tehty hoitosuunnitelmia, joten niiden osalta tilanne on monin paikoin jo erittäin huono. Esimerkiksi Rauvolanlahden osalta mainitaan, että kyseessä on laaja matala lahti, jonka uhkana ovat rehevöityminen ja haitta-aineiden vaikutukset, eivätkä vesienhoidon tavoitteet täyty. Tämä on luonnollista koska mitään toimenpiteitä ei ole tehty. Tavoitteena kuitenkin vesiensuojelun ja luonnon monimuotoisuuden yhdistävä suunnittelu ja hoito, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

Paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tuohon 66-sivuiseen dokumenttiin sisältyy, eikä liene syytä pureutua niihin kaikkiin tässä kovin yksityiskohtaisesti. Mutta kun katse viivähtää sivun 60 kuvassa, herää väkisinkin ajatus siitä, minkälainen tulppa tuohon punaiseen Halikonlahden läiskään oikein tarvittaisiin, jos haluttaisiin pelastaa alajuoksulla oleva vesialue ja sitä kautta Saaristomeri.

Yhdenlaisen vastauksen siihen antaa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelman 2012 – 2020 seitsemäs luonnos, mainitessaan kosteikkojen osalta, että kunnostuskohteiksi tulee valita laajoja kokonaisuuksia, ja kunnostuksessa pitää ottaa huomioon koko valuma-alue.

Vahingossa syntynyt perhosniitty

Luonnonystävälle voi sattua positiivisia vahinkoja. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin lehtometsähankkeesta, joka on nyt edistynyt sankkaan vesakkovaiheeseen. Vesakkoon on pikkuhiljaa ja varovasti raivattu pieniä aukioita jalopuiden ympärille. Alkukesästä huomasin, että näillä suojaisilla aukioilla oli paljon perhosia.

Avoimien niittyjen perustajat ovat valitelleet, ettei perhosia kaikista niityn perustamiseen liittyvistä oikeaoppisista toimenpiteistä huolimatta ole. Kun aloin miettiä syytä tähän, seurata perhosten esiintyvyyttä erilaisilla alueilla pihapiirissäni, totesin, että perhosia on eniten tuulensuojaisissa paikoissa. Vesakkoon raivatut aukiot ovat siis perhosille sopivia paikkoja.

Linnut ja tuuli ovat pikkuhiljaa kylväneet vesakkoon monipuolisen aluskasvillisuuden. Perhosille riittää jo nyt puuhasteltavaa läpi kesän. Ihminen voi vielä edesauttaa tätä kylvämällä siemeniä raivaamilleen aukioille, mutta käytännössä tämäkin on turhaa, jos riittävän lähellä on siementäviä kasveja.

Niityn perustamiseen löytyy paljon hyviä ohjeita, kuten kukkivaniitty.net tai Suomen Luonnonsuojeluliiton –sivustoilta. Yksi erilaisuus omaan kokemukseeni näissä kuitenkin on. Näissä ohjeissa ei puhuta mitään puista, pensaista tai vesakosta. Minun tapauksessani ne näyttävät olevan se perhosniityn erikoispiirre, jotka mahdollistavat perhosten viihtyvyyden tuulisella paikalla. Suuri avoin niitty on tuulille altis, ja perhoset välttävät tuulisia paikkoja. Tarvitaan siis suojaa tuulilta – pensaat ja vesakko toimivat juuri tällaisena tuulensuojana.

Aurinkoisina päivinä, kun tuulee navakasti, voi perhosia löytää juuri tuulensuojaisista paikoista. Puutarhassa puiden suojassa oleva kukkapenkki on mainio paikka havainnoida perhosia. Pienillä, tuulettomilla metsäaukioilla aluskasvuston kukinta-aikaan näkee kevään ensimmäiset perhoset. Pitkin kesää perhosia vierailee aina siellä, missä on tyyntä ja aurinkoista.

Niityn perustamiseen tarvitaan vähäravinteinen, kuiva ja aurinkoinen paikka. Vanhaan peltomaahan perustetun lehtoni sankka vesakko on kuluttanut maaperän ravinteet ja kuivattaa maapohjan. Kalliin ja työlään maapohjan vaihdon voi sivuuttaa kasvattamalla paikalle ensin vesakon. Se on vuosia kestävä prosessi, mutta tuottaa alueelle myös humuskerroksen pudonneiden lehtien muodossa.

Raivauksen yhteydessä vesat ja risut jätetään vesakkoon ja lahotessaan vuosien saatossa ne muokkaavat maaperää. Luonnonkukat tulevat alueelle itsestään, mutta tätä voi myös nopeuttaa ja edesauttaa keräämällä siemeniä tai tekemällä siirtoistutuksia.

Rikkakasveja voi niittää ja raivata alueelta vesakon raivauksen yhteydessä. Osan risuista voi myös kerätä kasoihin ja polttaa, jolloin tähän kohtaan syntyy eräänlainen kaskiaukio, joka kerää paikalle taas sille ominaisen lajiston. Tärkeintä onkin toteuttaa alueella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia toimenpiteitä, jotka pitkässä juoksussa tuovat paikalle myös mahdollisimman monimuotoisen luonnon kirjon niin kasveineen kuin hyönteisineen.

Tällainen pieni, sirpaleinen vesakon ja pensaiden ympäröimä niitty ei ole ehkä näyttävä, mutta perhosille se on mitä mainioin ympäristö. Periaatteella "Pieni on kaunista" voi ihan tavalliselle omakotitontillekin saada monipuolisen luonnon.

Suuremmassa mittakaavassa voi ajatella myös että: “Jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen.”