perjantai 30. marraskuuta 2012

Departures and Arrivals


Tänään lähtivät joutsenet. Aamun valjettua kuului tuulen ujelluksessa taivaalta joutsenten ääniä. Matalalla lentävässä vielä hatarassa auramuodostelmassa oli vajaa kymmenen lintua, niiden ääriviivat erottuivat hämärästi puuskittaisessa usvanomaisessa tuiskussa.

Ehkä idänpuoleinen tuuli teki ruovikon reunasta suojattoman paikan ja lintujen oli nyt pakko lähteä. Se, miten ne pääsivät lentoon aallokossa, on arvoitus. Ehkä ne uivat suojaisalle vastarannalle ja nousivat sieltä lentoon. Joka tapauksessa tuuli on nyt suotuisa lentää pitkiäkin matkoja ja tämä lienee juuri sopiva ajankohta lähteä, sillä pakkasten tultu ja tuulen tyynnyttyä alkaa matalille rannoille muodostua jäätä, joka peittää alleen merenpohjan herkkuineen.

Kukko ja harakka ruokailevat sulassa sovussa keskenään.
Itätuuli voi tuoda myös tullessaan uusia tulokkaita, ehkä outojakin, paikkalintujen seuraksi. Nyt riistakameraan tarttuu päivittäisiä vieraita kuten peippoja ja tiaisia sekä luonnollisesti pikkuvarpusia. Fasaanikukko kulkee nyt omia polkujaan ja kanat vierailevat pienenä ryhmänä keskenään. Pelokas harakka alkaa tottua ihmiseen, uteliaana se seuraa tilannetta hiukan kauempaa, mutta tohtii tulla paikalle yhdessä fasaanikukon kanssa.  Käpytikka on aloittanut rutiininomaiset vierailunsa, punatulkut uskaltautuvat jo metsästä puutarhaan ja puukiipijä notkistelee omenapuun rungoilla. Pyrstötiaiset, jotka viihtyivät loppukesästä lehtometsähankkeen vesakossa, eivät ole vielä näyttäytyneet, mutta oletan että ne vanhasta tottumuksesta palaavat paikalle. Urpiaiset kulkevat omia polkujaan, aikataulu on avoin ja vierailulle tullaan yleensä parvena pariksi päiväksi kunnes matka jatkuu taas.

Kuusitiaiset ja hömötiaiset ovat kadonneet tyystin. Ehkä avipox hävitti kuusitiaiset ja varpushaukka hömötiaiset, mahdollisuuksia on monta. Varpuspöllöä en kuitenkaan tohdi syyttää mistään. Yhtään normi-peippoa ei ole, olisivatko ne muuttaneet jo varhain tai sitten niitä ei vaan enää yksinkertaisesti ole, sillä pesintä ei tänäkään kesänä onnistunut kaikilta. Toki yhden peiponpoikasen olin näkevinäni jo kesäkuussa, mutta parveksi asti niitä ei ollut.
Rastaita on vielä pieni parvi ja ne lähtevät vasta sitten kun makeat omenat loppuvat tai lumi peittää ne. Koska lintuja on näinkin suuri parvi, oletan että ne myös muuttavat parvena, ehkä joku satunnainen yksilö jää, mutta se jää nähtäväksi.

Happamia, sanoi kettu talviomenoista.
Happamia omenia on vielä paljon, mutta ne eivät tunnut kelpaavan kenellekään muulle paitsi supikoiralle, joka lihottaa edelleen itseään talviunille. Vasta talvella, kun muuta ei enää ole tai keväällä kun omenat ovat pehmeämpiä ja makeita alkavat ne maistua niin peuroille, jäniksille, ketulle kuin linnuillekin. Fasaani nokki nopeasti kokonaisen omenan, rastas maistelee neljänneksen ja pikkulintu pari nokallista välipalaksi.

Olen nyt heltynyt sellaiseen ratkaisuun, että en lopeta talviruokintaa kokonaan. Ruokintapaikkoja tulee olemaan vähemmän ja ruuan jakelua ehkä rytmitetään niin, että kahdella ruokintapaikalla on apetta vuoropäivinä. Paikkalinnut tottuvat nopeasti tähän käytäntöön ja satunnaisille vieraillekin tarjoutuu näin mahdollisuus välipalaan.  

lauantai 24. marraskuuta 2012

Varpusten paluu



Noin kahden vuoden projekti on tuottanut tulosta, pihassa visertää äänekäs varpusparvi. Pari vuotta sitten keväällä vieraili pihapiirissä yksinäinen pikkuvarpunen. Viime keväänä parinmuodostus otti vielä aikaa, mutta lopulta pienet vierailijat löysivät toisensa ja tuloksena on nyt paikallinen varpusparvi. Lintuja on näkynyt pitkin kesää ja ne ovat edelleen täällä, joten olettaa voi että ne jäivät aloilleen.

Varpusten elämä maalaismaisemassa on vaikeutunut maaseudun rakennemuutoksen myötä, karjaa ei enää ole kuin kesäisin vuokralaitumilla. Onneksi tilalle ovat tulleet ihmisen harrastukset, lintujen talviruokinta, pöntönrakennus ja tietysti hevoset. Ilman tallia, hevoslaidunta ja hevosten ympärivuotista ulkoilua eivät mitkään ituhippimäiset toimet yksin olisi voineet mahdollistaa pikkuvarpusten menestystä täällä. Linnut lentävätkin ahkerasti pihamaan ja hevoshaan välillä.

Ennen varpusen viserrys oli harvinaista herkkua, mutta nyt tyynenä aamuna parven ääni kuuluu satojen metrien päähän. Nämä vikkelät sirkuttajat eivät pidä ääntään vakan alla vaan ilmoittavat äänekkäästi olinpaikkansa, toisin kun eräät, joita saa hakemalla hakea vienon vihellyksen suunnasta. Punatulkut lymyilevät edelleen metsän varjoissa, vain harvoin niitä pääsee näkemään suurten puiden latvustoissa, mutta vihellys kuuluu päivittäin kun linnut kiertävät metsää puu puulta.

Varpusten paluun lisäksi vuoden ehdottomia menestyjiä ovat olleet kottaraiset. Niille löytyy sopivia pesäkoloja ja kevään saapujien jäljiltä metsän yllä kirmaili sankka parvi ennen muuttoa etelään.

Punatulkkuja näyttäisi olevan vain kaksi, koiras ja naaras, jos ne ovat pesineet täällä niin kuin arvelen, on niiden pesintä ehkä epäonnistunut niin kuin niin monen muunkin pesänrakentajan kohdalla on käynyt. Joka tapauksessa myös tulkut ovat viihtyneet alueella jo pari kesää, joten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ne eivät ole siirtyneet muualle.

Ja tietysti mainitsemisen arvoinen on järripeippo, josta on hataria havaintoja pitkin kesää ja nyt syksyllä lukuisa parvi. Parvi oli ehkä vain ohikulkumatkalla, mutta jatkuvista vierailuista päätellen joku näyttäisi viihtyvän alueella pidempään. Nähtäväksi jää onko onnellisia loppuja ja jos on niin miten monta.