Tiaisia helmikuussa

La maison ou j´ai grandi – jäähyväiset eräälle ekosysteemille

Sammalta ja tyhjiä savupiippuja

Edellisissä kahdessa kirjoituksessani olen perehtynyt ekosysteemiajatteluun yhteiskunnallisella tasolla. Kirjoitusten kommenteissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia näkökohtia, joihin tässä viimeisessä osiossa palaan eräänlaisen yhteenvedon muodossa.

Aloitin tämän kirjoitusten sarjan EU:sta, Suomen nettomaksuosuudesta, rahan kierrättämisestä EU:n kautta ja miten se matkansa eri vaiheiden kautta muuttaa muotoaan kansalaisen maksamasta verosta joksikin muuksi. Sanotaan että pääomalla ei ole kotimaata. Ihmiset poliitikosta kuluttajaan ovat kiinnostuneita ruuan alkuperämerkinnöistä, mutta mikä on rahan alkuperä, kiinnostaako se ketään?

Yhteiskuntamme ekosysteemissä raha edustaa valtaa, sen alkuperä katoaa kiertokulussa, sen arvo ehkä nousee tai laskee valuuttakurssin vaihtelun mukaan, mutta kuka sen alun perin tienasi, maksoi verona ja mihin se lopulta päätöksenteon pitkässä kiertokulussa päätyy, jää meille tavallisille kansalaisille epäselväksi. Kiinnostaako se ketään? Ehkä kiinnostaa, ehkä ei, ehkä sen individuaali luonne halutaan jopa tahallisesti häivyttää. Ruuan alkuperä sen sijaan kiinnostaa, ainakin poliitikkoja, mutta kumpi kiinnostaa kansalaista enemmän, ruuan vai rahan alkuperä? Ruoka on perustarve, jos se on puhdasta ja ravitsevaa, se tyypillisesti riittää ihmiselle. Rahan alkuperäkään ei kiinnosta silloin, jos sen ansaintatapa ei ole eettisesti kestävä, mutta sille joka sen kerran kiertoon lähetti oman rajallisen maksukykynsä mukaan kenties on kiinnostavaa minne se lopulta päätyy.

Ruoka ja vesi ovat lopulta ne kaksi perusprinsiippiä joihin elämä perustuu. Elämää ylläpitäväksi voimaksi tarvitaan lisäksi happi, mutta se on edelleen maksuton ja verovapaa yksilön lähtökohdista katsoen. Hapen tuottaa luonnon ekosysteemi, samoin puhtaan lähdeveden, mutta toki harva meistä enää pääsee puhtaan lähteen äärelle siitä nauttimaan. Vesi tulee jostain tuntemattomasta alkulähteestä putkistoa pitkin kotiin kuljetettuna. Joskus sitä ei voi käyttää suoraan, se täytyy keittää, joskus sen käyttö jopa kielletään hetkellisesti ja vettä joutuu hakemaan väliaikaisesti jostain yhteiskunnan määrittelemästä palvelupisteestä. Palvelu kuitenkin toimii.

Ruuan suhteen tilanne on paljon kompleksisempi. Urbaanissa yhteisössä moni ei enää ymmärrä sen alkuperää, hänelle ravintoketjussa ennen häntä on jääkaappi, sitä ennen lähikauppa tai automarketti ja siellä tunnettu tavaramerkki. Maalla vielä sentään joku ymmärtää että sen tuottamiseen tarvitaan tilkku maata, kevätkylvö, jopa torjunta-aineita sadon varmistamiseksi ja tietysti suotuisat olosuhteen sen kasvamiseksi täyteen mittaan ennen sadonkorjuuaikaa. Sadonkorjuusta alkava jalostusprosessi onkin sitten jo hankalampi ymmärtää kenelle tahansa, se lienee ekosysteemimme salaperäisin vaihe, sillä siinä vaiheessa eläin voi muuttaa sukupuoltaan ja joskus muuttua jopa kokonaan toiseksi lajiksi. Ruuantuotantoketjun ekosysteemissä tapahtuu siis todellisia evoluutioharppauksia.  

Lahottajien uusi koti

Kaupunki-ihmisen ja maaseudun ihmisen välinen lajityypillinen ero tulee selvästi esiin suhteessa ruokaan. Silti ekosysteemissä heidän välillään on kuitenkin selvä riippuvuussuhde. Ilman maaseudulla tuotettua ruokaa kaupunkilaisella ei ole ravintoa, silti kaupunkilainen kiistattoman asiantuntijan ottein arvostelee maaseudun ruuantuottajaa milloin ympäristön turmelemisesta, milloin vääränlaisista tuotantotavoista ja joskus jopa ahneudesta, sillä maaseudun tuottaja saa maataloustukea, koska hän on ravintoketjun maaorja, omistaa tuotantovälineet, on vastuussa niistä, mutta ei itse voi määritellä tuotteelleen käypää hintaa. Hinnan määrittelee ravintoketjun parasiitti.

Kaupunkilaisella on toki parvekepuutarhansa, hän voi tuottaa osan ravinnostaan siellä osan aikaa vuotta, mutta se riittää korkeintaan kahden viikon kaloritarpeeseen vuodessa. Kaupunkilainen on täysin ulkopuolelta tuodun veden varassa, jos vesi saastuu, saastuu myös kaupunkinen sitä käyttäessään. Vesi voidaan tuottaa kaukaakin, jopa suojelualueen vesistöstä kunhan vedenpinnan säännöstelystä on sovittu. Kaupunkilaisella voi toki olla oma piha, siellä hän voi tuottaa lisää ruokaa, kerätä ehkä jopa sadevettä silloin kun sitä on. Luonnon hän voi rakentaa itselleen sinne, luonnosta hän voi nauttia kansallispuistoissa, mutta se ei ole enää lähiluontoa. Lähiruoka on hänen hartaita toiveitaan, mutta lähivedestä ei ole tietokaan. Totuus siis lienee, että ekologinen looginen luonnonvalinta väistämättä johtaa siihen, että elämän säilymisen edellytykset populismista, rasismista ja syrjinnästä huolimatta puhuvat maalaisen puolesta. Mutta populismin, rasismin ja syrjinnän keinoin voimasuhde voidaan kääntää. Helpoin tapa tappaa maaseutuihminen sukupuuttoon on köyhdyttää infrastruktuuri, säädöksin kaventaa selviytymisen edellytyksiä ja lainsäädännöllä estää tuotantovälineiden ja pääoman tehokas käyttö. Rasismina toimii mainiosti tapa antaa keppiä porkkanan sijaan. Raha taas on mainio syrjinnän väline ja populismilla voidaan vaikuttaa sen epätasaiseen jakautumiseen ekosysteemissä.  

Ilkka Luoma kommentissaan nosti esiin termin reviirinpuolustaminen, korvaamaan sanan rasismi. Luonnon ekosysteemissä nimittäin esiintyy rasismia, syrjintää ja reviiritietoisuutta, mutta ihmisen yhteiskuntaan suoraan siirrettyinä nämä termit eivät sellaisenaan välttämättä ole sovellettavissa. Onko se, että lintu taistelussa nokkii lajikumppaninsa silmän reviirinpuolustusta vai rasismia? Sitä emme kai voi täysin tietää, jos emme tiedä mikä on riidan syy. Oletamme että se on reviirikiista, mutta onko se sitä lintujen maailmassa jää meille ainakin vielä nykytiedoin selvittämättä.

Ihmisvapaa ekosysteemi

Ihmisten yhteiskunnassa ja sen ekosysteemissä niin maalainen kuin kaupunkilainen puolustavat reviirejään. Kaupunkilainen syyttää maalaista luonnon turmelemisesta. Maalainen puolustautuu ja syyttää kaupunkilaista tyhmyydestä, tämä ei tajua. Konflikti on pysyvä ja sen selitykseksi minulla on vain se mitä jo edellisessä kirjoituksessani esitin – urbanisoitumisen myötä ihminen on jakautunut kahteen lajityyppiin, kaupunki-ihminen ja maalainen. Niin kuin Darwin sen jo aikanaan totesi, ihmisten välinen ero on kulttuurissa, ei biologiassa.

Aikaisempien kirjoitusteni kommenteissa nousi esiin älykkyys. Eläinten, kasvien ja ihmisten älykkyys, mutta mitä älykkyys oikeastaan on? Ihmisen oletetaan eroavan muusta luonnosta älykkyytensä perusteella, mutta se lienee jo nykytietämyksellä todistettu vääräksi olettamukseksi, ainoa erottava tekijä enää voi olla siis vain tunneäly. Tunneälyn voisi olettaa hallitsevan ihmisen yhteiskunnan ekosysteemiä eli etiikka ja moraali erottavat meidät luonnon ekosysteemistä. Mutta onko todella näin, vai voittaako alkukantainen reviiritietoisuus sittenkin eettisen ja moraalisen ajattelun. EU-aikaan raha, veroraha, joka muuttuu yhteiskunnan ekosysteemin kiertokulussa alkuperältään tunnistamattomaksi tueksi, on sittenkin tärkeämpää kuin yksilön oikeudet omaan perinnemaisemaan, siihen alkuperäiseen ekosysteemiin jonka tuotosta olemme. Ekosysteemin muutos on ehkä osoitus evoluutiosta, mutta jos yhteiskunnan ekosysteemin muutos johtaa luonnon ekosysteemin turmeltumiseen, onko se ahneuden, itsekkyyden ja suunnittelemattomuuden tulosta vai luonnonvalinta?

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen kirjoitti avauksessaan, että Rion sopimukseen kirjatun periaatteen mukaisesti sataprosenttisen tieteellisen varmuuden puuttuminen ei saa estää ryhtymistä toimeen, jos luonnon monimuotoisuus on merkittävästi uhattuna. Kirjoitan tätä luonnonsuojelualueen laidalla, vesistön rannalla, jonka ekosysteemi on turmeltunut, jolle ei ole tehty mitään, tieteellisiä tutkimuksia on jo, mutta toimiin ei ole ryhdytty, luonnon monimuotoisuus on jo menetetty, paluuta ei enää ole, on vain Rion sopimuksen sanahelinää.

Kaarinan lepakkotalo halutaan suojella kaavalla. Täällä missä mehiläiset kesäisin tulevat sisään rakennuksiin, voidaan talot suojella mehiläispesinä tai missä naakat rakentavat pesänsä savupiippuihin, voidaan savupiiput suojella naakkayhdyskunnan koteina. Olettaa voi että näihin edellä mainittuihin uusiin ekosysteemeihin tulee paljon muitakin lajeja aina lahottajasienistä sammalkasvustoihin. Ekosysteemit rikastuvat luonnonvalinnan kautta.

La maison ou j´ai grandi - on aika, viimeinen sammuttaa valot.

Rasismi ja syrjintä suomalaisen yhteiskunnan ekosysteemissä

Homo Sapiens

Jo brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin luonnehti ihmisten välisen eron olevan ensisijaisesti kulttuurillinen, ei biologinen. Darwin teoriassaan olettaa kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta luonnonvalinnan kautta. Jos unohdamme kuitenkin koko luonnon ekosysteemin ja sen evoluution, jota monet pitävät kiistanalaisena, keskittyen ainoastaan ihmiseen voimme olettaa, että urbanisoitumisen myötä ihmisen kulttuuri on jakanut meidät maaseutu- ja kaupunkikulttuurin kantamuotoihin.

Yhteiskuntamme ekosysteemissä on siis kaksi päälinjaa ja tietysti lukematon määrä variaatioita, sillä muuttoliikkeen myötä sadattuhannet ovat muuttaneet kaupunkeihin ja sen vastapainona osa heistä taas myöhemmin kyllästyttyään urbaaniin ympäristöön palannut maaseudulle haja-asutusalueille, kyliin ja uusiin lähiöihin kaupungin ja maaseudun rajamaille.

Perustan tämän ajatukseni siihen tosiasiaan että maaseudun ja kaupunkien ihmisellä on kovin erilainen käsitys yhteiskuntamme ekosysteemistä ja sen lainalaisuuksista. Uutena terminä tätä kuvaamaan on lanseerattu maaseutukiusaaminen. Kari Kotiranta mainitsi sen blogikirjoituksessaan susista ja sama termi löytyy myös Keuruun kylänvoimaa projektin kotisivuilta.  Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa kaupungeissa asuvien ihmisten kanssa, kertoo kylänvoimaa projektin kotisivu ja tästä lauseesta voi jo vetää sen johtopäätöksen, että kyse on yhteiskuntamme ekosysteemin sisäisestä rasismista tai syrjinnästä, miten kukin sen haluaa nimetä.

Annika Saarikko (kesk.) kirjoittaa päivän Turun Sanomien kolumnissaan seuraavasti: Isoäitini näki suden. Oripään Tanskilan kylällä, keskellä kirkasta päivää. Susi seisoi pihapellolla, kotitalon vieressä. Hämmästyin, miten rauhallisesti hän kertoi puhelimessa asiasta. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen. Silti isoäiti aikoo kuulemma jatkossakin käydä tien päässä postilaatikolla potkukelkalla. Vähän kuulemma vilkuilee sivuilleen aiempaa ahkerammin. Tämä kuvaa mielestäni hyvin tyypillistä talonpoikaisjärjellä varustetun maaseutukulttuuria edustavan ihmisen toimintaa muistaen, että kyseessä on aikuinen ihminen jolle yksi susi ei ole välitön uhka.   

Keuruun kylien asukkaat taas edustavat laajaa ikäjakaumaa japienten lasten vanhemmat ovat huolestuneita oman kodin ympäristön turvallisuudesta. Tämä kuvaa tyypillistä vastuullisen aikuisen ihmisen toimintaa riippumatta siitä asuuko hän kaupunki- vai maaseutuympäristössä.

Suurpetojen suojeluinto, petoviha ja –pelko ovat vain yksi kulttuurillinen ero maaseutu- ja kaupunki-ihmisen välillä, mutta se jyrkästi jakaa populaation kahtia yhteiskuntamme ekosysteemissä. Meitä näyttäisi siis olevan selkeästi kahta eri lajia edustamassa ihmispopulaation monimuotoisuutta yhteiskuntamme ekosysteemissä.

Urbaani viherkaupunki

Suurpetojen suojelu on osa luonnon- ja sen monimuotoisuuden suojelua. Urbaanisti suuntautunut perustaa luontosuhteensa kiistattomaan asiantuntijuuteen, kun taas maaseutuihmisen luontosuhde perustuu elämäntapaan – mahdollisuuksiin säilyä hengissä, harjoittaa elinkeinoa, asua ja tulla toimeen symbioosissa luonnon- ja sen monimuotoisuuden kanssa.

Nyt kun käytän tässä termiä symbioosi, olen aivan varma että se herättää erityistä närkästystä urbaania kulttuuria edustavien keskuudessa, heidän näkemyksensä mukaan kun maaseudun ihminen on luonnon riistäjä ja hyväksikäyttäjä eli siis parasiitti. Maaseudun kulttuuria edustava taas hyväksyy termin symbioosi, koska hän kokee olevansa osa ympäristöään, aivan samoin kuin kaupunkilainen kaupunkiympäristöä, ja kuka nyt riistäisi itseään?

Tässä vaiheessa kiivaimmat homo urbanukset jo naputtelevat näppäimistöllään kommenttia siitä, miten maatalous saastuttaa ja pilaa luontoa tai miten metsät lakaistaan tyhjiksi puista pelkää ahneutta. Maaseudun ihmiselle ympäristö on usein hänen elinehtonsa. Maanviljelijälle pelto on tuotantoväline, metsänomistajalle metsä on pääomaa. Kuka yrittäjä itse tietoisesti ja vapaaehtoisesti pilaisi tuotantovälineensä tai kuka järjettömästi tuhlaisi pääomaansa?

Ekologinen vedenottamo

Tietysti voidaan kysyä onko maanviljelijä enää tässä yhteiskunnassa edes yrittäjä, eikö hän ole ennemminkin maaorja, joka toki omistaa tuotantovälineensä, mutta on ravintoketjumme alkupäässä ketjun seuraavien vaiheiden orjuuttama. Maanviljelijälle annetaan tuotantokiintiö, määrätään miten paljon ja mitä lannoitteita ja torjunta-aineita hänen tulee käyttää. Onko maatalouden kemikalisoituminen itse asiassa ollenkaan maanviljelijän itsensä syy vai onko syyllinen joku muu ravintoketjun komponentti? Elääkö maanviljelijä symbioosissa ravintoketjun muiden osien kanssa vai elättääkö hän työllään parasiittiä?

Mielenkiintoinen on myös se yhteiskuntamme ekosysteemin raja, jossa urbaanin ympäristön vastuu sen vaikutuksista luonnon ekosysteemiin päättyy ja mistä alkaa maaseudun vastuu luonnon ekosysteemin osalta. Maataloutta pidetään merkittävimpänä ympäristöhaittana, kaupungin haittoja vähätellään. Kaupunkien vedenottamoiden ja jätevesipäästöjen vaikutus luonnon ekosysteemiin urbaanin asuinympäristön ulkopuolella ei näyttäisi juurikaan puhuttavan urbaania ihmistä. Tämä on eräänlainen uuskolonialismin muoto, kaupunkilaisilla on etuoikeus käyttää maaseudun luonnonvaroja kuten puhdasta vettä yläjuoksuilta, saastuttaa ilmaa ja vesistöjä alajuoksuilla ilman rangaistuksen pelkoa tai yksilöityä vastuuta, sillä vastuu näistä jakautuu tasapuolisesti koko yhteiskunnan ekosysteemille. Onko tämä epäoikeudenmukaisuus rasismia tai syrjintää? Voiko kaupunki koskaan elää symbioosissa luonnon kanssa?

Parasiitit menestyvät ekosysteemissä

EU:n budjetti, rahoituksen kohdentaminen ja ennen kaikkea Suomen nettomaksuosuus ovat herättäneet paljon keskustelua viime aikoina. Henkilökohtainen huomioni on se, että kun verovaroja kierrätetään Brysselin kautta, niiden status myös muuttuu, rahaa ei enää mielletäkään verorahaksi vaan siitä tulee jotain muuta. EU-tuesta tulee investointirahaa, infrastruktuurin elvytys- tai rakentamisrahaa, jonka alkuperää ei koeta maksetuiksi veroiksi. Näin joku yrittäjä voi jopa luulla, ettei hänen yritystoimintaansa tueta verovaroin. Raha niin EU:n kuin valtion kassaan kertyy kuitenkin pääosin vain verokertymän kautta, sillä sijoitukset eivät juurikaan ole kannattavia näinä päivinä. Velkarahalla taas on korko ja lopulta myös velka lyhenee vain verottamalla.

EU:ta ja Suomea sen osana voidaan verrata luonnon ekosysteemiin. EU on laajempi ja monimuotoisempi ekosysteeminä kuin Suomi. Voidaan nähdä että kuulumalla suurempaan ekosysteemiin selviytymisen edellytykset ovat paremmat, mutta katastrofin sattuessa todennäköisesti osa ekosysteemistä tuhoutuu. Pieni Suomi ekosysteemin osana on erityinen ja siksi sen voisi kuvitella olevan harvinaislaatuinen ja säilyttämisen arvoinen. Nyt kuitenkin nettomaksajana sen ekosysteemi köyhtyy vuosi vuodelta, onko se luonnonvalinta vai ihmisen aikaansaannosta?

Ekosysteemi on se kokonaisuus, ympäristö, joka luo elämän edellytykset, joissa sen monimuotoisuus valikoituu luonnonvalinnan kautta. Jos ekosysteemiin tulee jokin ulkopuolinen tekijä, esimerkiksi kun Suomen ekosysteemiin kierrätetään rahaa Brysselin kautta, saattaa systeemiin tulla ja tulee ulkopuolisia tekijöitä joita voi kutsua myös tulokaslajeiksi. Luonnon ekosysteemissä tulokaslaji mielletään aina uhaksi, mutta miten on yhteiskunnan ekosysteemissä? Muuttaako EU:n kautta kierrätetty raha Suomen harvinaislaatuista ja erityistä ehkä suojelun arvoista ekosysteemiä parempaan suuntaan kun veroraha matkalla pienenee ja muuttaa statustaan?

No, tätä avaustani voidaan taas kerran pitää populistisena, harhaoppisena, ei asiantuntijan herjaavana kirjoituksena. Ekosysteemissä on aina myös rasismia ja populismia, mutta mitä oikeastaan on populismi tai rasismi Euroopan laajuisessa yhtenäisessä monimuotoisessa ekosysteemissä? Onko ekosysteemin tietoinen kaventaminen ja supistaminen peräti rasismia? Suomen ekosysteemi kaventuu ja supistuu, koska se on nettomaksaja. Ohjaako EU sattumanvaraisesti vai tietoisesti ekosysteemiämme kaventumaan ja supistumaan vai väittääkö joku että kyseessä on luonnonvalinta?

Marco esittelee parasiittia.

Joka tapauksessa ekosysteemi näyttäisi suosivan parasiittejä. Parasiitti käyttää olemassa olevaa infrastruktuuria hyväkseen ja lopulta kasvaessaan tappaa mahdollistajansa. Mahdollistajana yhteiskunnan ekosysteemissä voidaan nähdä kannattava liiketoiminta, tuottava työ ja niiden kautta maksetut verot. Kun verotus käy raskaaksi mahdollistajista kansainväliset yritykset siirtyvät muualle, kotimaiset kuolevat, tuottava työ tätä kautta vähenee ja verokertymä ehtyy. Verovaroin kasvava parasiitti jää viimeiseksi, vielä senkin jälkeen kun mahdollistaja on jo kuollut, parasiitti elää vielä jonkin aikaa, mutta kun mahdollistajan energia ehtyy, kuolee myös parasiitti. Erityisesti suurissa ekosysteemeissä näyttäisi esiintyvän paljon parasiittejä (kuva).    

Tätä ristiriitaa suuren ja pienen ekosysteemin osalta kuvaa hyvin myös case Salo ja sen ympäristötoimet, joista en tässä kirjoita yksityiskohtaisemmin, ne on kuvattu aikaisemmissa kirjoituksissani. Mutta ympäristön eheyttämisen ja säilyttämisen kohdentaminen vain osalle aluetta näyttäisi olevan selviytymisen edellytysten tietoista kaventamista, se ei ole luonnonvalinta eikä se voi olla myöskään sattumaa koska sitä ohjaavat asiantuntevat tahot.  Ristiriita tässä syntyy myös siinä, että nämä asiantuntevat tahot tyypillisesti kannattavat Euroopan laajuista suurta yhteiskunnallista ekosysteemiä, mutta luonnon ekosysteemissä he suosivat pientä ekosysteemiä. Onko pieni sittenkin kauniimpaa?

Köyhä voi olla onnellinen.

Pienuutta voidaan rahassa mitaten nimittää myös köyhyydeksi. Oma kokemukseni köyhyydestä on ollut hämmentävä, nimittäin maailman köyhät näyttäisivät olevan paljon onnellisempia kuin rikkaat, silloin kun heillä on perustarpeiden tyydytys edes kohtuullisella tasolla. Perustarpeena heillä on tyypillisesti puhdas vesi, ravinto, lämpöä ja aurinkoa. Näiden lisäksi tiivis yhteisö, sosiaalisia suhteita ja jonkin verran myös työtä ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaansa katsomatta (kuva). Oleskeluyhteiskuntalaisia tällaisessa ekosysteemissä ovat lähinnä vain kulkukoirat (kuva).  

Oleskeluyhteiskuntalainen.

Mikko Engren tuo tämänpäiväisessä avauksessaan esiin myös koko Euroopan laajuisen ekosysteemin köyhtymisen. Euroopan talous polkee paikallaan ja palkkoja pitäisi alentaa. Palkanalennukset nähdään mahdollisuutena työllisyyden parantamiseen. Marjatta Halkilahti taas viimeisimmässä avauksessaan peräänkuuluttaa Suomen ekosysteemin ehtyvien taloudellisten voimavarojen kohdentamista asettamalla kysymyksen: ikäihmisille vai EU:lle? Niin, mikä on järkeenkäypää tässä tilanteessa, pienennämme palkkojamme, keräämme sitä kautta vähemmän verovaroja, lähetämme rahat Brysseliin ja oman yhteiskunnallisen ekosysteemimme perinnemaisemaa edustavat ikäihmiset, miten heidän käy?  

Usein annetaan ymmärtää että populismi ja sitä kautta nationalismi, joka tähtää pienen Suomen kokoisen yhteiskunnallisen ekosysteemin säilyttämiseen, olisi jopa järjenköyhyyttä. Toisaalta annetaan taas ymmärtää että luonnon ekosysteemissä pienelle alueelle rajautuvat kohdennetut toimet ulkopuolisista alueista piittaamatta ovat täysin järkeenkäypiä. Jokin tässä ajattelutavassa näyttäisi olevan pahasti vialla, oletan että vika on rakenteellinen. Mutta koska tunnettu tosiasia on, että vialliset rakenteet ennemmin tai myöhemmin romahtavat, myös tämä rakenne tullee romuttumaan.