Äiti ja neljä lasta

Maaliskuun kuutamossa hangella istui vierekkäin kaksi rakastuneenoloista aikuista supikoiraa. Ne olivat heränneet talviuniltaan haistelemaan raikasta pakkasyötä ja mielessä oli jo kevät ja kesä. Tuon tapahtuman jälkeen laskin kalenterista 63 päivää eteenpäin, sillä silloin olisi oletettu supikoiran laskettu aika. Siitä pari kuukautta eteenpäin olisi odotettavissa pesue vierailulle pihamaalle ja lähimetsään.

Yön Tessu tallentui riistakameraan.

Kevättalven kuluessa ilmestyi lumelle jälkiä aika ajoin. Heinikon kasvaessa alkoi muodostua polkuja ja myöhemmin kun jätin kompostiin menevän biojäteastian pihamaalle yöksi oli banaaninkuoria ja muuta mielenkiintoista siirrelty yön aikana pihanurmelle. 

Kesäkuun alkupäivinä ilmestyi pihaan koira. Päivä tämän jälkeen näimme naapurini kanssa miten vapaana juokseva koira kantoi suussaan jotain pientä. Havaintoni mukaan se saattoi olla supikoiran poikanen, mutta varmaksi sitä ei voinut sanoa. Sen jälkeen tuli pitkä hiljaisuus. Oletin että koira oli tappanut supikoiranpoikaset ja aikuiset olivat siirtyneet toisaalle. 

Äiti ja neljä lasta

Juhannusyönä nukuin ulkona, aamulla herätessäni huomasin että pihanurmelle vain muutaman metrin päähän nukkumapaikastani oli ilmestynyt luu. Joku oli käynyt pihamaalla yön aikana. Seuraavana aamuna heräsin lintujen varoitusääniin, vilkaisin ikkunasta ja aikuinen supikoira tallusteli rauhallisesti pihamaan poikki. Seuraavana yönä syttyivät pihavalot, joku oli liikkeentunnistimen kantaman päässä. Sitten tuli sateinen iltapäivä ja syrjäsilmällä näin ikkunaruudun takana vilkasta liikehdintää, supikoiraperhe,  äiti ja neljä lasta, juoksenteli pihanurmella vikkelin jaloin. 

Päätin sitten virittää riistakameran ja asettaa haaskaksi ruuantähteitä. Joka yö kävi joku joko yksin tai pienessä porukassa. Supikoirien kokonaismäärää on vaikea laskea tarkkaan, mutta oletettavasti niitä on nyt kuusi. Poikasista ehkä pari selviytyy syksyyn ja vanhemmat selviytyvät kyllä jos eivät jää autojen alle. 

Myös meloninkuoret maistuvat supille.

Supikoira on haittaeläin, tulokaslaji, eikä siis kuulu Suomen luontoon. On mielestäni kuitenkin kohtuullista antaa pienille poikasille edes yksi iloinen ja jännittävä kesä. Supikoira on menestyjä luonnossa, sillä se on kaikkiruokainen ja pärjää sielläkin missä muut eivät tule toimeen. Supikoirat syövät niin kalaa kuin lihaa, hedelmiä lähes laidasta laitaan, erityisen mieltyneitä ne ovat kaikkeen makeaan – omenat, meloninkuoret, jopa ylikypsä banaani maistuu. Jos tarjolla on banaania syö kokenut supi sen ensin ja sitten vasta muun kiinteämmän ruuan, näin hampaat puhdistuvat banaanista. Fiksu otus siis. Jos ruokaa on tarjolla paljon, se kantaa sen säilöön, jos ruoka on liian tuoretta, se viedään jonnekin piiloon kypsymään. Supi hävittää tehokkaasti myös rotat, hiiret ja myyrät. 

Supikoiria loukutetaan ja kantaa rajoitetaan myös täällä. Mutta aina on tilaa muutamalle, toki menestyjänä se lisääntyy aivan liian tehokkaasti ja tästä syystä on ihmisen puututtava luonnon kiertokulkuun. 

Yksi jalka ja neljä käpälää

Muistatteko Essin, oravanpoikasen. Hän on nyt jo iso ja pinkoo pihanurmikolla. Aamulla yllätin hänet seisomassa auton vieressä, ihmetteli varmaan suurta möykkyä, joka liikkuu ja vaihtaa paikkaa. Myöhemmin hän tutki omenapuuta etsien sieltä jotain. Hän ei vielä tunnista pähkinäpensasta, tammea tai muita tulevia herkkuruokapaikkoja. Illansuussa hän painautui lyhyeksi leikatulle nurmelle kuin piiloutuakseen, näytti hassulta ja oli utelias. Luulen että hän tuntee minut, on seurannut puuhiani pihamaalla salaa puun lehvästöstä piilostaan. Essillä on vielä paljon opittavaa tulevasta reviiristään. Jossain vaiheessa iltaa lintukylpylän kivellä oli nujakka, fasaanikukko, Essi ja joku ohikiitävä pikkulintu selvittivät välejään siitä kuka tulee, menee ja jää kivelle.

Yksijalkainen uimamaisteri.

Pihassa on useita kirjosieppoja, mutta yksi poikkeaa. Muistatteko yksijalkaisen sieppouroksen. Hän saapui toukokuun alussa ja on jäänyt näille sijoilleen. Hän on erityisen kiinnostunut kameran jalustoista. Aina iltaisin kun ovi sulkeutuu, hän tulee pihalla seisovalle jalustalle seisomaan. Eilen toin rautakangen pihaan, täytyyhän juhannuskoivut saada tukevasti pystyyn. Löin kangen portaanpieleen pystyyn, se on siinä valmiina odottamassa juhannusta. Illalla kirjosieppo istui kangen nokassa kuin omistaja. Muista lajitovereistaan poiketen hän myös kylpee pelotta silloin kun olen paikalla, hän ei siis kainostele uimistaan. 

Monien lintujen ensimmäinen pesintä näyttää epäonnistuneen, vain kottarainen on saanut poikasensa lentoon. Poikasia on toki vähän siihen nähden miten paljon ruokaa pesiin kannettiin. Naakat päivystivät usein pesäkolojen suulla ja napsivat ilmeisesti nälkäisiä varomattomia poikasia jos ne vahingossa työnsivät päänsä esiin. 

Kesän uudisraivaaja.

Edellisistä vuosista poiketen myös västäräkki näyttää liittyneen epäonnisten joukkoon, nyt etsitään uusia pesänrakennusaineita ja suunnitellaan arkkitehtuuria. Harmi, olen leikannut nurmen oikein lyhyeksi juuri sen takia että västäräkki olisi voinut tuoda poikansa harjoittelemaan hyönteisenmetsästystä. Nyt täytyy odottaa pitkä tovi, toki toinen pariskunta on saattanut saada pesintärauhan, joten toivoa vielä on.

Tällaista on elämä luonnossa. Paikasta auringossa kiistellään, suuret syövät pienet, koteja rakennetaan ja hävitetään, mutta yrittänyttä ei laiteta, vielä lentää lintuja taivaalla ja paratiisissa olosuhteisiin nähden kaikki hyvin.     

Ympäristönsuojelun taikaa

US Puheenvuoro18.6.2012 11:52 Outi Hoikkala Ympäristö, luonnonsuojelu, natura, salo, etiikka, moraali 13 kommenttia

Sukupuoleton hauki ei ole taidetta?

Veden taika on Salon kaupungin entiselle jätevesien saostusaltaalle rakennettu taiteilija Jackie Brooknerin suunnittelema kelluva ympäristötaideteos, näin kertoo Salon kaupungin sivusto. Jutussa on kuva, jonka tekstissä mainitaan Puhdistava lintusaari Halikonlahdella. Jo heti tässä yhdellä pienellä sivulla on ajatusvirhe, puhdistava lintusaarihan sijaitsee entisellä jätevesien saostusaltaalla, ei vapaassa luonnonvesistössä Halikonlahdella. Ja se mistä olen niin moneen otteeseen kirjoittanut, on juuri se problematiikka että puhdistetut jätevedet lasketaan suoraan Halikonlahteen, ei tähän vanhaan saostusaltaaseen.

Taiteen nimissä tehdään ympäristönsuojelua joka ei suojele puhdasta luontoa vaan toimii esteettisenä yksityiskohtana vanhalla jätevedenpuhdistamon saostusaltaalla, joka sekin tietysti on urbaanille luontoihmiselle hieno esteettinen kokemus, mutta ei suojele villiä ja vapaata luontoa, josta minun käsityksen mukaan luonnonsuojelussa juuri on kyse.

Tällainen kelluva saari on ihmisen tekemä keinotekoinen puhdistuslaitos, mitä jos tällainen rakennettaisiin Halikonlahteen, sinne vapaaseen villiin luontoon, joka on osin luonnonsuojelualuetta. Lukija ei välttämättä tunne aluetta, joten kerron siitä vähän. Jo tällä jutun entisellä saostusaltaalla on rehevää rantakasvillisuutta, joka toimii luonnollisena biofilminä, mutta Halikonlahdella rehevöitynyttä rantaa ja ruovikkoa on satoja hehtaareja, se siis toimii eräänlaisena luonnollisena biofilmipuhdistamona jo nyt. Vapaaseen vesistöön josta on yhteys yhteiseen Itämereemme lasketaan puhdistetut jätevedet, rantojen pohjasedimentistä kasvava kasvusto ei pysty tehokkaasti poistamaan esimerkiksi niin monesti mainitsemiani hormoni- ja lääkeainejäämiä, joten ne jäävät veteen ja osa niistä vaeltaa virtausten mukana kauas pois, mutta suurin osa jää tänne.

On tehty mielenkiintoinen tutkimus siitä miten valmiiksi jauhettu kasvimassa, on osoittautunut tehokkaaksi materiaaliksi naissukuhormonien eli estrogeenien siivoamisessa pois jätevedestä. Cincinnatin yliopiston tutkimuksissa havaittiin, että kaninruoka imi itseensä jopa 80 prosenttia jäteveden estrogeeneista. Muut tutkitut materiaalit, kuten savi, tärkkelys ja eräät orgaaniset kemikaalit, kykenivät vähentämään hormonien määrää vain 10 prosentilla. Mitä tästä voisimme päätellä? Minä päättelen siitä että esimerkiksi täällä Halikonlahdella tuon puhdistetun jäteveden putken pää pitäisi sijoittaa alueelle jossa on valmiiksi jauhettua biomassaa. Valmiiksi jauhettu biomassa tuo mieleeni turpeen, joten tulisi olla riittävän suuri suon kaltainen biomassa-allas jonka läpi vesi suodatetaan. Näin voisimme pelastaa Itämeren, toki lahdesta tulisi turvesuo. 

Jos lahteen rakennettaisiin tuollainen vedentaikaa –tyyppinen esteettinen taideteos, miten suuri sen pitäisi olla jotta se suodattaisi yli 50000 ihmisen populaation puhdistetut jätevedet yhtä tehokkaasti kuin turvesuo? Pitäisikö sen olla koko lahden kokoinen? Jos näin, se olisi silloin jo periaatteessa sama asia kuin tuo biomassasta rakennettu suo, joka toki tulisi paljon halvemmaksi yhteiskunnalle kuin ympäristötaideteos. 

Hassuinta tässä kaikessa on se, että ravinteet nähdään suurena ympäristöhaittana, mutta itse asiassa juuri nuo ravinteet aiheuttaisivat sen rehevöitymisen ja lahden umpeenkasvun joka puhdistaisi täältä lähtevästä vedestä estrogeenijäämät lähes kokonaan. Silloin Itämereen valuisi täältä puhtaampaa vettä. 

Tällaisten ympäristötaideteosten suunnittelu ja rakentamien kustannetaan yhteiskunnan varoista. Ne rahat ovat jostain muualta pois. Maaäidillä näyttäisi kuitenkin olevan valmis ilmainen ratkaisu tähän, vesistön rehevöityminen joka todennäköisesti toimisi paljon tehokkaammin kuin ihmisen tekemä keinotekoinen biofilmipuhdistamo, näin ainakin tuosta Cincinnatin yliopiston tutkimuksissa voisi päätellä. No, tutkimus on jo vanha ja minä luonnollisesti vedän tästä pikaisia johtopäätöksiä, joten minun kirjoitukseni on helppo leimata populistiseksi harhaksi. 

Ympäristöihmiset ovatkin taas keksimässä järviruo´on hyötykäytön kosteikoissa haja-asutusalueiden jätevesien ja maatalouden valumavesien puhdistuksessa, mutta urbaaniin ympäristöön ei tällaista haluta maiseman estetiikkaa pilaamaan. Sinne on rakennettava yhteisin varoin vedentaikaa taideteoksia, jotta urbaani ympäristö pysyy kauniina ja nautinnollisena asua ja elää. Vanhan maaäidin ilmainen puolustuskeinon pitääkseen vetensä puhtaina saa kelvata meille maalaisjunteille, mutta kaupunkilaisille on annettava taidetta, maksoi mitä maksoi.  

      

Maaäidin luonnollinen puolustuskeino, luonnollinen biofilmipuhdistamo, toimii siis jo ihmisen aiheuttamaa ympäristökatastrofia vastaan, mutta luonnonsuojelijat ja ympäristöviranomaiset haluavat kuitenkin niittää ruovikkoa, ruopata veneväyliä virkistyskäyttöön sinne, minne kuuluisi rakentaa urbaanin ympäristön jätevesien biopuhdistamoita.

Juttuni on pitkä, mutta haluan liittää tähän vielä eiliset kommenttini edellisessä kirjoituksessani. Se on vertaus, joten toivottavasti se edesauttaa ymmärtämään tilanteen näin maalaisjuntin lähtökohdista katsottuna: 

 ”Vesistön kemikalisoitumisesta ei taas ole kaupunkilaiselle juuri haittaa kun hän shoppailee kauppakeskuksen käytävillä, joissa tupakointi on kielletty. Täällä maaseudulla taas kun menee venevalkamaan tuo vedenlaatu arveluttaa, mutta kuten tiedät Kai, sitä ei ole tutkittu, joten emme tiedä mitä se sisältää.

 

Minulle siis passiivisen tupakoinnin haitat ovat minimaaliset vaikkakin savu on näkyvä. Jos minulle tulee vieras joka tupakoi, hän varmastikin kysyy ensin luvan ja minä mitä todennäköisimmin annan sen, onhan kyseessä kutsuttu vieras. Altistukseni on siis hyvin satunnainen ja olen itse suostunut siihen.

Entäpä jos tuon puhdistetun jäteveden putken pää johdettaisiin tuon edellä mainitsemani kauppakeskuksen aulaan. Siihen rakennettaisiin kirkas puhdasvetinen suihkulähde, tai niin kuin täällä Salossa on tapana Vedentaikaa esteettinen biofilmipuhdistamotaideteos, eikö silloin hyvin tarkoin tutkittaisi veden mahdolliset haitalliset pitoisuudet ja asennettaisi sensoreita, ilmaisimia, tarkkailemaan vedenlaatua jatkuvasti. Pyrittäisiin kaikin keinoin varmistamaan se että satunnainen kauppakeskusvieras ei altistu veden mahdollisille haitoille.

Nyt yhteiskunta voi laskea jäämät surutta vesistöön eikä sen tarvitse tutkia niiden pitoisuuksia ja niistä mahdollisesti minulle ja muille täällä vakinaisesti asuville aiheutuvia haittoja. Koomisinta on se että täällä on luonnonsuojelualue, jonka jo nimensä perusteella voisi kuvitella olevan puhdasta suomalaista luontoa, siis täysin viatonta ja haitatonta siellä vierailevalle tai sen laidalla asuvalle.”

Tupakoiva jäniskin kysyy minulta: saanko poltaa? Urbaani ihminen ei kysy: saanko laskea hormoni- ja lääkeainejäämäni sinun kotirantaasi?

Passiivinen lääkkeiden väärinkäyttö

US Puheenvuoro 17.6.2012 00:00 Outi Hoikkala Ympäristö, luonnonsuojelu, etiikka, moraali, logiikka 12 kommenttia

Kun olen kirjoittanut hormoni- ja lääkeainejäämistä puhdistetuissa jätevesissä olen saanut kielteisen vastaanoton. Se kertoo mielestäni jotain yhteiskuntamme rakenteista. Kun puheenaihe kielletään, siihen ei vastata, sen merkitystä vähätellään tai sanotaan tämä ei kuulu tähän, on kyseessä jokin muu,  kuin avoin kriittinen analyysi aiheen tiimoilta.

  

Otan siis vertailukohdaksi passiivisen tupakoinnin. Tupakoinnin kielto sisätiloissa on tätä päivää, parveketupakoinnin kiellosta käydään kiivasta keskustelua ja tupakointi julkisilla paikoilla halutaan kieltää kokonaan. Tämä kaikki siksi että tupakoija jättää ympäröivään ilmatilaan näkyvän savun joka voi olla paikallaolijoille haitallinen. Savu on näkyvä esteettinen haitta jonka pitoisuuksista eri tiloissa ja tilanteissa ei ole tarkkoja mittaustuloksia mutta sen haitallisuus tiedostetaan. 

  

Kuinka moni suomalainen tupakoi? Miten paljon tupakansavua leviää ympäröivään ilmatilaan ja miten suuria vaikutuksia sillä voi olla muihin kansalaisiin? Onko tästä näyttöä? Entä vaikuttaako se pitkässä juoksussa ekosysteemin tilaan?

Kun ihminen syö lääkkeen, minkä tahansa lääkkeen, siitä imeytyy ruuansulatuskanavassa vain osa verenkiertoon. Vielä imeytymisen jälkeenkin lääkeaine erittyy elimistöstä virtsan ja ulosteiden kautta viemäriverkostoon. Viemäriverkoston kautta lääkeaine siirtyy vedenpuhdistamolle, jonka puhdistetussa jätevedessä on edelleen lääkeainejäämiä. Nämä lääkeainejäämät siirtyvät jätevedenpuhdistamolta vesistöön. 

Tämä vesistöön joutuva aine ei ole näkyvä haitta kuten savu ilmassa. Me uimme vedessä, lapset uivat vedessä, altistus ei ole suuri, ei näkyvä, mutta se on kuitenkin olemassa. Me juomme kaikki vettä jossa paikallisesti saattaa olla lääkeainepitoisuuksia, jotka todennäköisesti ja toivottavasti eivät ole merkittäviä. Olemme kuitenkin kaikki passiivisia lääkeaineiden käyttäjiä jossain määrin.

Lisäksi lääkeaineilla on vaikutus vesistön ekologiaan, kaloihin, sammakoihin, nilviäisiin ja bakteerikantaan. Onko se positiivinen, mielestäni ei, jos kalat ja sammakot tulevat sukupuolettomiksi, niin kuin ne tutkimusten mukaan tulevat. Nilviäisten lisääntymiskäyttäytyminen muuttuu ja bakteerikannat muuttuvat.  Bakteeri voi olla ihmiselle haitallinen, ei ehkä vielä mutta tulevaisuudessa.

Moni aikuinen on varmaan joutunut selittämään lapselle miksi vedessä ei voi uida, tai sitten hän on vaan kuitannut asian lauseella että ei voi uida, vesi on likaista. Toki lika on tietysti aivan eri asia kuin lääkeainejäämä tai siitä johtuva bakteerikannan muutos. Kulttuuriantropologi Mary Douglas lähestyykin aihetta kirjassaan Puhtaus ja vaara. Me länsimaissa pidämme tupakansavua likaisena, haitallisena ja terveydelle vaarallisena koska se on näkyvä haitta. Sen sijaan hormoni- tai lääkeainejäämä vedessä ei ole näkyvä haitta ja siksi se ei ole meille merkittävä. Lika ja vaara ovat jotain muuta.

Kyse siitä, miten suhtaudumme ongelmaan, on siis kulttuurilähtöinen asenne. Hyväksymme lääkeainejäämät koska näemme lääkkeen sairauksia parantavana, emme kiinnitä mitään huomiota ympäristölle aiheutuvaan ekologiseen haittaan tai omaan passiiviseen lääkeaineen väärinkäyttöön veden välityksellä, onhan aine näkymätön. 

Tähän loppuun voisin vielä heittää vertailun vuoksi kysymyksen, miten paljon suomalaiset tupakoivat ja miten paljon he käyttävät lääkeaineita? Kumpi on vakavampi haitta niin ympäristön kuin ihmisen kannalta?

Loppukevennyksenä linkki jossa hiukan tietoa siitä miten paljon suomalaiset käyttävät lääkkeitä ja onko lääkkeiden käyttö lopulta terveydeksi. Kannattaa tutustua Alli Puiravan muihinkin linkkeihin. 

Hyvää yötä ilman unilääkettä. 

Lintukylpylä 2012

Metsässä tapahtuu kummia

Metsässä tapahtuu taas kummia. Naakat tekevät väsymätöntä työtään luonnon monimuotoisuuden köyhdyttämiseksi. Polulta löytyy nyt päivittäin pieniä monenkirjavia munankuoria, niistä tuskin on poikasta kuoriutunut, sillä pesää ei ole lähimailla. Pikkulinnut ovat yrittelijäitä, mutta poikastehtailu ei tule onnistumaan, naakan löytämässä pesässä veroprosentti on tasan sata. On perustettava uusi yritys jonnekin muualle ja aloitettava bisnes uudelleen, mutta menestymisestä ei ole takeita jos ei siirry riittävän kauas naakkapopulaation reviiriltä.

Keinoja naakkojen karkottamiseksi aletaan tutkia Helsingin yliopiston toimesta, mutta ongelma ei poistu ennen kuin naakkojen määrää vähennetään. Tutkimushankkeen esittelyn mukaan määrää ei aiota vähentää, niiden vain halutaan siirtyvän muualle. Tämä naakka-asia on yksi luonnonsuojelun epäkohdista ja kertoo jotain luonnonsuojelijoiden logiikasta. Luonnonsuojeluyhdistyksen taholta minua on vain kehotettu nauttimaan luonnosta ja että naakka on rauhoitettu Varsinais-Suomen maakuntalintu, sen pituinen se. En tule pääsemään naakoista eroon, mutta se sentään lohduttaa että en paini tämän ongelman kanssa yksin.

Outoa on se että luonnonsuojelijat eivät näyttäisi olevan ollenkaan huolestuneita naakkojen luonnolle, muille linnuille, aiheuttamista tuhoista. Helsingin yliopiston tutkimushankkeessakin kiinnitetään huomiota vain satovahinkoihin. Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, ympäristönsuojelussa on geenivirhe. Tämän geenivirheen ansiosta tarvitsemme ympäristöpoliisin. 

Ympäristönsuojelun geenivirheestä kertoo myös Greenpeacen Tapio Laakson keräämä kaivostoimintaan liittyvä informaatio, jossa mainitaan muun muassa että, kaivoksen ympäristöluvan myöntänyt virkamies on sittemmin työskennellyt samaisen kaivoksen ympäristö- ja turvallisuuspäällikkönä virkavapaalla varsinaisesta työstään ja että viranomaiset ovat katsoneet asiakseen myös salata oleellisia tietoja kun valvova viranomainen vaikeni ratkaisevista mittaustuloksista Talvivaaran iho-oirekohussa. Lisäksi mainitaan että uraanikaivoshankkeet ovat epäsuosittuja, niitä viedään läpi kaikessa hiljaisuudessa.

Tämä vaikenemisen kulttuuri ei ole yksinomaan kaivosteollisuuden syytä, ansiota ehkä. Mikä on ympäristöviranomaisen etiikka ja moraali kun hän työskentelee virkavapaalla asiakkaan nimiin, salaa tietoja ja vaikenee hankeprosessin läpiviemisen aikana? Onko tällainen ympäristöviranomainen oikeasti puhtaan luonnon vartija vai onko hän lojaali jollekin, järjestelmälle ehkä?

Olen esittänyt hankalia kysymyksiä myös luonnonsuojelijoille ja se on johtanut vaikeuksiin. En kysy enää mitään, kirjoitan auki asioita ja joku muu saa sitten esittää kysymykset jossain muualla, muussa yhteydessä ja ehkä jopa joltain muulta. 

Jokin on sentään muuttunut. Kun aloin kirjoittaa hormoni- ja lääkeainejäämistä luonnonsuojelualueen vesistössä kesti viikkoja jopa kaksi kuukautta ennen kuin juttu julkaistiin painetussa sanassa. Eilen kirjoitin jutun ja se oli tämän aamun lehdessä. Nopeaa toiminta, melkein yhtä nopeaa kuin kirjoittaa juttu blogiin. Alkaakohan paikallislehti kilpailla Uuden Suomen tai Googlen kanssa? Nähtäväksi jää.

Onko ympäristönsuojelussa geenivirhe?

Jokin aika sitten uutisoitiin että ainutlaatuinen merimetsopesintä tuhottiin Porissa. Pari päivää sitten että merikotkan pesäpuu on kaadettu Bergössä. Viimevuonna tihutyön kohteeksi joutuivat huuhkajat Pirkanmaalla, jossa yhteydessä ensimmäisen kerran aktivoidun käsittelemään asiaa julkisuudessa.

Tilanne ei ole viime vuodesta muuttunut, uutisotsikoiden runsaudella mitattuna ongelma vain kasvaa. Ympäristönsuojelussamme näyttäisi olevan geenivirhe, ihmiset suorastaan pelkäävät että heidän mailleen tai niiden lähiympäristöön pesiytyy rauhoitettuja lajeja. Jos näin käy saattaa oma elinkeino vaarantua jos rauhoitus- tai luonnonsuojelupäätöksiä nuijitaan. Tämä on täysin ymmärrettävää, ihmisille tarjotaan keppiä, sakkorangaistuksia, suoja-alueita, rauhoitus- ja luonnonsuojelupäätöksiä, kun pitäisi tarjota porkkanaa, jonkinlaista suojelurahaa, jos halutaan taata luonnon monimuotoisuuden säilyminen tai jopa positiivinen kehitys.

Luonnonsuojeluun ja ympäristönhoitoon käytettään edelleen kohtuullisen paljon yhteiskunnan varoja, se miten varat jaetaan ja mihin varat suunnataan vaikuttaa luonnollisesti siihen mitä saadaan aikaan. Viime vuonna varat kohdistuivat niin, ettei pystytty säästämään huuhkajanpoikasia. Tänä vuonna varat on kohdistettu niin, ettei pystytty säästämään kotkanpesiä ja ainutlaatuista merimetsopesintää. Mitäköhän seuraavaksi menetetään?

Näyttää siltä että yhteiskunnassamme ympäristötuet kohdennetaan perinnemaisemaan ja luontopolkuihin, rahat jaetaan luonnonsuojeluharrastajille, tahoille jotka kehittävät keskenään esteettistä kokemusta ja virkistystoimintaa.

Tarvitaan muutosta koko ympäristönsuojeluun ja sen periaatteisiin, ei välttämättä ympäristörikosten tutkintaan ehdotettua ympäristöpoliisia. Jokainen maaseudun asukas tai alueen omistaja voi olla oman alueensa vartija, jos hänelle annetaan porkkana eikä sitä keppiä. Näin myös vastustus luonnonsuojelua vastaan hälvenee, ihmiset sitoutuvat ympäristön tilan tarkkailuun ja monimuotoisuuden vaalimiseen.

Tämä olisi sitä aitoa luonnonsuojelua, periaatteella että myös ihminen on osa luontoa. Todellinen luonnonsuojelu näyttäisi Suomesta puuttuvan lähes kokonaan, on vain näennäistä pienen piirin niin sanottua viherpiperrystä joka aiheuttaa pahennusta maaseudulla rauhoitettujen lajien elinympäristön lähellä asuvissa ja elinkeinoaan harjoittavissa ihmisissä ja näyttäytyy heidän silmissään vain itselleen elämyspuistoja puhtaaseen luontoon rakentavan ituhippijoukkon puuhastelulta.

Tapaus Raahen kultakaivos

Raahen kultakaivoksen jätevesien purkupaikasta on vihdoin saatu aikaan päätös. Päätös on mielenkiintoinen ennakkotapaus siitä miten haitallisia aineita sisältävä jätevesi saadaan laskea mereen ja minkälaisiin vastuisiin se johtaa. Kaivos joutuu maksamaan vuotuista kalatalousmaksua ja kertakorvaukset vesialueiden omistajille.

Olen kirjoittanut hormoni- ja lääkeainejäämistä puhdistetuissa jätevesissä. Näitä jäämiä ja niiden vaikutusta vesistön ekologiaan ei ole tutkittu esimerkiksi täällä Halikonlahdella, mutta on selvää että jäämiä on laskettu vesistöön vuosikymmenien ajan.

Jos yritys, tässä tapauksessa Raahen kultakaivos, joutuu maksamaan korvausta vesialueiden omistajille, niin eikö silloin myös yhteiskunnan, tässä Halikonlahden tapauksessa Salon kaupungin, tulisi maksaa korvauksia vesialueiden omistajille?

Raahen tapauksessa putken pää on 3.5 kilometriä asutuksesta, mutta Salon tapauksessa näin ei ole. Toki jäämien vaikutusta vesistön ekologiaan ei tunneta, mutta riskit ovat olemassa. Salon tapauksessa rikkana rokassa on vielä se että Teijon puhdistamo suljetaan ja rakennetaan siirtoviemäriputki Teijolta Salon pääpuhdistamolle, jolloin jäteveden puhdistamon puhdistettujen jätevesien putken päästä tulee entistä enemmän jäämiä lähelle asutuskeskusta ja yksityisille vesialueille. 

Onko niin, että yritys joka luo työpaikkoja, maksaa yhteisöveroa ja luo taloudellista hyvinvointia paikkakunnalle on jotenkin enemmän vastuussa ympäristöstä kuin yhteiskunta. Eikö yhteiskunnan, tässä tapauksessa Salon kaupungin, tule myös olla vastuussa ympäristöstä ja yksityisille alueiden omistajille aiheutetusta ympäristöhaitasta joka vaikuttaa yksityisen omaisuuden arvoon ja käytettävyyteen.

Halikonlahdella on yli 600 hehtaaria Natura- jaluonnonsuojelualuetta. Kaikki asiaan vihkiytyneet tietävät miten päätökset on nuijittu, usein vastoin yksityisen alueen omistajan tahtoa. Näillä päätöksillä yhteiskunta voi rajoittaa yksityisen alueen käyttöä, pahimmassa tapauksessa jopa hallinta- tai omistusoikeutta.  Päätökset on nuijittu, mitään toimenpiteitä ei saa tehdä ilman ympäristöviranomaisen suositusta tai lupaa, yhteiskunnalla ei ole varaa alueen hoitoon tai kunnostamiseen, yhteiskunta voi ilman korvausta laskea vesistöön, yksityiselle alueelle, jäämiään. Yksityisen yrityksen ollessa kyseessä on yrityksellä korvausvelvollisuus, vaikkei jätevesiputken pää ole edes Natura- tai luonnonsuojelualueella.

Tämä kertoo jotain koko yhteiskunnastamme, mutta myös ympäristönsuojelun tilasta ja luonnonsuojelun logiikasta.  Kenen etua luonnonsuojelijat ja ympäristöviranomaiset ajavat? 

Aamukävelyllä paratiisin varjoissa

Kohti sarastusta.

Aamu alkoi mielenkiintoisella pohdinnalla. Nimittäin pari päivää sitten uutisoitiin ympäristöaiheesta otsikolla: ”Ympäristörikostutkinta on vielä lapsenkengissä”. Jutussa on väliotsikko ”Tarkkaile ja dokumentoi”, ja annetaan ohjeita miten vastuullisen yksityishenkilön kannattaa ja pitää toimia. 

Minä tarkkailen ja dokumentoin, otan valokuvia ja dokumentoin ne tuoreeltaan, aivan niin kuin uutisessa kehotetaan. Mutta jos julkisesti jaan informaation vaikkapa täällä blogissani, se aiheuttaa närää. Olen nimittäin eräässä yhteydessä saanut viestin jossa väitetään että mikään jutuistani ei pidä paikkaansa. 

Soidinlahja.

Tästä syntyy mielenkiintoinen yhtälö: sinun pitäisi tarkkailla, dokumentoida ja kertoa havainnoistasi viranomaiselle, mutta sinulla ei ole sananvapautta kertoa niistä julkisesti, jos nimittäin vaikka joku asianosainen tai osapuoli voisi ehkä tietää asiasta, korjata epäkohdan tai pahimmassa tapauksessa, jos kyseessä todellakin on rikos, toimia todistajana jutussa.

En pohdi asiaa pidempään, minulla on siihen henkilökohtainen ratkaisu. Minun täytyy muuttua ja muuttaa toimintatapaani. Tarkkailen edelleen, mutta havainnoin ja dokumentoin eri tavalla. Käytän sananvapauttani eri tavalla, kirjoitan eri tavalla, en ota kantaa yksityiskohtiin niiden omilla nimillä vaan siirryn käyttämään yleisnimiä tai keksin aiheelle jonkun tapahtumakohtaisen merkityksen. Kuten lintu on vain lintu, en raportoi sen lajia kuten tähän asti. Jäniksestä en mainitse että se on jänis, keksin kuvalle jonkun yleisemmän tapahtumaan sopivan nimen, kuten kaksi onnellista jänistä yhdessä on happy together jne. 

Happy together.

Näin siirryn havainnoinnissani toiselle tasolle, tarkkailen ja dokumentoin luonnosta sen estetiikkaa ja käytän sananvapauttani kuvatakseni ympäristön esteettistä vaikutelmaa ja kokemustani siitä. Tällä tavalla pikkuhiljaa, kun en laske lintuja, arvioi luonnon monimuotoisuutta tai mieti onko vedessä kaloja ymmärrykseni ja sitä kautta vastuuni vähenee. Kun vastuuni vähenee myös vapauteni kasvaa ja kun vapauteni kasvaa en ole enää niin kriittinen. 

Kun en ole kriittinen ympäristön tilan suhteen tulee se minulle merkityksettömämmäksi ja lopulta sillä on minulle vain pelkkä esteettinen merkitys. Silloin en enää istutakaan lehtometsää, vaan haen puutarhaliikkeestä nopeasti kasvavia taimia, joiden kasvutuloksista saan itse nauttia. Lehtometsää kun en koskaan tule itse näkemään silloin kun puut ovat kasvaneet suuriksi, kun tuuli humisee niiden latvustoissa ja oudot linnut laulavat puiden oksilla.   

Ympäristökasvatuksen, siis tietoisuuden luonnon monimuotoisuudesta hoitaa koulutusjärjestelmä, joten minun ei tarvitse kertoa lapsille, nuorisolle tai kellekään muulle mikä otus mikäkin on tai mikä on sille lajityypillistä käyttäytymistä. Sen hoitaa opettaja koulussa. 

Tarina koirasudesta

Koirasusi vai pantasusi?

On kirjoitettu paljon susista, koirasusista ja pantasudesta. Koirasuden sijaan otsikko voisi olla myös pantasusi, sillä kaverilla oli panta. Suhteeni tähän sudensukuiseen koiraan alkoi joskus keväällä 2005 tai 2006. Se oli joka tapauksessa se vuosi, jolloin Berliinissä oli teknorekkafestarit ja arviolta vajaa pari miljoona ihmistä kokoontui Under de Lindenille.

Silloin eräänä päivänä istuin puutarhassa ja puutarhan poikki kiisi musta salama. Salama tuli takaisin ja kiisi toiseen suuntaan, jolloin tunnistin sen koiraksi. Parin päivän päästä sama toistui, soitin puhelun ja kerroin: ”Hei teidän koira on vapaana ja viilettää täällä.”

Meni jonkin aikaa, ehkä viikko tai pari ja koira lehahti taas pihamaan poikki. Kaivoin puhelimen esiin ja soitin: ”Koira on taas täällä, nyt on lisäksi lintujen pesintäaika, täällä on luonnonsuojelualue ja laki kieltää koirien irtipitämisen ja blää blää blää.” Vastaukseksi sain samat selitykset kuin edellisellä kerralla, joihin kommentoin: ”Jos tilanne ei muutu minun on otettava yhteyttä viranomaisiin.”

Sen jälkeen lähdin Berliiniin. Siellä puhelin soi: ”Tilanne on nyt korjattu ja blää blää blää”, olin kiireinen, joten minulla ei ollut aikaa rupatella, joten sanoin että: ”on vähän paha paikka mutta hyvä näin jos on.”  

     

Aika kului, kuulin juttuja koiran kolttosista. Joku oli kai edennyt jopa viranomaiselle asti. Minua henkilökohtaisesti koira ei enää haitannut, vaikka se oli ulkona jopa öisin, haukkui ohikulkijat ja pelotti arimpia pikkukoirien ulkoiluttajia.  Opin sen haukunnasta ennakoimaan ohikulkijat ja tunnistin joskus jopa mistä suunnasta he tulevat, onko kulkijoilla koira mukanaan, ajavatko he pyörällä vai ovatko liikkeellä kävellen. Öisin tiesin että lähistöllä on reviirinkiertäjiä, kuten ilves, kettu, supi tai mäyrä. Koira ilmoitti kaikesta. 

Jossain vaiheessa koiran ääni muuttui, se alkoi nimittäin ulvoa. Hämmästelin tätä, mutta huomasin että se liittyy tiettyyn tapahtumasarjaan. Auton ovet lyödään kiinni ja kuuluu etääntyvä moottorin ääni. Koira jäi yksin.  

En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä äänimaailma muuttuu. Ihmisillä on menoja eri aikaan päivästä, he vaihtavat työpaikkaa, matkustelevat, kasvavat aikuisiksi, alkavat ajella mopoilla, tulee uusia koiria, vaihdetaan autoa tai muutetaan pois. Kun muutetaan pois, otetaan normaalisti koira mukaan, mutta tässä tapauksessa ei. 

Erään toisen tapahtumasarjan yhteydessä kuulin että naapurini oli muuttanut pois ja kieltämättä täytyy sanoa että oli ollut aika hiljaista muuten paitsi että koira haukkui. Lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja hekin muuttaneet pois. Mutta koska koira ei muuttanut, oli koiralle otettu hoitaja. Tiellä kävelikin aika ajoin outo kulkija reppu selässä ja minä ihmettelin kukakohan tuokin on kun en tunnista.

Kieltämättä tämä kaikki tuntuu minusta jotenkin oudolta, sillä jos minulla olisi koira ja minä muuttaisin pois, muuttaisi koira luonnollisesti minun kanssani. Mutta kun nykyään on kaikenlaisia käytäntöjä ja koiralla oli kuitenkin hoitaja, katsoin, ettei asia kuulu minulle mitenkään. Ihmisillä on vapaus mennä ja tulla ja järjestää elämänsä niin kuin parhaaksi näkevät.

Huvitin kuitenkin itseäni ajatuksella että mitäs sitten kun talo tulee myyntiin, myydäänkö talo koiralla vai ilman? Ei olisi kannattanut huvittaa, se ei nimittäin ollutkaan vitsi, nyt taloa on tarjottu eräälle ostajalle koiran kanssa.

Viimeöiseen valvontakameran kuvaan pinkoi pantasusi tai koirasusi, ihan miten vaan. Aamulla kävin naapurissa kyselemässä onko heillä havaintoja pantasudesta ja heillä oli. Keskustelimme koira-asioista ja kesken kaiken naapurini sanoi: ”No hei nyt se tulee tuolta, hei onko sillä jotain suussa?” Käännyin ja näin miten koira jolkotteli kotiraittiani, pysähtyi tienhaaraan, katsoi oikealle ja vasemmalle ja sitten ylitti tien. Koiran suussa oli jotain, molemmin puolin leukaa näytti roikkuvan pieniä jalkoja. Huokaisin syvään ja sanoin: ”Se on varmaan supin poikanen, no ei se mitään, se ei ainakaan ole rauhoitettu”.  

  

Ihmiset pelkäävät susia, mutta rakastavat koiriaan. Vai rakastavatko todella? Joka tapauksessa ehkä tulevaisuuden suuri hitti on ostaa talo maalta koiralla, mutta mielellään sellaisesta paikasta, jossa ei ole susia. Jos tuo öiseen kuvaan tallentunut elukka olisi todellakin ollut susi, se olisi nyt jo kymmenien kilometrien päässä. Mutta koska se oli tällainen panta- tai koirasusi, on se täällä edelleen.  

Tämä tarina on luonnollisesti minun henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuva tulkinta tapahtumista ja joku muu voisi tulkita asiat toisin, niin kuin niin monessa muussakin jutussani. En ole asiantuntija, olen toki koiraihminen ja koiraihmisenä minun tulee puuttua ongelmaan, eikö vaan?