Muutoksen kevät

Tämä kirjoitus liittyy sarjaan Paratiisin vuodenajat.

Sinä keväänä olin levoton. Halusin muuttaa maailmaa ja kun ymmärsin, etten siihen pysty, toivon että maailma muuttaisi minut. Se oli muutoksen ja sen odotuksen aikaa.

Sinä keväänä satoi paljon lunta. Joskus satoi koko päivän hitaasti maahan putoilevia suuri valkoisia hahtuvia. Aamulla maa oli lähes lumeton ja illalla lunta oli paljon. Linnut muuttivat aaltoina ja ne jotka tulivat liian aikaisin, jäivät vaille suojaa ja ravintoa. Vein puutarhaan heinää ja omenoita kauriille ja jäniksille. Eräänä aamuna heinätupon päällä, omenan vieressä istui mustarastas. Se oli hoikka ja sulavalinjainen, todennäköisesti vasta pitkältä vaellukselta tullut, nälkäinen ja uuvuksissa. Rastas tarkkaili ympäristöään valppaana ja työnsi terävän oranssin nokkansa omenan hedelmään. Välillä se näytti katsovan minua hiukan pelokkaana, mutta ei lentänyt pois vaan pysyi paikoillaan.
Se oli kaunis aurinkoinen päivä. Aurinko nousi jo varhain tulipunaisesta taivaanrannasta ja vaelsi metsän takaa puutarhaan. Minä puuhastelin tapani mukaan kaikenlaista ja aina välillä kurkistin onko rastas vielä paikoillaan.

Olin herännyt sinä keväänä ymmärtämään maailman pahoinvoinnin ja hädänalaisen tilan. Eivät yksinomaan ihmiset voineet pahoin, vaan koko maapallo oli huonovointinen. Uutisoitiin luonnonmullistuksista ja ennustettiin niitä. Jotain tapahtui, mutta ennustettiin vielä jotain pahempaa tapahtuvaksi. Elämä tuntui tulleen kovin rajalliseksi yhtäkkiä. Eikä tämä kaikki ollut tapahtunut vain hetkessä, vaan merkit olivat olleet nähtävissä jo pitkään.
Minua kiinnosti erityisesti meri ja vesi. Meressä minua kiinnostivat valaat. Olin kaksi kertaa matkustanut niitä katsomaan, enkä kummallakaan kerralla nähnyt vilahdustakaan niistä. Siis, jos valaita kerran oli olemassa, miksi niitä ei voinut nähdä. Tutkin asiaa ja totesin että niitä on kovin vähän. Aivan liian vähän siihen nähden miten suuria, vahvoja ja iäkkäitä ne voivat olla. Tutkiessani valaiden kohtaloa törmäsin kokonaiseen vyyhtiin ongelmia. Oli paljon ongelmia, mutta hyvin vähän ratkaisuja. Kukaan ei tuntunut ottavan asioita kovin vakavasti. Niistä tiedettiin, niistä puhuttiin, mutta en löytänyt yhtään suunnitelmaa. Se teki minut entistä levottomammaksi.

Minä asuin maalla oikeassa paratiisissa. Kun katsoin ympärilleni näin aina jotain mielenkiintoista. Naakat nuokkuivat suuren puun latvassa pareittain. Siinä ne paistattelivat päivää ja tarkkailivat pihamaata. Kaukaa katsoen ne näyttivät rauhallisilta ja harmittomilta, mutta tiesin tarkkaan mitä niiden päässä liikkui. Nämä ovelat rosvot valitsivat itselleen pesäpaikkoja, koloja joissa voivat lymyillä ja kasvattaa loppukesästä poikasensa. Mutta ensin ne haluavat nähdä keitä muita metsään tulee ja minne ne majoittuvat. Jos joku pieni lintu valitsee pöntön, kysy naakoilta, ne kyllä tietävät ketä sinne muutti ja onko pesänrakennus jo alkanut. Naakoilla ei ole kiirettä. Parhaassa tapauksessa varhainen pikkulintu saa munia naakan pesäkoloon, mutta kun munat ovat pesässä, tulee naakka ja syö ne pois. Helppo ateria, suoraan kotipesässä, kuin pizzataksipalvelua ikään.

Olin hiukan kyllästynyt naakkoihin, niitä oli aivan liikaa ja tiesin millainen alkukesä taas oli odotettavissa. Kuulisin pikkulintujen tuskaisia huutoja, näkisin pudotettuja pesiä, rikottujen munien kuoria ja viimein sitten riekaleiksi revittyjä linnunpoikasia. Nämä paholaismaiset teot hirvittivät minua. Enkä voisi niille mitään.
Tämä kaikki tulisi tapahtumaan aivan pian ja minä olisin tämän kansanmurhan todistaja. Samalla todistaisin että luonto on vielä olemassa, elävä ja toimii niin kuin alun perin on tarkoitettukin. Ravintoketjulla on kaksi päätä ja minä tunnen ne molemmat.

Samaan aikaan kun luonto palautuu talviunestaan ja herää, minä vaivun odotuksen pitkään uneen ja laskeudun muutokseen jonka maailma minulle tarjoaa. Haluaisin jo kurkistaa tulevaan, mutta se on edelleen arvoituksellisen verhon takana. Voin nähdä paljon, mutta en kovin kauas. Vilkaisen puutarhaan omenapuun alle. Siellä istuu laulurastas omenan vieressä edelleen. Omena on käynyt pienemmäksi ja laulurastas on nyt kuin musta pallo. Vain keltainen nokka pilkottaa siitä kuin pienen pieni miniporkkana.