Huhtikuvia 2014

Cansat de L'ocell - uusi lintulaji

Bongasin tänään uuden lintulajin - Väsynyt lintu (Cansat de L'ocell).  

Heinäkuu 2013

Wanhan pähkinäpuun elämää

Kesäkuu 2013

Puuvajan hemmo in memoriam

Hän on poissa. Sain tutustua häneen vahingossa, sattuman kautta, nimittäin hänen vanhempansa olivat rakentaneet pesän puuvajaani. Ensin tutustuin hänen äitiinsä. Pari kertaa tapasimme hätäisesti, kunnes ymmärsin, että jotain on tekeillä. Lähempi tarkastelu osoitti, että hänen vanhempansa olivat rakentaneet kodin puuvajaani ja heillä oli siis vakaa aikomus perustaa perhe pihapiirissäni. 

Äidin kanssa tulimme juttuun parin tapaamisen jälkeen. Minulla oli tapana käydä joka aamu puuvajan ovella, vihelsin lyhyen kolmisäkeen ja pesällä hautomassa oleva äiti oppi tunnistamaan minut. Meistä tuli kohtuullisen läheiset ystävät, äiti ei paennut minua ja vielä myöhemmin, kun poikaset olivat jo lähteneet pesästä, äiti oli peloton ja luottavainen minua kohtaan.

Isä oli varautuneempi, mutta poikasten lähdettyä pesästä hänkin tuli tuttavallisemmaksi. Yhdessä häädimme naakkoja pois niistä puista joissa poikaset istuvat oksilla odottamassa ruoka-aikaa. Isä osoitti osaltaan suurta rohkeutta häätämällä naakkoja ja suojelemalla lapsiaan.

Puuvajan hemmo puuvajassa.

Toukokuun 30. päivä tapasin ensimmäisen pesästä pudottautuneet poikasen puuvajassa. Yritimme ensin nostaa sen takaisin, sillä äänekäs poikanen veti petoja puoleensa ja vaaransi näin koko sisarusparven olemassaolon. Ei hän kuitenkaan ihmisen toimia totellut vaan lennähti saman tien pois kodistaan. Valinta oli siis hänen ja se oli luonnonvalinta.

Seuraavana aamuna niin isä kuin äiti ääntelivät hätääntyneinä oksalla aivan puuvajan oven edustalla. Kiiruhdin paikalle ja puuvajan ovelta livahti pusikkoon läskinen kissanperse. Siitä tapahtumasta alkaen yhteistyömme tiivistyi. Oletan että pesästä lähti ainakin kolme poikasta, joka se toki on vähän, mutta en ollut paikalla kokoaikaa vartioimassa, joten poikasia saattoi olla enemmän. Yksi lensi jo ensilennollaan kauas lähelle naakkojen pesäpuuta saaden heti peräänsä pari naakkaa. Isä kuitenkin urheasti suojeli poikastaan ja sai naakat häädettyä pois. Oletan, että tämä poikanen ei kuitenkaan selviytynyt, sillä uhka hänen kohdallaan realisoitui niin täydellisesti, ettei yksi isä riittänyt häntä suojelemaan.

Poikanen lymyilee pensaikossa.

Yksi poikasista oli vielä lentokyvytön ja hyppeli iloisesti puuvajan polulla. Se lienee päätynyt, jos ei kissan, niin jonkun muun pedon suihin. Mutta se ensimmäinen, jota kutsun tässä nyt vain yksikertaisesti puuvajan hemmoksi, hän jota yritin nostaa  takaisin pesään ja joka lennähti pois, onnistui pääsemään läheiseen pensaikkoon. Kaksi kertaa yhdessä hänen vanhempiensa kanssa ajoimme naakat pois, sillä ne systemaattisesti haravoivat puuta ja pensaikkoa oksa oksalta, mutta eivät onnistuneet löytämään tätä hemmoa.

Sitten eräänä aamuna piha oli hiljainen. Oletin jo, että kaikki lapset oli tapettu ja siitä syystä naakat olivat siirtyneet pellolle keräämään jyviä, mutta ei. Hemmon perhe palasi takaisin pihamaalle, isä ja äiti etsivät ruokaa ja hemmo itse ilmeisesti lymyili jossain pensaikossa, sillä ruokaa hän ei vielä itse osannut etsiä. Naakat ovat fiksuja ja ovelia, ne haravoivat metsää ja sen puita ja lopulta löytävät etsimänsä. Vaikka hemmo oli jo isokokoinen ja lentokykyinen ei se pärjännyt kuuden naakan saattueelle. Naakat ovat opetelleen lentotaitoja yhdessä varpushaukan kanssa ja osaavat tehdä saumatonta yhteistyötä, ne ajavat pienen linnunpoikasen satimeen, hyökkäävät sen kimppuun, repivät kaulan auki niin kuin petolintu tekee ja syövät linnunpojan elävältä repien se palasiksi ja vieden palat omille poikasilleen ruuaksi.

Puuvajan hemmo on poissa. 

Hemmo ehti lentää vapaana metsässä yhdeksän päivää, voisi kuvitella että silloin linnunpoika on jo niin iso ja itsenäinen ettei sitä uhkaa mikään, mutta tosin kävi. Hemmo joutui terroristijoukon piirittämäksi ja hänen päivänsä olivat luetut.

Kun nostin linnunpojan kädelleni se vielä haukkoi henkeään, mutta oli päivänselvää että se ei selviydy. Lintu kädelläni oli lämmin ja pehmeä, se sulki silmänsä ja pää retkahti elottomana alas. Pieni urhea lintu oli poissa.

Kun aikanaan vuosia sitten otin yhteyttä paikalliseen luonnonsuojeluyhdistykseen asianani yhäti kasvava naakkapopulaatio, joka näkemykseni mukaan uhkaa luonnon monimuotoisuutta hävittämällä lintujen pesät ja lopulta syömällä jäljelle jääneiden poikaset, vastasi asiantuntija minulle että minun tulee vain nauttia luonnosta, mutta naakkojen pesintään ei ainakaan luonnonsuojeluyhdistys tule puuttumaan. Olen nyt vuosien ajan seurannut tätä teurastusta, nähnyt miten peipot, rastaat, sepelkyyhkyt ja kaikki ne lintulajit, jotka rakentavat pesän, menettävät munansa ja poikasensa vuosi vuodelta systemaattisesti naakkapopulaation ravinnonsaannin mahdollistamiseksi. Naakkojen määrä kasvaa, peipot, rastaat ja kyyhkyt hupenevat ja minun pitäisi vaan nauttia tästä?

En pidä tätä nautintona, joten paratiisiunelmat saavat minun osaltani jäädä, on aika siirtyä eteenpäin ja kohdentaa resurssina johonkin muuhun vähemmän raadolliseen kuin luonnon monimuotoisuus naakkapopulaation kotiseudulla. Jos täällä haluaa jotain tehdä lintujen hyväksi tarkoittaa se sitä että rakennan naakoille pönttöjä. Voin nimittäin helposti tuplata naakkojen poikastuoton, mutta muiden lintujen osalta se on mahdotonta, sillä mahdollistamalla muiden lintujen menestyksen mahdollistan naakkojen menestyksen.

Puuvajan hemmo oli hieno lintu, hän oli kaunis ja urhea pieni lintu, joka eli luonnonvalintaa uhmaten kokonaista yhdeksän päivää vapaana luonnon ehdoilla. Hän opetti minut luopumaan, hän oli viimeinen pieni linnunpoika jonka puolesta taistelin. Nyt on aika keskittyä johonkin muuhun, johonkin joka voi johtaa myös positiiviseen lopputulokseen.  

            

YYA ja Laulava Kulkuri

Kevät on kääntynyt kesäksi ja sen myötä on syntynyt uusia suhteita, kehittynyt tuttavuuksia ja siinä sivussa on solmiutunut hiljaisia sopimuksia ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta niiden osapuolten kesken, joilla on jotain yhteistä keskenään jaettavaa. Tässä tapauksessa jaettava kohde sattuu olemaan minun puuvajani ja osapuolena kanssani jo nyt, kun tätä kirjoitan, kokonainen perhe. Vielä viikko sitten oli vain rouva mustarastas, sitten paikalle palasi kuin tyhjästä herra mustarastas ja nyt pariskunnan liikehdinnästä päätellen ovat jo kaikki munat kuoriutuneet. Lapsiluku on minulle vielä arvoitus, mutta oletan että kyseessä on ihmisen lähtökohdista katsottuna suurperhe. 

Rouva mustarastaan kanssa kohtasimme jo melkein kolme viikkoa sitten. Pari ensimmäistä kontaktia oli molemmin puolin haparoivaa, epäselvyyttä siitä mitä tuo täällä tekee. Kun palaset sitten loksahtelivat paikoilleen, ymmärsimme molemmat, että kyseessä on altruistinen suhde, josta ei kummallekaan osapuolelle ole mitään haittaa. Mustarastasperheen pesäpaikan valinta on mitä parhain, sillä kokemukseni mukaan naakat eivät mene sisälle rakennuksiin, joten luvassa voi olla onnellinen kesä niin rastaspariskunnalle kuin luonnollisesti myös minulle, joka olen aikaisempina kesinä tottunut keräämään rikottuja munankuoria ja raadeltuja poikasia pihanurmeltani. Toki poikasten tulevaisuus on vaakalaudalla vielä silloinkin kun ne lähtevät pesästään, sillä lentokykyinen poikanenkin voidaan raadella ja repiä palasiksi, jos naakkojen omat poikaset tai itse aikuiset naakat ovat nälkäisiä. Se on sen ajan murhe, nyt eletään tätä päivää.

Katos, muija ajoi nurmikkoa.

Nurmikkoa on jo leikattu pari pientä aluetta ja heti leikkurin terän siirryttyä muutaman metrin eteenpäin tuli rouva mustarastas ahnaasti etsimään lapsilleen ruokaa. Leikattava alue on valittava tarkoin, se ei saa olla liian lähellä pesäpaikkaa, sillä paikalle tulevat naakat voisivat näin huomata minne rastas ruokaa kiikuttaa. Toisaalta kun alue on riittävän lähellä rakennuksia ja avointa ovea eivät naakat uskaltaudu paikalle silloin kun pihalla on liikehdintää. Aamut ovat vaarallisinta aikaa, silloin talossa nukutaan ja lapset huutavat tyynessä säässä kurkku suorana ruokaa, joten niiden olinpaikka saattaa paljastua. Mietin, pitäisikö puuvajaan viedä radio ja antaa sen soida siellä hiljaisella äänellä pari viikkoa? Radion äänet peittävät poikasten kirkumisen ja siitä kuuluva puhe häiritsee naakkoja – rastashan itse on jo tottunut puhuvaan ihmiseen, joten sille ei radiosta liene haittaa. Toisaalta naakat ovat niin pirun fiksuja, ettei niille pärjää kukaan, jos ne uskaltautuvat sisään rakennukseen on peli selvä, oli radio tai ei.

Henkilökunta! Vesi on vähissä.

Rouva rastas on jo niin tuttavallinen, että helteisenä iltapäivänä kylpee estottomasti kameran linssin edessä. Hän kuuntelee puhetta sujuvasti todennäköisesti ymmärtämättä siitä sanaakaan, mutta tuttu ääntelevä hahmo ilmeisesti rauhoittaa lintua, se viipyi kylpypaikalla niin kauan, että heti hänen lähtönsä jälkeen oli amme täytettävä uudelleen.  Rouva ei koskaan mene kauas pesäpaikalta, herra sen sijaan liihottelee milloin missäkin. Rouva on ilmeisen tyytyväinen paikan palveluihin, mutta niin hän kuin minä emme voi tietää onko pesäpaikan turvallisuustaso riittävä terroristien läsnäolon huomioiden. Oletan, että rouvalla on kuitenkin kokemusta pesinnästä täällä, joten hän tuntee vaarat ja ehkä juuri siksi valitsi tämän pesäpaikan – linnut ovat paljon fiksumpia kuin mitä me ihmiset osaamme kuvitellakaan. Saattaa olla että olen törkeän hyväksikäytön uhri, mutta se sopii minulle tässä tapauksessa oikein hyvin ja saattaa olla, että lintu tietää sen paremmin kuin osaan kuvitellakaan.

Tapetista erottuva Laulava Kulkuri.

Yksi pelastaja minun ja mustarastaan yhteistyölle saattaa olla Laulava Kulkuri. Hänestä nimittäin lähtee pienestä koostaan huolimatta kohtuuttoman paljon ääntä ja se jos mikä hämää paikalla liikkuvia terroristeja. Kun tämä hemmo saapui pihapiiriin, oletin ensin että heitä on kaksi, no kaksi heitä onkin, mutta toinen lymyilee puskissa hiljaa ja toinen riekkuu puiden latvoissa kuin mikäkin pavarotti. Hän on nopea liikkeissään, mutta kun hänen kaavamaiseen toimintaansa perehtyy, on hänet helppo bongata aina puun puolivälin yläpuolelta korkealta oksalta. Lisäksi kirkkaan värityksensä ansiosta hän erottuu tapetista ja kun tiedät hänen reittinsä, löydät hänet muutamassa sekunnissa sen puun oksilta joilla hän kierroksellaan viipyy. Ensimmäisinä päivinä hänen laulunsa oli ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta viikon kuluttua siihen alkaa jo kyllästyä. Rääväsuisella popparilla on kyllä puhdas sävelkorva, mutta nelisäe trokee alkaa olla jo niin kuultu, joten toivottavasti hän kesän edetessä joko hiljenee tai keksii uuden laulun. Joka tapauksessa tässä vaiheessa hän vie kaiken huomion muilta ja ruskeanpaahteinen rouva rastas saa kohtuullisen vapaasti liikkua ruuanhakumatkoillaan kiinnittämättä pesärosvojen huomiota.

Kukka mikä lie.

Toukokuu on kohta taputeltu, nimettömille kukille tulee seuraajiksi tunnetumpia lajeja, niitä jotka kuuluvat suomalaiseen luontoon ja perinnemaisemaan. Tällainen on muun muassa horsma, tuo rentun ruusunakin tunnettu, mutta tulokkaillekin näyttää löytyvän sijaa ilmastonmuutoksen runtelemassa maaperässämme – onko se uhka vai mahdollisuus jää nähtäväksi.       

Rodriguesin Huhtikuu

17 päivää myöhemmin kuin viimeksi.

Huhtikuu on kummallista aikaa, silloin lauletaan, nauretaan ja vaihdetaan maisemia – se on kuin humalatila, joka johtaa kiistattomaan muutokseen niin ajan kuin paikan suhteen. Tämä kummallinen ominaisuus näyttää tarttuvan kaikkeen elolliseen. Koivu alkaa vuodattaa mahlaa, pelottomat pikkunisäkkäät juoksevat pareittain vailla päämäärää ja lukemattomat linnut tulevat ja menevät lirkutellen niitä näitä.

Epäröivä ohikulkijoita.

Eräänä aurinkoisena päivä pihamaan ylitti kiurupariskunta iloisesti liverrellen, seuraavassa aallossa tuli viisi kottaraista, niiden jälkeen neljä töyhtöhyyppää, seuraavaksi pari laulujoutsenta lensi takaisin etelään päin ja tätä koko tapahtumasarjaa säestivät tietysti uskolliset paikkalinnut tiaisesta naakkaan. 

Toisina päivinä taivaalla liitelivät vain Emiraattien lentolaivueet Aeroflotilla täydennettyinä, mutta ensimmäiset sinivuokot sentään avasivat kukkansa jo 11. huhtikuuta, tai itse asiassa varmaan jo sitä ennen, sillä vasta silloin huomasin ne. Kun tuijottaa taivaalle jää moni perusasia vaille huomiota ja tulee täytenä yllätyksenä kun viimein kääntää katseensa oleelliseen – siihen perustaan, johon koko huhtikuinen näytelmä lopulta pohjautuu – nimitäin kevääseen ja sen maallisiin merkkeihin taivaallisten sijaan.

Ruostetta siipien alla.

Lopullinen tosiasia on se, että kevät voi tulla ilman lintujakin, mutta linnut eivät tule ilman kevättä. Mutta niin kauan kuin on muuttolintuja, on myös odotusta ja toivoa, aivan niin kuin Edmond Dantès asian eräässä toisessa yhteydessä ilmaisee.

Paikkauskollinen asukas.

Toivosta ja odotuksesta on leikki kaukana kun paikalle singahtaa Whoom! 

Se nimittäin eräänä päivä kun olin pihamaalla tuli takaani, lensi parin metrin päästä ohitseni ja tupsahti lintulaudan alle. Nousi siitä oksalle ja minut huomatessaan lensi nopeasti kauas suuren kuusen latvaan.

Whoom on nopea liikkeissään, sitä ei tummasta olemuksestaan juurikaan voi tunnistaa nopean laskeutumisen aikana, mutta kun se pysähtyy, sen vaalea täplikäs rinta paljastuu ja petomainen keltainen käyrä nokka teräväkatseisten silmien alla paljastaa sen luonteen. 

Keltanokkia taivaalla.

Hiukan samaan kategoriaan kuuluu lapin harakka, mutta se pienestä koostaan johtuen ei juuri erotu muista siivekkäistä. Sen voi havaita ja tunnistaa vain muiden muuttuneesta käytöksestä. Arkana se pysyttelee kaukana ja vain pitkällä putkella se saa tallennettua lähempää tarkastelua ja tunnistusta varten.

Tämän juttuni harhaanjohtavana otsikkona on Rodriguesin huhtikuu, onhan huhtikuu toki vielä leppoisaa aikaa monille, mutta elo ei tule olemaan helppoa niille paluumuuttajille, jotka tämän paikan valitsevat kodikseen. 

Pienten pesänrakentajien perheonni jää lyhyeksi, toukomettisen samoin, sillä paikallinen Corvus monedula populaatio on edelleen voimissaan ja terrorisoi muita lajeja ikään, sukupuoleen, kokoon tai lajiin katsomatta. 

Sama pesäkolo tänäkin vuonna.

Vain ne, jotka pesivät riittävän pienissä pesäkoloissa voivat onnistua, muiden kohtalona on päätyä suuremman, voimakkaamman ja yhteisöllisesti organisoituneen ravinnoksi sen poikastuoton maksimoimiseksi. 

Lintumaailmassa pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikessa muussakin, etuoikeutettuna vahvemman oikeudella rauhoitettu Varsinais-Suomen maakuntalintu hallitsee ilmatilaa – kalat eivät pompi nekään, eikä pellava kasva, jos faijas ei oo rikas ja mutsis pirun hyvännäköinen, mut pentu sun on silti syytä pitää nokkas kii.   

Tiaisia helmikuussa