Etelä-Amerikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.



Viimeinen mantereenvalloitus kohdistui Etelä-Amerikkaan. Eikä se ollut valloitus ollenkaan, päinvastoin tämä manner taisi valloittaa minut. Olin käynyt Kap Verdellä Afrikan matkallani, joten siitä näytti kartalla olevan vain kivenheitto Brasilian rannikolle, todellisuudessa matka oli paljon pitempi ja meritiekin kivisempi. Kap Verdeläinen kulttuuri oli kuitenkin hyvä silta kohdata Rio ja Sao. Näiden suurkaupunkien jälkeen tuli sitten Euroopan kokoinen sademetsä ja sen keskellä Amazonasin viidakko ihmisineen ja luonnonilmiöineen.
Sao Paulo on käsittämättömän suuri kaupunki. Jos pitäisi määritellä missä on sen sydän, en pystyisi siihen. Joku voisi ajatella, ettei sillä ole sydäntä olenkaan, mutta jos jollain kaupungilla, niin sillä on sydän. Sao Paulon sydän ei ole ehkä sydämellinen kaikille niille jotka asuvat siellä. Eurooppalaiselle se ei ole sydämellinen ollenkaan, mutta brasilialaisen kulttuurin sydän on jossain sen syövereissä, aivan niin kuin se on jossain Rio de Janeironkin rinteillä. Nämä kaupungit ovat ihmisviidakoita. Niissä vallitsee viidakon laki ja se laki ei ole sama kaikille.


Brasiliasta en tiedä juuri mitään, mutta tiedän juuri sen ja se on paljon. Amazonasin viidakko on jotain aivan uskomatonta, se ei ole Brasilia, se on koko maailman keuhkot ja niissä keuhkoissa olen hengittänyt niin happirikasta ja hengästyttävän puhdasta ilmaa, että aivoni ovat siirtyneet toiseen ulottuvuuteen. Happi voi olla itse asiassa tulevaisuuden huume. Puhtaan ilman ja hapen saatavuus kun voi olla rajallista tulevaisuudessa. Silloin ihminen voi huumaantua pelkästä elämää ylläpitävästä voimasta. Toinen tulevaisuuden huumausaine on puhdas kirkas lähdevesi. Sen saatavuus on rajallista jo nyt. Vesibaarit voivat olla todellisuutta myös meillä hyvinkin pian ja niissä bailataan ja humallutaan pikkutunneille asti. Sao Paulon ihmisviidakon ja Amazonasin sademetsän välillä on vajaan neljän tunnin lentomatka, mutta se on kuin matka ajasta ikuisuuteen. Molemmissa ihmisen olemassaolo on kuin tanssia veitsen terällä, mutta toisessa se veitsi on stiletti ja toisessa viidakkoveitsi.




Huumaava lämpö ja kosteus levittäytyvät kasvoillesi kun astut lentokoneesta kentälle. Kentän laidalla uinuvat vanhat lentokoneiden romut ties monettako vuottaan ja heti niiden takana alkaa vihreä sademetsän matto. Lentokentältä luikertelee kaupungin halki monikaistainen tie kuin anakonda läpi hitaasti virtaavan veden. Ja Rio Negron rannalla on hotelli johon lähes kaikki täällä kävijät ovat ainakin kerran majoittuneet. Ehkä seuraavalla kerralla he valitsevat toisen hotellin, mutta monet palaavat tähän samaan. Sen upea uima-allas ja hitaan palvelun baarit ovat kaikille toisia koteja vierailun aikana.
Aamulla heräät viidakon lintujen äänekkäisiin kutsuviin huutoihin. Aamiaisella saat esimakua eksoottisista hedelmistä mannermaisen aamiaisen lisukkeena. Aamiaissalista on näkymä tyynenä virtaavalle joelle ja ensimmäiset veneet tai laivat lipuvat hitaasti hotellin ohi viereiseen satamaan.
Nurmikot ovat huolitellusti leikatut ja pensaat kauniisti muotoillut vaikka olemme keskellä viidakkoa. Kivenheiton päässä kasvaa suuria puita joiden varjossa on aamuisin viileää. Aurinko ei siellä paista koskaan maahan asti, vaan pysähtyy ylös korkeaan lehtiverhoon.
Joen vesi on mustaa niin kuin Hectorin laulussa, mutta joen nimi on Rio Negro ja tunnelma täällä on aivan erilainen kuin siellä missä lumi tekee enkelin eteiseen. Joskus kun katsoin aamulla hotellihuoneen ikkunasta uniselle joelle, sen pinta näytti olevan kuin öljyä. Valkoiset laivat hyväilivät toisiaan laiturissa ja kaukana niiden takana horisontissa vaelsivat tummat sateiset pilvet yli ikivihreän viidakon. Näky oli henkeäsalpaava, tunsin miten luonnon rauha ja kiireettömyys valtasi sieluni. Sellaisena aamuna ei ole kiire minnekään, on keskitettävä kaikki voimansa jotta muistaisi edes hengittää. Ja niin moni tulee tänne, katsoo ikkunasta ulos, mutta ei näe sitä mitä minä näin. Moni tulee tänne eikä tunne sitä mitä luonto minulle viestitti. Sen metsän sielu on niin suuri että sitä ei voi nähdä jos ei aavista tai tiedä sen olemassaoloa. Jos aavistaa voi vaivihkaa tähyillä verhojen takaa, jos tietää voi avata ikkunan ja huutaa sitä luokseen. Se on avoin kaikille jos on avoin sille.




Aamut olivat parhaita, sillä silloin ei vielä ollut liian kuuma. Sadekin alkoi yleensä vasta päivällä tai illalla. Päivällä oli niin kuuma että kaikki energia meni itsensä viilentämiseen. Vapaa-aikana piti pulahtaa ruumiinlämpöiseen uima-altaaseen tai juoda useita jäänviileitä oluita aurinkovarjon alla. Kollegani oli reilu ja me toimimme yhteistyössä. Haimme vuoronperään viileitä oluita tiskiltä ja pidimme vahtia kun toisen piti käydä toiletissa.
Ensin me olimme valkoisia kuin sianruhot, sitten meistä tuli vaaleanpunaisia kuin pienet porsaat ja viimeksi olimme tulipunaisia kuin chilimaustetut kanavartaat. Mutta kauniisti päivettyneet ihmiset suhtautuivat meihin hyvin korrektisti vaikka emme näyttäneetkään kuuluvan tähän heimoon. Meille annettiin anteeksi outo ulkomuoto ja ihonväri, toisin kuin Suomessa, jossa outoja katsotaan pitkään ja heidät halutaan saattaa ensimmäiseen maasta lähtevään koneeseen. Meille ei tarjottu menolippua, me saimme olla osallisena allaspartyssa aina kun töiltämme ehdimme.
Valitettavan usein työpäivät olivat niin pitkiä, että kun ehdimme altaalle, oli aurinko jo painumassa mailleen. Toisaalta näin oli hyvä, sillä pelkkä tunti auringossa oli meidän ihollemme liikaa. Viileän oluen nauttimiseen se oli taas aivan liian vähän, koska nestehukka tällaisessa lämpötilassa on hämmästyttävän suuri.




Viidakko oli outo minulle. En voinut käsittää sen mittakaavaa. Kun ajoimme noin 150 kilometriä halki viidakon, asfalttitietä, joka paikka paikoin oli täynnä syviä reikiä, tajusin että viidakko ei ole pelkästään se mikä näkyy maan päällä vaan viidakko jatkuu myös maan alla. Ohuen pintakerroksen alla on suuri hiekkaerämaa, peruskallio pilkahtaa esiin harvoissa paikoissa. Joissain kohdissa mistä metsä oli hakattu pois, oli vesi syövyttänyt hiekkaan syviä uurteita. Hiekkaseinämät nousivat metrien, jopa kymmenien metrien korkuisina hauraina rinteinä ylös kohti metsän reunaa. Voin vain kuvitella miten sateella hiekka lohkeilee ja valuu seinämästä ja puut kaatuvat juuriltaan ja putoavat alas hiekkakuiluun. Näin eroosio pikkuhiljaa syövyttää metsänreunaa ja hiekkaerämaa laajenee. Tuntuu kauhistuttavalta ajatus että tästä vihreästä matosta kaivautuu esiin Saharan autiomaan kaltainen tulevaisuus. Miten kasvien ja eläinten käy, ja miten käy ihmisen. Eikä siinä vielä kaikki, miten käy maapallon kun sen keuhkot on puhkaistu ja ilma lakkaa kulkemasta normaalia hengitystietä.


Näiden kauhunsekaisten skenaarioiden vallassa katselin maisemaa jota jatkui ja jatkui, kunnes tulimme pieneen kylään. Kylät oli kyhätty kasaan lähelle virtaavaa vettä. Joki oli vuolas, mutta suvantokohdassa oli uimarannan tapainen ja laaja nurmikkoalue jolla ihmiset viettivät vapaa-aikaa. Ravintoloiden patiolla oli valkoisin pöytäliinoin katettuja pöytiä ja kulkukoirat viettivät siestaa puiden varjossa. Kylässä oli paljon ihmisiä, mutta ihmisten äänet vaimenivat ympäröivään suureen viidakkoon. Vain lintujen huudot ylettyivät korviini hiljaisen puheensorinan yli. Tietysti aina jossain soi musiikki, se on luonnollinen osa elämää täällä. Musiikkiin tottuu niin, ettei se tunnu häiritsevältä koska se on osa tätä kaikkea.
Menitpä minne tahansa on ruokalistalla aina kalaa ja lihaa. Hampurilaisia ja pizzaakin varmaan saa, mutta ei sitä juuri syödä. Pikaisen aterian jälkeen voi jatkaa matkaa ja napata mukaan pullon virkistävää juomaa. Jano yllättää nopeasti kuumassa ilmanalassa vaikka kosteusprosentti huiteleekin reilusti yli yhdeksänkymmenen.


Viimeinen etappi oli vuolaan virran rannalla. Vettä oli enemmin kuin normaalisti johtuen siitä että sademetsässäkin voi sataa joskus normaalia enemmin. Kaikki olivat kovin ihmeissään veden määrästä, eli tilanne oli odottamaton vuodenaikaan nähden. Jos sademetsässä sataa enemmin kuin normaalisti ja jossain muualla kärsitään kuivuudesta, se kertoo jotain siitä, että jokin muutos on tapahtunut. Mikä muutos on ja miten se vaikuttaa jää arvoitukseksi tällä retkellä. Olettaa saattaa, että jos sataa enemmin, niin nuo edellä mainitut hiekkavallit raukeavat nopeammin ja metsän vihreä matto kaatuu hiekkakuoppiin nopeammassa tahdissa. Arvet eivät umpeudu vaan ne kasvavat kuin haavat mätäkuussa.
Metsän pehmeä matto joustaa jalkojen alla eli humuskerros on vain alle metrin paksuinen. Tiheästi kasvavien puiden juuret pitävät putoavat lehdet paikoillaan ja nopeasti kasvavat sienet hoitavat maatumisen. Tuoretta humusta syntyy nopeaan tahtiin siellä minne aurinko ei paista. Tämähän kuulostaa kuin suomalaiselta sanonnalta, se paikka minne aurinko ei paista. Miten käy ihmisen jonka suoliston bakteeritasapaino on järkkynyt. Miten käy metsän jos sen tasapaino järkkyy. Ihmiselle voi syöttää kuurin maitohappobakteeria, mutta mitä voi syöttää Euroopan kokoiselle sademetsälle.




Joessa on suuri putous jonka keskellä on kalliosaareke. Putouksen alla virran rannalla on pieni suvanto ja pulahdamme virran viilentämään veteen. Vesi on humuksesta ruskeaa mutta kuitenkin kirkkaan puhdasta. Näin virtaavassa vedessä ei ole muuta vaaraa kuin se että menet liian kauas ja virta vie sinut mukanaan. Mitään vaarallisia kaloja tai matelijoita ei näin vuolaan virran rannalla ole. Vesi vaihtuu niin nopeasti, ettei bakteerikantojakaan synny. Tämä on täydellinen paikka viilentää itseään ja pestä pois viidakon kuumuudessa syntynyt hiki. Polku jatkuu tästä vielä eteenpäin. Vastaan tulee suurempi suvantoalue.
Ranta on mangrovemetsämäinen, puunrungot nousevat vedestä ja kaatuneen puun runkoa pitkin voi kävellä suoraan syvään veteen. Keskellä virtaus on kuitenkin voimakas, joten on oltava varovainen, ettei mene liian pitkälle. Harkitsemme pitkään voisiko tässä uida ja tulemme siihen tulokseen että voi. Virtaus näyttää voimakkaalta, mutta uimalla koko ajan vastavirtaan voi mainiosti uida. Pulahdan veteen ja virta nappaa minut välittömästi mukaansa. Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen otan muutaman voimakkaan vedon selkäuintia ja pysyn virrassa paikoillani. Sen jälkeen nopea ote puunrungosta ja jään roikkumaan virtaan. Virta hivelee ihoani viilentävästi. Roikuttuani hetken puussa lopetan harkitsemattoman uintiretken ja kiipeä rungolle ja ylös rantaan. Näitä juttuja ei kannata kokeilla kotona.


Mietin joskus missä luuni nyt maatuisivat jos virta olisi vienyt minut. Mikä kala tai eläin olisi huolinut eurooppalaista silavalla höystettyä haurasta lihaa ravinnokseen, vai olisiko mikään. Olisivatko viidakon eläimet nyrpistäneet nenäänsä ja sanoneet, ei minulla ole nälkä kiitos. Millaisen uudestisyntymän olisinkaan kokenut keskellä Amazonasin viidakkoa. Olisinko kala vai kenties lintu, niin kuin Nazim Hikmetin runossa mainitaan.


Rio Nergo on kaupungin kohdalta kahdeksan kilometriä leveä. Sen yli pääsee nopealla jokiveneellä viidessätoista minuutissa. Vastarannalla on upeat näkymät joelle ja kaupunkiin. Paikalla on viidakkohotelli ja mahtavat uima-altaat. Pieni joki laskee viidakosta päävirtaan ja suvannossa on alligaattoreita vai ovatko ne nyt kaimaaneja, en muista.
Oli aurinkoinen kuuma päivä kun istuimme uima-altaalla ja joimme jääkylmää olutta kylmälaukuista. Tarkoituksemme oli lähteä tutustumaan viidakkoon, mutta matkan pituudesta oli vielä hieman epäselvyyttä. Istuin siinä ja seurasin miten kaksi upean väristä papukaijaa lensi nurmikentän yli puusta puuhun. Ne olivat paikallisia puolikesyjä lemmikkejä. Nappasivat helpon suupalan ruokapöydästä ja viettivät leppoisaa turistielämää ihmisten kustannuksella.




Jossain siis on vielä paratiisi, mutta miten kauan. Voiko tämä meno jatkua loputtomiin ja mihin kaikki päättyy ja koska. Me suomalaisetkin olemme huomanneet että teollisuuden siirtäminen Latinalaiseen Amerikkaan on kannattava bisnes. Jos siirtoa ei tehdä kestävän kehityksen nimissä mihin se johtaa. Johtaako se paratiisin lopulliseen tuhoon vai tuhoutuuko kaikki jo sitä ennen.
Latinalaisessa Amerikassa rasismi on erilaista kuin Euroopassa, mutta viemmekö me oman kulttuurimme mennessämme sinne. Nyt kun perinteistä siirtomaavaltaa ei enää ole olen alkanut nimittää näitä teollisuuden siirtoja talouskolonialismiksi. Syömme toisten pöydistä ensin ja sitten vasta tulee heidän vuoronsa. Jätämme heille tähteet, aivan kuin myös saasteet ja jätteet. Me menemme sinne hyvän tahdon nimissä, mutta kun lähdemme jätämmekö roskat viemättä lähtiessämme?