African woman

Unelma Antarktiksesta

Tämä on johdanto seuraavana julkaistavaan sarjaan joka käsittelee lintuja ja ihmisiä.






Olin matkustanut kaikilla mantereilla mutta Antarktis oli minulle vain etäinen unelma. Valkoinen lumen peittämä jää, kylmä maankolkka jota aurinko hyväili kirkkaalla valollaan vain osan aikaa vuotta. Mietin usein, miltä tuntuisi matkustaa läpi hyisen meren ja astua viileään valkoiseen tyhjyyteen. En voinut tietää, en tiennyt edes kovin paljon koko mantereesta. Oliko siellä kenties tulivuori joka oli hautautunut lumeen ja jäähän, muista jonkun maininneen siitä. Oliko jään alla muumioituneita jäännöksiä eletystä elämästä, historiasta jota kukaan ei tunne.


Uneksin joskus hetkestä jona seison tuolla mantereella keisaripingviinin kanssa vastatusten. Mittailemme toisiamme ja vedämme johtopäätökset. Minun mielipiteeni on merkityksetön, koska olen siellä vieraalla maalla, omalla luvalla ja ilman kutsua. Mitä pingviini mahtaisi minusta ajatella. Se katsoisi minua päästä varpaisiin, mittailisi asuani ja mielessään ehkä ajattelisi, tuo on sopimaton tänne. Ehkä sen mielestä olisin kovin hassun näköinen untuvapuvussani, kalliissa merkkivaatteissa joiden alla on kovin mitätön karvaton luontokappale, täysin elinkelvoton tälle mantereelle. Sen mielestä olisin ruumiinrakenteeltani kömpelö ja kyvytön tulemaan toimeen niissä olosuhteissa. En voisi hypätä jäälautalta veteen ja sukeltaa ruokaa. En pystyisi hyppäämään takaisin jäälautalle, vaan jäisin kompuroimaan jään reunaan kohmeisena ja kömpelönä. Tuskin saisin edes kalaa kiinni, ja jos aukaisisin suuni haukatakseni sen, vesi valuisi keuhkoihini ja hukkuisin. Pedolle olisin helppo saalis, hidas ja kyvytön väistämään hyökkäykset. Raajani paleltuisivat hetkessä ja verenkierto tyrehtyisi, syntyisi kuolioita sormiin ja varpaisiin ja olisin entinen hyvin pian. En jaksaisi vaeltaa läpi lumierämaan, en pystyisi olemaan päivääkään syömättä. Aurinko polttaisi ihoni päivässä puhki ilman suojavoiteita ja kylmä yö pakastaisi minut tunnissa.


Luulen että pingviini pitäisi minua elinkelvottomana olentona ja toteaisi ettei minua ole luotu lisääntymään ja täyttämään maata ja maailmaa. Ehkä se säälisi minua ja antaisi minulle kalan kuvustaan tai sitten se haluaisi helpottaa kärsimyksiäni ja nopeuttaisi lopetustani kutsumalla miekkavalaat paikalle tekemään minusta äkillistä selvää.




Pingviini tuskin tekisi minusta pilkkaa, mutta se voisi tietysti suhtautua minuun välinpitämättömästi. Ehkä se ei tuhlaisi ajatuksiaan ja energiaansa minuun vaan kääntyisi pois ja menisi menojaan. Merileijonat ovat sen mielestä mielenkiintoisempia, ne tulevat toimeen täällä ja niistä on jopa hyötyä. Minä olisin täysin hyödytön.

Etelä-Amerikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.



Viimeinen mantereenvalloitus kohdistui Etelä-Amerikkaan. Eikä se ollut valloitus ollenkaan, päinvastoin tämä manner taisi valloittaa minut. Olin käynyt Kap Verdellä Afrikan matkallani, joten siitä näytti kartalla olevan vain kivenheitto Brasilian rannikolle, todellisuudessa matka oli paljon pitempi ja meritiekin kivisempi. Kap Verdeläinen kulttuuri oli kuitenkin hyvä silta kohdata Rio ja Sao. Näiden suurkaupunkien jälkeen tuli sitten Euroopan kokoinen sademetsä ja sen keskellä Amazonasin viidakko ihmisineen ja luonnonilmiöineen.
Sao Paulo on käsittämättömän suuri kaupunki. Jos pitäisi määritellä missä on sen sydän, en pystyisi siihen. Joku voisi ajatella, ettei sillä ole sydäntä olenkaan, mutta jos jollain kaupungilla, niin sillä on sydän. Sao Paulon sydän ei ole ehkä sydämellinen kaikille niille jotka asuvat siellä. Eurooppalaiselle se ei ole sydämellinen ollenkaan, mutta brasilialaisen kulttuurin sydän on jossain sen syövereissä, aivan niin kuin se on jossain Rio de Janeironkin rinteillä. Nämä kaupungit ovat ihmisviidakoita. Niissä vallitsee viidakon laki ja se laki ei ole sama kaikille.


Brasiliasta en tiedä juuri mitään, mutta tiedän juuri sen ja se on paljon. Amazonasin viidakko on jotain aivan uskomatonta, se ei ole Brasilia, se on koko maailman keuhkot ja niissä keuhkoissa olen hengittänyt niin happirikasta ja hengästyttävän puhdasta ilmaa, että aivoni ovat siirtyneet toiseen ulottuvuuteen. Happi voi olla itse asiassa tulevaisuuden huume. Puhtaan ilman ja hapen saatavuus kun voi olla rajallista tulevaisuudessa. Silloin ihminen voi huumaantua pelkästä elämää ylläpitävästä voimasta. Toinen tulevaisuuden huumausaine on puhdas kirkas lähdevesi. Sen saatavuus on rajallista jo nyt. Vesibaarit voivat olla todellisuutta myös meillä hyvinkin pian ja niissä bailataan ja humallutaan pikkutunneille asti. Sao Paulon ihmisviidakon ja Amazonasin sademetsän välillä on vajaan neljän tunnin lentomatka, mutta se on kuin matka ajasta ikuisuuteen. Molemmissa ihmisen olemassaolo on kuin tanssia veitsen terällä, mutta toisessa se veitsi on stiletti ja toisessa viidakkoveitsi.




Huumaava lämpö ja kosteus levittäytyvät kasvoillesi kun astut lentokoneesta kentälle. Kentän laidalla uinuvat vanhat lentokoneiden romut ties monettako vuottaan ja heti niiden takana alkaa vihreä sademetsän matto. Lentokentältä luikertelee kaupungin halki monikaistainen tie kuin anakonda läpi hitaasti virtaavan veden. Ja Rio Negron rannalla on hotelli johon lähes kaikki täällä kävijät ovat ainakin kerran majoittuneet. Ehkä seuraavalla kerralla he valitsevat toisen hotellin, mutta monet palaavat tähän samaan. Sen upea uima-allas ja hitaan palvelun baarit ovat kaikille toisia koteja vierailun aikana.
Aamulla heräät viidakon lintujen äänekkäisiin kutsuviin huutoihin. Aamiaisella saat esimakua eksoottisista hedelmistä mannermaisen aamiaisen lisukkeena. Aamiaissalista on näkymä tyynenä virtaavalle joelle ja ensimmäiset veneet tai laivat lipuvat hitaasti hotellin ohi viereiseen satamaan.
Nurmikot ovat huolitellusti leikatut ja pensaat kauniisti muotoillut vaikka olemme keskellä viidakkoa. Kivenheiton päässä kasvaa suuria puita joiden varjossa on aamuisin viileää. Aurinko ei siellä paista koskaan maahan asti, vaan pysähtyy ylös korkeaan lehtiverhoon.
Joen vesi on mustaa niin kuin Hectorin laulussa, mutta joen nimi on Rio Negro ja tunnelma täällä on aivan erilainen kuin siellä missä lumi tekee enkelin eteiseen. Joskus kun katsoin aamulla hotellihuoneen ikkunasta uniselle joelle, sen pinta näytti olevan kuin öljyä. Valkoiset laivat hyväilivät toisiaan laiturissa ja kaukana niiden takana horisontissa vaelsivat tummat sateiset pilvet yli ikivihreän viidakon. Näky oli henkeäsalpaava, tunsin miten luonnon rauha ja kiireettömyys valtasi sieluni. Sellaisena aamuna ei ole kiire minnekään, on keskitettävä kaikki voimansa jotta muistaisi edes hengittää. Ja niin moni tulee tänne, katsoo ikkunasta ulos, mutta ei näe sitä mitä minä näin. Moni tulee tänne eikä tunne sitä mitä luonto minulle viestitti. Sen metsän sielu on niin suuri että sitä ei voi nähdä jos ei aavista tai tiedä sen olemassaoloa. Jos aavistaa voi vaivihkaa tähyillä verhojen takaa, jos tietää voi avata ikkunan ja huutaa sitä luokseen. Se on avoin kaikille jos on avoin sille.




Aamut olivat parhaita, sillä silloin ei vielä ollut liian kuuma. Sadekin alkoi yleensä vasta päivällä tai illalla. Päivällä oli niin kuuma että kaikki energia meni itsensä viilentämiseen. Vapaa-aikana piti pulahtaa ruumiinlämpöiseen uima-altaaseen tai juoda useita jäänviileitä oluita aurinkovarjon alla. Kollegani oli reilu ja me toimimme yhteistyössä. Haimme vuoronperään viileitä oluita tiskiltä ja pidimme vahtia kun toisen piti käydä toiletissa.
Ensin me olimme valkoisia kuin sianruhot, sitten meistä tuli vaaleanpunaisia kuin pienet porsaat ja viimeksi olimme tulipunaisia kuin chilimaustetut kanavartaat. Mutta kauniisti päivettyneet ihmiset suhtautuivat meihin hyvin korrektisti vaikka emme näyttäneetkään kuuluvan tähän heimoon. Meille annettiin anteeksi outo ulkomuoto ja ihonväri, toisin kuin Suomessa, jossa outoja katsotaan pitkään ja heidät halutaan saattaa ensimmäiseen maasta lähtevään koneeseen. Meille ei tarjottu menolippua, me saimme olla osallisena allaspartyssa aina kun töiltämme ehdimme.
Valitettavan usein työpäivät olivat niin pitkiä, että kun ehdimme altaalle, oli aurinko jo painumassa mailleen. Toisaalta näin oli hyvä, sillä pelkkä tunti auringossa oli meidän ihollemme liikaa. Viileän oluen nauttimiseen se oli taas aivan liian vähän, koska nestehukka tällaisessa lämpötilassa on hämmästyttävän suuri.




Viidakko oli outo minulle. En voinut käsittää sen mittakaavaa. Kun ajoimme noin 150 kilometriä halki viidakon, asfalttitietä, joka paikka paikoin oli täynnä syviä reikiä, tajusin että viidakko ei ole pelkästään se mikä näkyy maan päällä vaan viidakko jatkuu myös maan alla. Ohuen pintakerroksen alla on suuri hiekkaerämaa, peruskallio pilkahtaa esiin harvoissa paikoissa. Joissain kohdissa mistä metsä oli hakattu pois, oli vesi syövyttänyt hiekkaan syviä uurteita. Hiekkaseinämät nousivat metrien, jopa kymmenien metrien korkuisina hauraina rinteinä ylös kohti metsän reunaa. Voin vain kuvitella miten sateella hiekka lohkeilee ja valuu seinämästä ja puut kaatuvat juuriltaan ja putoavat alas hiekkakuiluun. Näin eroosio pikkuhiljaa syövyttää metsänreunaa ja hiekkaerämaa laajenee. Tuntuu kauhistuttavalta ajatus että tästä vihreästä matosta kaivautuu esiin Saharan autiomaan kaltainen tulevaisuus. Miten kasvien ja eläinten käy, ja miten käy ihmisen. Eikä siinä vielä kaikki, miten käy maapallon kun sen keuhkot on puhkaistu ja ilma lakkaa kulkemasta normaalia hengitystietä.


Näiden kauhunsekaisten skenaarioiden vallassa katselin maisemaa jota jatkui ja jatkui, kunnes tulimme pieneen kylään. Kylät oli kyhätty kasaan lähelle virtaavaa vettä. Joki oli vuolas, mutta suvantokohdassa oli uimarannan tapainen ja laaja nurmikkoalue jolla ihmiset viettivät vapaa-aikaa. Ravintoloiden patiolla oli valkoisin pöytäliinoin katettuja pöytiä ja kulkukoirat viettivät siestaa puiden varjossa. Kylässä oli paljon ihmisiä, mutta ihmisten äänet vaimenivat ympäröivään suureen viidakkoon. Vain lintujen huudot ylettyivät korviini hiljaisen puheensorinan yli. Tietysti aina jossain soi musiikki, se on luonnollinen osa elämää täällä. Musiikkiin tottuu niin, ettei se tunnu häiritsevältä koska se on osa tätä kaikkea.
Menitpä minne tahansa on ruokalistalla aina kalaa ja lihaa. Hampurilaisia ja pizzaakin varmaan saa, mutta ei sitä juuri syödä. Pikaisen aterian jälkeen voi jatkaa matkaa ja napata mukaan pullon virkistävää juomaa. Jano yllättää nopeasti kuumassa ilmanalassa vaikka kosteusprosentti huiteleekin reilusti yli yhdeksänkymmenen.


Viimeinen etappi oli vuolaan virran rannalla. Vettä oli enemmin kuin normaalisti johtuen siitä että sademetsässäkin voi sataa joskus normaalia enemmin. Kaikki olivat kovin ihmeissään veden määrästä, eli tilanne oli odottamaton vuodenaikaan nähden. Jos sademetsässä sataa enemmin kuin normaalisti ja jossain muualla kärsitään kuivuudesta, se kertoo jotain siitä, että jokin muutos on tapahtunut. Mikä muutos on ja miten se vaikuttaa jää arvoitukseksi tällä retkellä. Olettaa saattaa, että jos sataa enemmin, niin nuo edellä mainitut hiekkavallit raukeavat nopeammin ja metsän vihreä matto kaatuu hiekkakuoppiin nopeammassa tahdissa. Arvet eivät umpeudu vaan ne kasvavat kuin haavat mätäkuussa.
Metsän pehmeä matto joustaa jalkojen alla eli humuskerros on vain alle metrin paksuinen. Tiheästi kasvavien puiden juuret pitävät putoavat lehdet paikoillaan ja nopeasti kasvavat sienet hoitavat maatumisen. Tuoretta humusta syntyy nopeaan tahtiin siellä minne aurinko ei paista. Tämähän kuulostaa kuin suomalaiselta sanonnalta, se paikka minne aurinko ei paista. Miten käy ihmisen jonka suoliston bakteeritasapaino on järkkynyt. Miten käy metsän jos sen tasapaino järkkyy. Ihmiselle voi syöttää kuurin maitohappobakteeria, mutta mitä voi syöttää Euroopan kokoiselle sademetsälle.




Joessa on suuri putous jonka keskellä on kalliosaareke. Putouksen alla virran rannalla on pieni suvanto ja pulahdamme virran viilentämään veteen. Vesi on humuksesta ruskeaa mutta kuitenkin kirkkaan puhdasta. Näin virtaavassa vedessä ei ole muuta vaaraa kuin se että menet liian kauas ja virta vie sinut mukanaan. Mitään vaarallisia kaloja tai matelijoita ei näin vuolaan virran rannalla ole. Vesi vaihtuu niin nopeasti, ettei bakteerikantojakaan synny. Tämä on täydellinen paikka viilentää itseään ja pestä pois viidakon kuumuudessa syntynyt hiki. Polku jatkuu tästä vielä eteenpäin. Vastaan tulee suurempi suvantoalue.
Ranta on mangrovemetsämäinen, puunrungot nousevat vedestä ja kaatuneen puun runkoa pitkin voi kävellä suoraan syvään veteen. Keskellä virtaus on kuitenkin voimakas, joten on oltava varovainen, ettei mene liian pitkälle. Harkitsemme pitkään voisiko tässä uida ja tulemme siihen tulokseen että voi. Virtaus näyttää voimakkaalta, mutta uimalla koko ajan vastavirtaan voi mainiosti uida. Pulahdan veteen ja virta nappaa minut välittömästi mukaansa. Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen otan muutaman voimakkaan vedon selkäuintia ja pysyn virrassa paikoillani. Sen jälkeen nopea ote puunrungosta ja jään roikkumaan virtaan. Virta hivelee ihoani viilentävästi. Roikuttuani hetken puussa lopetan harkitsemattoman uintiretken ja kiipeä rungolle ja ylös rantaan. Näitä juttuja ei kannata kokeilla kotona.


Mietin joskus missä luuni nyt maatuisivat jos virta olisi vienyt minut. Mikä kala tai eläin olisi huolinut eurooppalaista silavalla höystettyä haurasta lihaa ravinnokseen, vai olisiko mikään. Olisivatko viidakon eläimet nyrpistäneet nenäänsä ja sanoneet, ei minulla ole nälkä kiitos. Millaisen uudestisyntymän olisinkaan kokenut keskellä Amazonasin viidakkoa. Olisinko kala vai kenties lintu, niin kuin Nazim Hikmetin runossa mainitaan.


Rio Nergo on kaupungin kohdalta kahdeksan kilometriä leveä. Sen yli pääsee nopealla jokiveneellä viidessätoista minuutissa. Vastarannalla on upeat näkymät joelle ja kaupunkiin. Paikalla on viidakkohotelli ja mahtavat uima-altaat. Pieni joki laskee viidakosta päävirtaan ja suvannossa on alligaattoreita vai ovatko ne nyt kaimaaneja, en muista.
Oli aurinkoinen kuuma päivä kun istuimme uima-altaalla ja joimme jääkylmää olutta kylmälaukuista. Tarkoituksemme oli lähteä tutustumaan viidakkoon, mutta matkan pituudesta oli vielä hieman epäselvyyttä. Istuin siinä ja seurasin miten kaksi upean väristä papukaijaa lensi nurmikentän yli puusta puuhun. Ne olivat paikallisia puolikesyjä lemmikkejä. Nappasivat helpon suupalan ruokapöydästä ja viettivät leppoisaa turistielämää ihmisten kustannuksella.




Jossain siis on vielä paratiisi, mutta miten kauan. Voiko tämä meno jatkua loputtomiin ja mihin kaikki päättyy ja koska. Me suomalaisetkin olemme huomanneet että teollisuuden siirtäminen Latinalaiseen Amerikkaan on kannattava bisnes. Jos siirtoa ei tehdä kestävän kehityksen nimissä mihin se johtaa. Johtaako se paratiisin lopulliseen tuhoon vai tuhoutuuko kaikki jo sitä ennen.
Latinalaisessa Amerikassa rasismi on erilaista kuin Euroopassa, mutta viemmekö me oman kulttuurimme mennessämme sinne. Nyt kun perinteistä siirtomaavaltaa ei enää ole olen alkanut nimittää näitä teollisuuden siirtoja talouskolonialismiksi. Syömme toisten pöydistä ensin ja sitten vasta tulee heidän vuoronsa. Jätämme heille tähteet, aivan kuin myös saasteet ja jätteet. Me menemme sinne hyvän tahdon nimissä, mutta kun lähdemme jätämmekö roskat viemättä lähtiessämme?

Afrikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.






En koskaan työni puolesta matkustanut Afrikkaan. Koska Afrikka kuitenkin kiehtoi minua ja raskaan työn vastapainona olivat rentouttavat lomat ja matkat, päätin tehdä matkan Afrikkaan. Olin käynyt Afrikassa jo kerran aiemmin, mutta toisella kerralla päätin ottaa paikasta selvää. Länsimaisessa kulttuurissa kun on tapana sanoa näin ja se tarkoittaa jotakuinkin sitä että täytyy tietää jotain voidakseen tehdä johtopäätöksiä. No Afrikasta ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä parin matkan perusteella, sillä kuten mainittua, Afrikka on ihmisen alkukoti. Alkukodin pitäisi kaiketi myös tarkoittaa, että se on asuinsija jossa voi tulla toimeen myös tänä päivän, mutta valitettava tosiasia taitaa olla, ettei tämä olettamus pidä kovin hyvin paikkaansa.

Afrikassa on kaikkea. On lähes ehtymättömiä luonnonvaroja joita länsimaat ja Kiina häikäilemättä käyttävät hyväkseen. Afrikassa on monenkirjava luonto ja villiä ja vapaata elämää, mutta ihmisen elämä siellä ei täytä länsimaista käsitystä villistä ja vapaasta. Kumpi on oikea ja kumpi väärä. Luulenpa että tässä kohtaa olemme tulossa äärimmäisen peruskysymyksen lähteelle. Ihminen on etääntynyt luonnosta ja ihmisen villi ja vapaa ovat aivan jotain muuta kuin luonnon villi ja vapaa. Ihminenkin on osa luontoa, mutta nykyaikaisella yhteiskuntajärjestelmällään sulkenut itsenä sen ulkopuolelle. Meistä on tullut vieraita kodissamme. Maapallo ja ekosysteemi ovat elämän koti, mutta ihmisen elämä ei enää ole osa sitä. Ihmisestä on tullut itsetuhon suurlähettiläs, joka säännönmukaisesti pyrkii murhaamaan koko ihmiskunnan. Tämä järkyttävä tosiasia valkeni minulle matkallani Afrikkaan.
Afrikkalaiset ovat köyhiä, mutta iloisia ja sosiaalisia. He ovat ystävällisiä ja välittömiä, mutta heillä ei ole kovin paljon ystäviä Afrikan ulkopuolella ja heihin suhtaudutaan hyvin välinpitämättömästi. Ihmisen alkukoti raiskataan ulkopuolisin voimin. Luonnonvarat riistetään ja paikallinen väestö ajetaan ahdinkoon. Lähetyssaarnaamisoppi oli kolonialismin lahja afrikkalaisille, kaikki muut lahjat afrikkalaisten tuli antaa länsimaisille valloittajille. Ja nämä iloiset ja köyhät ihmiset ovat meille ystävällisiä, eivät ollenkaan katkeria. Me olemme heille katkeria, koska lähetyssaarnaamisopin mukaan meidän nyt tulee antaa heille kehitysmaa-apua. Se on meistä hyvin väärin, vaikka he ovat antaneet meille kaikki timanttinsa, kultansa ja öljynsä. Rikkaat ovat rikastuneet heidän luonnonvaroillaan ja keskiluokkaisten ja köyhien tulee nyt antaa heille kehitysmaa-apua hengen pitimiksi. Ja tämä järjestelmä on meidän mielestämme edelleenkin toimiva, sitä on vain rukattava hiukan aika-ajoin. Globaali maailmantalous on meidän kaikkien yhteisellä asialla, mutta meidän asiallamme ei näytä olevan paljon yhteistä. Miksi maailmasta on tullut näin absurdi. Onko tämä ihmisen työtä ollenkaan, vai pitäisikö tästä syyttää jotain jumalaa.



Goren saarella lappaa jonoiksi asti turisteja tutustumassa paikkaan josta orjia kuljetettiin laivalasteittain Amerikkaan. Tämä paikka on suorastaan pyhiinvaelluksen kohde. Kaikki ovat kauhuissaan vääryydestä joka tehtiin satoja vuosia sitten, mutta silmät suljetaan vääryydeltä jota tehdään tänä päivänä. Monen turistin albumissa on kuvia Senegalilaisista kirjavista veneistä jotka keikkuvat rannikon mainingeilla. Siellä on upeita värikkäitä veneitä ja niistä siis saa kauniita matkamuistokuvia albumiinsa. Ihmiset hymyilevät kuvissa valkoiset hammasrivistöt auringossa hehkuen ja me oletamme kaiken olevan jotakuinkin hyvin. Kaiken muun me olemme heiltä riistäneet, mutta heidän onnellisuuttaan me emme voi riistää.

Minulla on senegalilainen sisar. Sellaisen voi hankkia helposti. Menet paikalliselle torille ja alat tehdä kauppaa. Pitkän tinkimisen aikana teistä tulee ystävät, te lyötte kättä ja kerrotte perheistänne. Lopulta te olette sisaruksia syntyi sitten kaupat tai ei. Tällaisen afrikkalaisen siskon tai veljen voi saada myös Euroopasta. Minulla on afrikkalainen veli Lissabonissa. Minulla on muutama sähköpostiosoite ja muistona valokuvia veljistäni ja sisaristani. Kaipaan heitä joskus, sillä he olivat niin aitoja ja välittömiä. Täällä ei sellaiseen ihmiseen helposti törmää, jos ollenkaan. Sisaruus merkitsee tietysti aivan eri asiaa Afrikassa kuin Euroopassa, joten on aina syytä muistaa se. Jos olet afrikkalaisen sisar, se tarkoittaa, että kaikki mitä omistatte, on yhteistä. Euroopassa kaikki on toisin. Toinen sisaruksista voi olla rikas ja toinen rutiköyhä. Täällä ihmisen onnen avain on yksilön taloudellinen menestys, ei perhe, eivät ystävät. Länsimainen demokratia perustuu yksityiseen omistukseen ja yksilön oikeuksiin, joten täällä meillä on mahdollisimman vähän yhteistä. Afrikassa taas lähes kaikki on yhteistä, jopa vaimotkin jossain tapauksessa, mutta siitä minä en tiedä paljoakaan.


Kun on nähnyt lauman köyhiä, nälkäisiä lapsia, jotka tuijottavat sinua suurilla viattomilla silmillään, jotka hymyilevät sinulle valokuvissa vatsa kurnien, vaikka kurnintaa ei luonnollisesti kuvissa kuule, alkaa ajatella toisin. Ensin herää kysymys miksi ja sitten herää paljon muita kysymyksiä. Joskus vastaus on valmiina, mutta useimmiten vastauksia ei ole tai on monta hyvin erilaista vastausta. Olen tullut siihen tulokseen että paras vastaus useimpiin näistä kysymyksistä on muutos. On tapahduttava muutos. Jos ihminen ei sitä muutosta tee sen tekee joku muu. Silloin kun ihminen ei tee muutosta tarttuu luonto ohjaksiin. Taudit leviävät kulovalkean tavoin, luonnonkatastrofit tuhoavat niin ihmiset kuin ympäristön ja lopputulos on se, että jos emme tee mitään meille tapahtuu jotain. Kohtalo-ajattelun mukaan meidän ei kai pitäisikään tehdä mitään, odottaa vain kohtalon täyttymistä. Mutta kohtaloon voi myös vaikuttaa ja vaikuttamallakin kohtalo joka tapauksessa toteutuu ennemmin tai myöhemmin. Luulen että ihminen on liian tyhmä huolehtiakseen itsestään. Olisiko ihminen sittenkin vain luojan luoma robotti jolla on itsetuhomekanismi sisäänrakennettuna. Mekanismi ilmeisesti toimii koska siitä on niin paljon näyttöä.

Afrikasta minulle jäi kauniitakin muistoja, kuten puhtaanvalkoiset lehmähaikarat jotka tepastelivat niityillä tai uljaat petolinnut joita leijaili pilvittäin mantereen yllä. Siellä missä on lintuja, on ihmisenkin hyvä olla, jos toinen ihminen ei häntä riistä ja käytä hyväkseen. Vain yksi jäi kokemuksistani puuttumaan, en koskaan nähnyt vilahdustakaan Kap Verden haikarasta ja se on sentään harmaahaikaran lähisukulainen. Näitä haikaroita on ilmeisen vähän, sillä niiden elintila on rajallinen. Ihmisiä on hämmästyttävän paljon vaikka maapallolla elintila on rajallinen?



Koska minä olen tyhmä, uskallankin vapaasti esittää tyhminä ideoita. Koska minua pidetään maahanmuuttomyönteisenä ja epäisänmaallisena hölmönä naisena joka ei arvosta talvisodan henkeä ja suomalaisuuden jaloutta, voin mainiosti todistaa sen kummallisilla ajatuksillani. Nimittäin, jos kestävä kehitys on mahdollista ja jos se voidaan toteuttaa, se voidaan toteuttaa juuri Afrikassa. Siellä missä aurinko paistaa eikä vielä ole sähköä voidaan energiantarve tyydyttää aurinkovoimaloilla. Siellä missä ei vielä ole ympäristöä saastuttavia teollisuuslaitoksia ne voidaan rakentaa ympäristöystävällisiksi. Siellä missä yhteiskuntajärjestelmä on hauras ja olematon se voidaan toteuttaa uudella tavalla. Länsimaisen demokratian sijaan sinne voidaan luoda uusi uljaampi maailma joka perustuu ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon yhteiskunnassa ja ympäristöystävälliseen kestävään kehitykseen.



Me pääsemme eroon yhteiskuntaamme nakertavasta kehitysmaa-avusta kun siirrämme palan hyvinvointia Afrikkaan. Se ei tietysti kaikille sovi, ei ruuan määrää ja hintaa sääteleville globaaleille elintarvikejäteille, eikä niille länsimaisille markkinavoimille jotka perustavat tuottonsa lähes ilmaisiin afrikkalaisiin luonnonvaroihin. Jos afrikkalainen maatalous perustuisi luonnonmukaiseen paikalliseen tuotantoon jäisivät rahat ruoka-avustuksina toimitettavista riisisäkeistä saamatta. Jos luonnonvarat olisivat paikallisten omistuksessa, miten meidän kävisi?
Me emme ole valmiita luopumaan mistään, mieluimmin me tuhoamme koko ihmiskunnan. Me jaamme almuja nihkeästi ja olemme niistä lopun ikäämme katkeria ja jaksamme vaatia kiitollisuutta. Me synnytämme rasistisen maailmankuvan ahneudellamme. Emme ole valmiita luopumaan muusta kuin ydinjätteistä. Olemme tuhon enkeleitä, eikä meille riitä se että tuhoamme itsemme, me tuhoamme myös kaiken muun.

Eurooppa

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.

Eurooppa oli kuin toinen kotimaa ja sitähän se sitten EU:n myötä olikin, kaikkein eurooppalaisten yhteinen kotimaa. Saksalla oli kahdet kasvot. Oli pohjoinen teollisuusalue tunkkaisine ilmoineen ja ruuhkaisine autobaanoineen. Oli eteläinen swabia, jossa ihmiset olivat enemmänkin suomalaisten kaltaisia kuin saksalaisia. Bochumin hotellit ja kaupungin keskustan triangeli tulivat tutuiksi monilla matkoilla. Siellä vallitsi jonkinlainen vanhan Saksan ilmapiiri. Suhtauduin ehkä hiukan varautuneesti saksalaisiin heidän historian takia, mutta kun tutustuimme paremmin, oli kanssakäyminen asiallisen lämmintä. Saksa oli kuitenkin ruuhkainen, tiheään asuttu, tunkkainen maa, jossa linnunlaulua kuuli harvoin. Ehkä siksi, että päivät olivat työntäyteisiä eikä puistoihin ja metsiin ollut asiaa. Kerran kuitenkin olin majoittuneena hotelliin kaupungin keskustan ulkopuolella ja ikkunasta näin miten jänikset tai kanit loikkivat siistiksi leikatulla nurmikolla. Kerran kollegani vei meidät tutustumaan paikalliseen metsään. Ylpeänä hän esitteli Saksalaista lehtometsää jossa aidan takana asusti villisikoja. Näkymä oli minusta outo, miksi villit eläimet piti aidata luontoon, eikö niiden pitäisi vaeltaa vapaana ja ihmisen olla häkissä. En kuitenkaan maininnut tästä mitään, sillä muut olivat aivan haltioissaan näkemästään, mutta minua se ahdisti.

Saksalainen olut oli maineensa veroista. Se oli vahvaa ja siirappimaisen paksua, 12 prosenttista puolen litran tuopeissa. Tuopillisen jälkeen olit kuin toinen ihminen ja kaikki näytti niin toisenlaiselta. Saksalaisella täsmällisyydellä vietetyn illan jälkeen olivat ajatukset aamulla kankeita ja hotellin runsas aamiainen takertui illalla nautitusta oluesta tahmeaan kieleen. Päivät kuluivat pitkissä asiapitoisissa palavereissa ja tehdas kierrettiin tutustuen yksityiskohtaisesti jokaiseen vaiheeseen ja sen erityispiirteisiin. Prosessien eroavuudet mitattiin ja raportoitiin erityisen tarkasti. Ongelmia pohdittiin ja ratkaisuja etsittiin vakavina ja hartaasti. Ja monet projektit olivatkin ansiokkaita kompromisseja eri vaihtoehtojen välillä. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi miksi johonkin ratkaisuun päädyttiin. Tai jos jäi, hän ei ollut asiantuntija eikä ymmärtänyt asiaa ja sen merkitystä. Vaikutukset analysoitiin tarkoin etukäteen. Lopputulos oli täsmällisesti se mitä olimme suunnitelleet.
Tästä kaikesta tuli hyvä mieli, sillä ymmärsin itsekin miksi juuri näin piti toimia. Jos toimitaan toisin asiat eivät luista. Jos sinulla oli idea, joka oli sinulle itsellesikin uusi ja vieras, aina löytyi joku joka osasi saattaa sen loppuun. Elämä oli oikeastaan aika helppoa. Sinun ei tarvinnut olla täydellinen, riitti kun annoit oman panoksesi, pienenkin.
Swabit olivat vielä luku sinänsä. He olivat lähes täydellisiä ihmisiä. Sen lisäksi että he olivat hyvin asiallisia ja ammattitaitoisia, he olivat myös hauskoja ja välittömiä. Välitön taitaa olla väärä sana, mutta Ulmissa käynnin jälkeen jäi aina hyvä mieli. Silloinkin kun perjantain lento Stuttgartista Amsterdamin kautta Suomeen oli jättää minut viikonlopuksi Hollantiin.
Swabian läpi virtasi Tonava ja Ulmin vanha kaupunki sijoittui hurmaavasti sen rannalle. Vuolas virta ja vanhat talot olivat kuin elokuvan kulisseista, mutta tämä paikka oli totta.

Englanti oli aina savuinen ja sumuinen. Silloinkin, kun ei satanut, oli muuten ankeaa. Vain kerran söimme lounaan auringonpaisteessa. Lounaasta jäi mieleen vain auringonpaiste, se olikin lähestulkoon ainoa kosketus luontoon tällä saarella. Rantoja en koskaan nähnyt vaikka kartalla tuo saari näyttää kovin pieneltä ja kodikkaalta. On paikkoja joita ei jää kaipaamaan ja valitettavasti täytyy hyvin epäkohteliaasti todeta että Englanti on yksi niistä. Aikanaan vierailin Cambridgessä ja se oli kuin toinen maailma. Mutta Cambridge onkin yliopistokaupunki ja sen status maailmankaikkeudessa on kokonaan toinen kuin tyylittömän toimiston status markkinataloudessa. Britit ovat sentään onneksi hauskoja, vaikka on heillä se toinenkin puoli. Onneksi monet heistä osaavat sivistyneesti piilottaa sen meiltä ulkopuolisilta ja heidän kanssaan tulee näin mainiosti toimeen. Toivoisin että me suomalaisetkin osaisimme suhtautua heihin yhtä kohteliaasti emmekä esittelisi heikkouksiamme ja paheitamme niin avomielisesti tälle sivistyskansalle. Valitettavasti vahinko taitaa olla jo tapahtunut, joten asia ei ole enää korjattavissa.

Vanhan Euroopan menestystarina on siirtymässä kulttuurihistoriaan? Sveitsin ja Luxenbourgin pankkiholveissa on vielä homeisia setelikääröjä ja jokunen kultaharkko? Euroopan teollisuus on kovaa vauhtia pakenemassa Hunnien tavoin itään? Vajoaako koko manner Atlantiksen tavoin taantuman myötä vai vieläkö joku pankkiiri tai porho nostaa mantereen kuin portugalilainen armada aikoinaan purjeet? Kun manner on jo jalostettu loppuun ja Suomenniemen raukat rannatkin rakennetaan ydinvoimaloiksi, mihin täällä enää jälkensä jättää. Ja minkälaisen jäljen sitten kukin haluaa jättää? Hiilijalanjäljen vai vain painaa väsyneet varpaansa valkoiseen rantahiekkaan aaltojen huuhdeltaviksi.

Monta vuotta kiersin maailmaa. Samoja paikkoja, hotelleja, kaupunkeja ja ympyröitä. Mielessäni oli tavoite käydä kaikilla mantereilla edes kerran ja sen tavoitteen saavutinkin. Vain Antarktis jäi käymättä ja pingviinit tapaamatta. Mutta toki vielä on aikaa ja kenties kerran seison ikijäällä, joka ei tämänpäiväisten tietojen mukaan ehkä ole ikuista, keisaripingviinin kanssa. Mittailemme siinä toisiamme katseilla. Minä olen sentään pidempi, mutta muuta enempää minussa ei taida ollakaan. Olen ihminen ja siksi kovin keskinkertainen. Pingviini on lähes täydellinen, siksi ehkä niin uhanalainen.

Nyt moni ihmettelee, etten kertonut mitään Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Ne ovatkin se toinen tarina, se josta kaikki alkoi. Afrikassa ihminen kehittyi ihmiseksi ja sieltä käsin hänen kerrotaan kansoittaneen koko maapallon. Etelä-Amerikka taas löydettiin eurooppalaisten toimesta viimeksi ja siellä niin kulttuuri kuin ihminen on kuin toista maata. Siispä maailman vaellukseni tarinan alku ja loppu ovat siellä.

Amerikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.





Amerikassa kaikki oli suurta, myös ihmisten ego oli kasvanut ylimittaiseksi. On vaikeaa ymmärtää ihmistä jonka ego on suurempi kuin hän itse. Sellainen yhdistelmä ei tunnu toimivalta ja herättää lähinnä hilpeitä tuntemuksia. Valitettavasti sellaisia ihmisiä on paljon ja heillä on myös kohtuuttoman paljon valtaa. Valta sinänsä ei ole pahasta, mutta jos sitä ei osaa käyttää oikein tai sitä käyttää suorastaan väärin, syntyy ylitsepääsemättömiä ongelmia. Dallasissa peltoaukeat oli viljelty suurilla tehdasrakennuksilla joihin pääsi sisään vain metallinpaljastimen kautta. Pistoolit ja rynnäkkökiväärit oli jätettävä kotiin. Jotkut jättivät aseensa autoon ja tarinan mukaan parkkipaikalla syntynyt välikohtaus hoidettiin aseellisesti loppuun. Mikä lopputulos oli ja oliko se oikeudenmukainen, sitä tarina ei kerro. Jenkeissä oudointa oli se että työntekijät eivät puhuneet englantia. He puhuivat espanjaa, kiinaa tai vietnamia. Kommunikointi oli hankalaa ja lähes mahdotonta. Mutta kommunikointia ei tarvittukaan, sillä paikalliset papukaijat esittivät todellisuuden kalvosulkeisilla ja tapahtumien kulkua saattoi seurata ylhäältä parvekkeelta kuin parastakin koomista oopperaa. Väliajalla voi nautiskella hampurilaisia ja coca colaa, mutta oopperan loppu oli tietysti odotettavissa.



Jenkeissä ei tarvinnut käydä kuin neljä kertaa. Viimeisellä kerralla toimistot olivat jo puolityhjiä. Toiminnoista ylläpidettiin enää murto-osaa ja suurin osa niistä henkilöistä, joita siellä tapasin, oli jo siirtynyt muualle. Minne, sitä en tiedä, eikä sillä itse asiassa ole merkitystäkään. Amerikka on suuri maa jossa asiantuntevat ihmiset vaeltavat biisonilaumojen tapaan pitkin markkinatalouden laajaa preeriaa. Heidän kohtalokseen on tullut, Italo Calvinon sanoin, olla tappion kärsineen perillisiä.



Jenkeistä mieleen jäivät suuret hotellihuoneet, tai oikeastaan ne olivat suuria yksiöitä tai keskikokoisia kaksioita. Vesi tuli ja meni kuin hanhen selästä. Mitään mieleenpainuvaa ei jäänyt jäljelle. Ostoskeskukset olivat pienten kaupunkien kokoisia, palvelu robottimaista, welcome, thank you, see you –tyyliin, ruoka-annokset pienelle perheelle mitoitettuja yhdellä lautasella ja niityt ja pellot ojitettu kuusikaistaisilla moottoriteillä. Jos on joku paikka johon ei halua palata, se on juuri tämä ihmiserämaa, jossa inhimillisyys on puettu dollarihymyyn ja cowboy-hattuun. Farmareiden alla on sata kiloa laardia ja liian tiukaan t-paitaan mahdutetaan kaksi kiloa silikonia. Ihmiset ovat kadonneet jonnekin ja heidän tilalleen on tuotettu ulkoavaruudesta näitä muovihampaisia robotteja joilla ei ole käsitystä maapallon sietokyvyn rajallisuudesta.



Meksiko esittäytyi kuin vanhoissa lännen elokuvissa, mutta kulisseina oli amerikkalaistyylinen suurkaupunki. Tien pientareella makasi aasin raato ja aaseja kärryineen vaelsi autoruuhkan keskellä. Osa niistä oli siis vielä elossa. Tällä paikalla oli siis todistettavasti ollut elämää ennen kuin kaupunki muutti tänne. Teolliset ympyrät olivat vielä kohtuullisen pienet, tai sitten se näytti siltä koska kaikkien tehtaiden ympärillä oli panssariaidat ja alueita vartioivat aseistetut sotilaat. Jossain täällä täytyi olla myös ihan tavallisia ihmisiä, sillä tehtaalla työskenteli normaaleja meksikolaisia naisia ja miehiä. Mistä he tulivat, ja minne he menivät, jäi minulle arvoitukseksi. Länsimaalaiset asuivat pääsääntöisesti USA:n rajan takana ja matkustivat päivittäin Meksikoon töihin, mutta paikallisten täytyi olla paikallisia.



Meksikosta mieleen jäi aito meksikolainen ruoka. Se oli ensinnäkin parasta meksikolaista ruokaa jota koskaan olen syönyt ja verrattuna muihin Amerikan mantereen anteihin parasta mitä sillä maaperällä tarjottiin. Matkustinko sinne vain kokeakseni tämän, vai oliko tällä kaikella jokin muu suurempi merkitys, jäi minulle arvoitukseksi. Ehkä se merkitys paljastuu minulle joskus. Ehkä se merkitys on siinä, että Afrikassa tapasin aivan vastaavanlaisia aaseja kärryineen. Ehkä historia kertookin väärin kun väitetään että Amerikkaan tuotiin ihmisorjia Afrikasta. Ehkä Amerikkaan tuotiinkin aaseja ja kärryjä Afrikasta. No, leikki sikseen, tämä oli hyvin huonoa pilaa.



Aasit ja kärryt kertovat kuitenkin jotain. Jeesus ratsasti aasilla ja köyhät ihmiset kulkevat aaseilla. Rikkailla on suuret autot joiden seassa aasienkin täytyy oppia kulkemaan. Jos ne eivät opi, ne makaavat hyvin pian raatoina teiden varsilla. Köyhien on opittava elämään rikkaiden kanssa kuin aasit, sillä muuten heidän käy hyvin huonosti.



Jos ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta haluaa jotain tietää ei kannata tehdä opintomatkaa tänne. Täällä toki näkee miten suuria erot tavallisten ihmistenkin kesken voivat olla ja kaikkein rikkaimpia et koskaan tule täällä näkemäänkään. He istuvat tummien lasien takana ilmastoiduissa autoissa, eivätkä edes siellä. He lentävät yksityisillä suihkukoneilla näiden preerioiden yli ja laskeutuvat omille lentokentilleen. Sinne, minne tavallisen ihmisen silmä ei näe eikä askel kanna.


Tämä on kuitenkin se paikka jossa voi katsoa totuutta silmiin. Voiko tällainen elämäntapa ja talous koskaan olla osa kestävää kehitystä? Voiko ympäristökatastrofeja torjua näistä norsunluutorneista käsin? Tietääkö täällä kukaan enää miltä todellinen maailma näyttää siellä jossain, missä purot virtaavat ja ruoho kasvaa.

Australia

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.

Australian-matka oli varmasti eksoottisin kokemus vaikka itse Sydney ei kovin eksoottinen olekaan. Harva koskaan kävi työmatkalla Australiassa, minä tiedän vain viisi henkilöä jotka kävivät siellä. Minä olin se kuudes ja nainen. Saapuminen Sydneyihin oli mieleenpainuva kokemus. Lensimme yöllä Singaporesta ja kun lentokentällä astuimme taksiin ja ajoimme hotelliin Bondi beachilla, nousi aurinko Tyynestä valtamerestä suurena, punaisena, lämpimänä ja vastaanottavana. Se oli kaunis näky enkä tule unohtamaan sitä koskaan. Australia jäi mieleeni lämpimänä, aurinkoisena, ystävällisenä ja iloisena paikkana.

Hotelli oli taas hulppea viiden tähden paratiisi kadun toisella puolella vastapäätä tuota kuuluisaa hiekkarantaa. Näkymät hotellin katon uima-altaalta ja jakuzista olivat silmiä hivelevät. Tyyni meri oli niin tyyni ja turkoosin sininen. Hiekka oli vaaleaa ja puhdasta. Ihmiset olivat kauniita ja päivettyneitä. Kadut siistejä ja kaupat täynnä upeita aboriginal eksotiikalla maustettuja tuliaisia.
Koska matka oli pitkä viivyimme perillä normaalia pidempään. Viikonloppuina jäi aikaa shoppailuun ja kaupungilla kiertelyyn. Työpäivätkin olivat leppoisia ja lounaat pitkiä ja nautinnollisia. Australialaiset tekivät minuun suuren vaikutuksen ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan. En tiedä onko vain kuvitelmaa, mutta minulle jäi käsitys että he osaavat viisaasti jakaa työn ja vapaa-ajan ja nauttivat elämästään enemmän kuin me länsimaalaiset. Ehkä se on harha, sillä tutustuin vain muutamaan ja loppujenlopuksi vietin hyvin vähän aikaa heidän parissaan.

Tyynen meren mainingit keinuttivat kalastusalusta. Monta tuntia uuvutimme blue merliniä, mutta sitä ei koskaan saatu veneeseen asti. Lisäksi se oli rauhoitettu kala, joten se olisi pitänyt joka tapauksessa päästää vapaaksi. Pohjaongella nousi merestä pieni hain poikanen. Se näytti minusta kovin suloiselta, reilu metrin mittainen sulavalinjainen hain pienoismalli. Australialaiset kollegani kuitenkin pudottivat minut maan pinnalle, vai pitäisikö sanoa veneen kannelle, sanoen näkisitpä sen äidin. Tulin siihen tulokseen että minulle riitti tämä lapsitapaaminen, muu perhe saa rauhassa lipua läpi tummien syvyyksien. Niiden ei tarvitse tulla esittäytymään minulle.

Australiasta itään aina Etelä-Amerikan rannikolle asti on puolen maapallon verran vettä. Voisi kuvitella ettei tätä maailmankolkkaa voi uhata mikään. Ihmisen käsi ei sinne ylety ja aina riittää vapaina maininkeina keinuvaa turkoosia puhdasta vettä. Tämän meren pohjassa on elämää josta me tiedämme käsittämättömän vähän. Ihminen on käynyt kuussa, sen me olemme kaikki nähneet. Tämän meren syvänteessä on käynyt kaksi tai kolme ihmistä, tiesittekö sitä? Se ei ole tainnut ylittää uutiskynnystä.

Australia poikkeaa kaikista kokemuksistani, miksi? Se on suljettu yhteiskunta jossa kaupankäyntiä ja taloutta rajoitetaan rankasti. Australia koetaan ja nähdään etäisenä menestyksen tyyssijana edelleen. Mannerta uhkaavat monet ympäristönmuutokset, kuivuus ja laajat metsäpalot. Alkuperäisväestön asema ei ole kovin merkittävä puheenaine, ehkä siksi että aboriginaleja on kovin vähän ja manner on laaja, siellä on edelleen tilaa kaikille. Australia onkin edelleen kaukainen satumaa globaalissa muutoksessa.

Aasia

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.



Hongkong oli ensimmäinen matkakohteeni ja sinne meni takki auki täysin tietämättömänä aasialaisesta kulttuurista ja paikan oikeasta ilmapiiristä. Toki olin kuullut tarinoita ja tiesin mitä tarkoittaa kiinalainen ruoka, mutta kuten paikan päällä 90-luvulla käyneet tietävät, tarinat ja todellisuus ovat joskus kovin kaukana toisistaan.
Lentokenttä oli jo hämmennyksen kohde. Minä, pitkä, muita päätä pidempi ja lauma pieniä vilkkaita aasialaisia sekoitumme keskenämme. Tietty järjestelmällisyys sen sekasorron keskellä teki minuun hämmentävän vaikutuksen, mutta eurooppalainen logiikka vaatii totuttautumista, joten kuljin vain massan mukana kunnes jostain kuului tuttu ääni. Hey, kutsui minua aito-britti aksentti ja sulauduimme taksijonoon.
Matkasimme viiden tähden hotelliin. Palvelu oli niin korkeatasoista, etten osannut kuvitella sitä todeksi, oletin että tässä on nyt joku väärinkäsitys kyseessä. Huone oli hulppea, mainio eurooppalainen aamiainen ja 220 leveä sänky. Varustelutasoon kuuluivat tuoreet hedelmät pöydällä, muhkea kylpytakki joka riitti peitteeksi asti ja aamutossut jotka eivät olleet kertakäyttötavaralaatua. Kylpyhuoneeseen oli eksyä ja television tuumat olivat siihen aikaan sopimattoman suuret. Viimeisenä päivänä kylpyammeen viemäri lakkasi toimimasta, joten paratiisissa oli siis kuitenkin käärme.

Viimeisellä Hongkongin matkalla tiesin jo mitä odottaa. Hotellin pesulapalvelu toimi moitteettomasti ja nopeasti, joten pakkasin matkalaukkuun kaikkea hankalasti pestävää ja silitettävää. Joka aamu minulla oli puhtaat, viimeistellyt siistit vaatteet, eikä minun itseni tarvinnut tehdä muuta kuin täyttää pesulapussit ja kirjoittaa hotellihuoneen numero pussin kylkeen. Ravintoloissa tiesin jo mitä voi syödä surutta ja mitä kannattaa välttää. Kaduilla kulkiessa tiesin missä on pohjoinen ja missä etelä. Markkinoilla osasin tinkiä ja matkalaukku täyttyi huokeista tuliaisista. Muutaman päivän visiitin aikataulu oli suunniteltu niin että jäi aikaa eksoottisiin nautintoihin ja rentoutumiseen.

Tällä matkalla ylitin ensikertaa Kiinan rajan ja näin olosuhteet joissa paikalliset asuivat, elivät ja tekivät töitä. Ensikosketus kiinalaiseen tehtaaseen sai minut järkyttymään. Hongkongissa ihmiset olivat kohtuullisen tyytyväisen näköisiä ja tekivät työtä iloisesti ja tarmokkaasti, mutta Shenzenissä kaikki näytti olevan toisin. Tehdas oli kuin työsiirtola. Aidattu alue jonka sisällä oli asuntola, ruokala ja varsinainen tehdas. Linjalla työskenteli kovin nuoren näköisiä tyttöjä ja heidän kasvoillaan oli ilme joka sai minut mietteliääksi. Olivatko he täällä vapaaehtoisesti vai kärsivätkö he rangaistusta josta pahasta teosta joka heidän tuli sovittaa tekemällä 12 tunnin työpäiviä suljetulla alueella.

Sen matkan jälkeen minussa tapahtui muutos. Ajattelin kummallisia asioita ja mieleeni hiipi epäilys siitä onko kaikki hyvin. Tämä ajatus nousi pintaan aika ajoin ja välillä se oli poissa pitkiäkin aikoja. Yleisissä keskusteluissa asiasta ei puhuttu, mutta pienissä piireissä mielipiteitä vaihdettiin ja tunnelmat olivat ristiriitaiset. Minä suljin ajatukset sisääni, keräsin tuntemuksia ympäriltäni ja aloin hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä työstää kuvaa siitä mikä todellisuus tämän kulissin takana on.

Se oli alku. Mitä ovat ihmisoikeudet ja tasa-arvo? Mitä on oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys? Onko sellaista olemassakaan.