Vesakosta puistoksi

Vuonna 2012 kirjoitin muutamissa yhteyksissä lehtometsähankkeestani. Hanke sai asiantuntijoilta kritiikkiä, sillä peltomaahan ei kuulemman voi perustaa lehtoa, lehto kun vaatii tietynlaisen maaperän. Näin luonnollisesti on, mutta kun satoja vuosia vanhat taimikot ovat nyt muodostuneet merkittäviksi luontokohteiksi, eikö ole mahdollista jatkaa tätä samaista perinnettä ja perustaa nyt taimikko, joka kahdensadan vuoden kulluttua on merkittävä luontokohde?

Jalopuut kasvavat hitaasti pohjoisessa ulottuvuudessa, mutta oletettu ilmastonmuutos ehkä nopeuttaa niiden kasvua ja edistää vaativienkin lajien menestymistä. Jo vesakkovaiheessa esimerkiksi lehmus (tilia cordata) on kylvänyt puiksi saakka kasvavia taimia. Terhoista kylvetyissä tammissa (quercus robur) on jo kymmenen vuoden kasvun jälkeen ensimmäiset omat terhot ja ne alkavat itse kylvää uusia taimia.

Peltomaa kasvoi ensimmäisinä vuosina niin voikukkaa kuin saunakukkaa, nyt näitä ei ole enää nimeksikään vaan tilalle on tullut monipuolisesti erillaista aluskasvustoa. Koivu, paju, mänty ja kuusi ovat levittäytyneet alueelle itsenäisesti ja niiden raivaaminen onkin ollut pääasiallinen työmaa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Toki näitä kaikkia tullaan myös jättämään puistoon. Kuuset saavat kasvaa joulukuusimittaan, jolloin ne kierrätetään joulupuina. Mänty ja koivu hyödynnetään myöhemmin polttopuuna, mutta alussa raivatut vesat kasataan risukeoiksi, jotka sitten kuivettuaan joko poltetaan tai murskataan maaperän muokkaamiseksi. Nämä toimet ovatkin jo hyvässä vauhdissa.

Pajut tuottavat pientä päänvaivaa, niitä leikataan ja raivataan ja ne jätetään maastoon jänisten ja kauriiden ruuaksi. Paksummat puhtaaksi kalutut rungot kuivuvat nopeasti ja ne on helppo murskata maaperään.

Metsäkauriit viihtyvät puistossa.

Mielenkiintoisia löydöksiä tulee vastaan, kuten neliterälehtinen ruusu ja outoja pensaita perinteisten viinimarjapensaiden lisäksi. Linnut ovat siis matkoiltaan tuoneet alueelle uusia kasveja. Yllättävää on se, miten nopeasti alueelle on muodostunut samalkasvustoa ja syksyisin esiin nousee runsaasti erillaisia sieniä - osa jopa syötäviä lajikkeita. Sammalkasvustoa voi edistää leikkaamalla ruohikkoa matalaksi ja rakentamalla näin polkuja puiden katveeseen. Nämä luontopolut ovat myös eläinten ahkerassa käytössä ja vaeltaessaan puiston läpi nämä myös lannoittavat maaperää omilla jätöksillään.

Tiaiset ovat lähes päivittäisiä vieraita.

Ensimmäistä linnunpesää yritettiin rakentaa jo viime kesänä, mutta paikka ei ollut riittävän suojaisa, joten työmaa jäi kesken. Lintujen määrä on hämmästyttävän suuri, jopa pyrstötiaiset parveilevat vesakossa lähes päivittäin. Ne näyttävät olevan varsin kiinnostuneita alueesta, sillä ne ilmestyivät tänne muutama vuosi sitten ja niiden määrä näyttää lisääntyvän.

Lintujen talviruokinnan lopettaminen on vähentänyt lintujen kirjoa, eikä suuria parvia enää esiinny. Tänne ovat jääneet vain ne, jotka menestyvät ilman ylimääräistä apetta. Urpiaisia ei enää vieraile ja viherpeippojen ja -varpusten massiviset parvet eivät enää varjosta taivasta, silti peippojakin edelleen on. Tiaisista vain kuusitiainen on kadonnut, sen turmioksi lienee koitunut avipox pari vuotta sitten. Nyt kun ruokintapaikkoja ei enää ole ja määrä on pienentynyt eivät myöskään taudit leviä enää niin tehokkaasti, joten paikkalintujen selviytymismahdollisuudet ovat paremmat.

Alkuperäinen tavoitteeni päästä eroon naakoista näyttää sekin toteutuvat ainakin osittain. Naakkojen määrä on vähentynyt ja ne vierailevat paikalla enää vain satunnaisesti. Toki yksi niiden pesintäpuista on edelleen pystyssä, mutta sekin on jo rungostaan halki, joten kaatuu myrskyssä missä hyvänsä. Varisten ja harakoiden määrä on lisääntynyt, mutta niillekin löytyy jo luontainen vihollinen, joka hätistää ne tehokkaasti pois paikalta.

Tämän vuoden tavoitteena on muuttaa vesakko lopullisesti puistoksi. Se tarkoittaa paljon työtä vesurilla ja kirveellä. Tiheikköjä jätetään edelleen, sillä ne varjostavat mukavasti aluskasvustoa ja mahdollistavat niin aluskasvuston luontaisen kehittymisen kuin antavat eläimille suojaisia piilopaikkoja. Myös kourallinen lehtokielon (Polygonatum multiflorum) siemeniä on nyt pakkaskäsitelty ja niille pohditaan sopivia kasvualustoja tulevan puiston suojaisissa paikoissa, tämä onkin ehkä vaativin haaste, johon olen tässä projektissani törmännyt. 

Mutta se suurin haaste on edelleen edessäpäin, nimittäin miten taata se, että puisto saa jäädä olemaan, se kun ei ole asiantuntijan valintoihin perustuva luonnon monimuotoisuuden kuvastin ja viranomaiselle alue lienee edelleen peltomaisemaa.  

Lehto, josta tuli puisto

Kirjoitin aikanaan lehtometsähankkeesta, jonka budjetti oli nolla euroa. Saamani palautteen perusteella ei alueesta voi tulla lehtoa, siitä voisi tulla ehkä puisto ja niinpä päätin, että ei tule lehtoa tulee siis puisto.

Metsäkauris.

Puisto on kiva, siellä ihminen saa luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttaa itseään, mutta kun tämä puistoalue nyt sijaitsee kuitenkin luonnon keskellä, viihtyvät siellä myös luonnoneläimet. Lopulta siis ei ole mitään merkitystä sillä onko alue lehtometsä tai puisto, puisto vaan antaa ihmiselle enemmän oikeuksia vaikuttaa ympäristöön kuin odotusteni mukainen lehtometsä.

Puisto ja lehtometsä eivät juurikaan poikkea toisistaan, mitä nyt polut on raivattu leveämmiksi ja ihmisellä on enemmän oikeuksia alueen suhteen. Sinne voi tulla huvimaja, kesäkeittiö ja terassi, ehkä joitakin tulokaslajeja sallitaan ja istutetaan tarkoituksella. Luonnon eläimet eivät juurikaan välitä siitä sisältääkö ympäristö jotain alkuperäiseen suomalaiseen luontoon kuulumatonta, niille riittää että on kasveja ja luonnonrauhaa.

Lentävä muinaisjäänne.

Alkuperäinen lehtosuunnitelmakaan ei ollut kovin suomalainen, sillä puulajit, joita sinne odotin, olivat alun perin tulokkaita nekin. Eihän jääkauden jälkeisessä Suomessa ollut mitään muuta, kuin siemenistä kasvaneita lajeja. Ne, jotka tuotiin tänne kartanojen puistojen rakennuksen yhteydessä, olivat ihmisen tuomia ja ihmisen luomista taimikoista syntyivät ensimmäiset lehdot. Samaa virhettä ei siis pidä tehdä toista kertaa, toki voi käydä niin, että kun tämä puisto on aikuinen joskus parinsadan vuoden kuluttua, jos sitä ei ole sitä ennen tuhottu, voi joku pitää tätäkin puistoa alkuperäisluontona. No, se ei enää silloin ole minun ongelmani, minä olen silloin jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja joku muu saa sen ongelman ratkaista. Ongelman, miksi puut ovat tietyssä järjestyksessä ja miten metsä on syntynyt. Hassua mutta totta.

Puisto edistyy nyt vauhdilla. Polut on raivattu niin leveiksi, että niitä ei voi enää kutsua poluiksi. Teitäkään ne eivät toki ole, koska ajopelillä niitä ei pysty etenemään. Puita on edelleen merkitty nauhoin, suurin osa niistä on luonnon itsensä kylvämiä, mutta koska kyseessä on puisto, ne valitaan mittatilaustyönä. Kaikesta tästä ihmisen kädenjäljestä huolimatta on alueelle jo ilmestynyt reviirimerkkejä. Osa niistä on näkyviä, mutta osa pelkästään tuoksuvia. Kaikkien tuoksua ei ihmisen aistein voi edes havaita, mutta havaittavia jälkiä jää. Ne voi tunnistaa viemällä alueelle jonkun ihmisen lemmikin, joka ilmoittaa missä merkki on.

Syyskesän repalesiipinen perhonen.

Puisto pienestä koostaan ja kohtuullisen keskeisestä sijainnistaan huolimatta näyttää olevan kovin suosittu luonnoneläinten piirissä. Linnut eivät tee vielä pesiään koska puut ovat niin pieniä, mutta yritelmistä on jo havaintoja. Nelijalkaisia liikkuu paljon, monelle tämä on kuitenkin vain läpikulkupaikka, mutta käyntitiheydestä päätellen mielenkiintoinen sellainen. Sieniä on tullut yllättävän nopeasti ja syykin lienee selvä, mutta se on salaisuus. Linnut ovat jo istuttaneet pensaita ja kukkia tulee jostain kumman lähteestä, lieneekö syy siementensyöjissä sekin. Kun tulee kukkia, tulee pölyttäjiä ja perhosia sekä luonnollisesti paljon sellaista, jota maallikko ei edes huomaa. Kuten sanotaan, jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen – sen pelastaessasi olet jo pelastanut koko maailman.

Vasten auringonsiltaa tuijottava jänis.

Ollakseni rehellinen tässä tilanteessa, ei minua kiinnosta maailman pelastaminen, minua kiinnostavat kukat, perhoset ja tietysti nuo sulavalinjaiset nelijalkaiset, jotka tulevat ihailemaan puistoa ja jokaisen nurmikonleikkuun jälkeen käyvät tarkastamassa tuloksen ja jättävät oman reviirimerkkinsä kuin hyväksynnäksi siitä – tämä kelpaa, tämä on minun.   

   

Edessä loistava tulevaisuus

On lintuvesiä ja lintuvesiä ...

Suomen suurin järvenkuivatushanke on loppusuoralla, kertoo Kaakkois-Suomen viestintähankkeen julkaisu Viestimuuntaja sivuilla 12-13. Viestimuuntaja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen julkaisu, vastaavaan en ole törmännyt muualla Suomessa vaikka samanlaista yhteistyötä viranomaistahojen ja yhdistysten kesken eri hankkeiden osalta tehdään maanlaajuisesti. Viestintä ontuu ja tiedonsaanti on joskus kiven takana vaikka olisit itse asianomistaja ja osakas hankkeiden kohdealueella.

Haapajärvi ja Rakkolanjoki, joita järvenkuivatushanke koskee, ovat olleet kirjoitusteni kohteena ennenkin. Nimittäin Haapajärven Rakkolanjoella tehtiin ekotoksikologinen tutkimus kalojen särkylääkejäämistä Åbo Akademin ja Jyväskylän yliopiston tutkijoiden toimesta. Särkylääkejäämiä löytyi kalojen sapesta, niistä ei siis ole välitöntä vaaraa ihmiselle, mutta riskeistä ei tiedetä vielä mitään, kuten Etelä-Karjalan kalatalouskeskus ry:n sivulla kerrotaan.

Hankkeen lähtökohtina olivat huono vedenlaatu, rehevöityminen ja menetetty virkistyskäyttömahdollisuus. Ympäristölupapäätöksessä Lappeenrannan kaupunki velvoitettiin kunnostamaan jätevesiensä purkuvesistö. Tilanne on siis aivan vastaava kuin meillä Salon kaupungin osalta, mutta täällä ympäristölupa ei sisällä vastaavaa velvoitetta, päinvastoin siirtoviemäriputkien rakentamisen myötä tilanne täällä tulee heikkenemään entuudestaan. Haapajärven ja Halikonlahden osalta tilanne on siltä osin samankaltainen, että molemmat ovat joko kokonaan tai osin Natura-aluetta ja osa kansallista lintuvesien suojeluohjelmaa sekä määritelty kansainvälisesti arvokkaiksi kohteiksi. Halikonlahdesta osa on vielä luonnonsuojelualuetta, joten sellaisena vieläkin merkittävämpi vesistön osa.

Suurin ero Haapajärven ja Halikonlahden Natura- ja luonnonsuojelualueiden osalta lienee se, että Haapajärvi on järvi ja Halikonlahti merenlahti suoraan osana Saaristomerta ja Itämerta. Halikonlahti näyttääkin olevan se Saaristomeremme heikoin lenkki vedenlaadun osalta. Päivän paikallislehti SSS uutisoi äitienpäivän kunniaksi otsikolla, että Meri nousee Vuohensaaren pengertien päälle pysyvästi. Otsikko antaa ymmärtää, että pengertietä tulisi korottaa koska jäätiköiden sulaessa massa siirtyy mantereelta meriin. Suomenlahden pinnan oletetaan nousevan 90 senttiä, Selkämeren 65 senttiä ja Perämeren 30 senttiä. Salon kaupungin tekninen johtaja Mika Mannervesi kertoo kaupungin olevan tietoinen tulevista tulvariskeistä ja tulvatyöryhmä pohtii pengertien tilannetta. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Halikonlahden osalta ei Haapajärven kaltaista vesistön ekosysteemin pelastusoperaatiota tulla tekemään, Salon Veden mukaan jätevedenpuhdistamon tekniikkaankaan ei ole tiedossa muutoksia vuoteen 2024 mennessä, siirtoviemäreitä rakennetaan niin paljon kuin varat sallivat, joten alueen vesistö tulee puhdistumaan vain meriveden pinnannousun myötä – siis jos sellainen tulee ja on voimakkaampaa kuin umpeenkasvu ja maannousema.

Mutta kuten otsikossa mainitsin, on Haapajärvellä Suomen suurimman järvenkuivatushankkeen myötä edessä loistava tulevaisuus. Saastunut pohjasedimentti poistuu, umpeenkasvaneita rantoja ruopataan, kosteikot sieppaavat ravinteet, lisävettä johdetaan toisaalta – toisin kun Salon Halikonlahdella nykyisten suunnitelmien mukaan, täällä vain puhdistetun jäteveden määrää kasvatetaan.

Haapajärvestä voi kunnostettuna Natura-alueena ja lintuvesialueena tulla merkittävä virkistys- ja luontomatkailukohde, ovathan Lappeenrannan kaupungin palvelut lähellä lentokenttineen ja rautateineen sekä Kaakkois-Suomi jo nyt itäturistien suosima alue. Ja jos Viestimuuntajan artikkeliin on uskomista, tämä kaikki on saatu aikaan alle kolmen miljoonan budjetilla! Sellainen summa on Salossa jo käytetty Halikonlahteen, eikä vielä mitään konkreettista tulosta ole nähtävillä.

Jää nähtäväksi voiko mahdollinen tuleva vedenpaisumus pelastaa Saaristomeren heikomman lenkin ja luonnollisesti sitä kautta kohentaa myös koko Itämeren vedenlaatua. Virkistystoimintaan ja luontomatkailuun täällä ei kaiketi kannata panostaa jos rannat tulevaisuudessa siirtyvät sisämaahan, kuten teknisen toimen johtaja Mannervesi tulevaisuudenkuvissaan maalailee. 

La maison ou j´ai grandi – jäähyväiset eräälle ekosysteemille

Sammalta ja tyhjiä savupiippuja

Edellisissä kahdessa kirjoituksessani olen perehtynyt ekosysteemiajatteluun yhteiskunnallisella tasolla. Kirjoitusten kommenteissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia näkökohtia, joihin tässä viimeisessä osiossa palaan eräänlaisen yhteenvedon muodossa.

Aloitin tämän kirjoitusten sarjan EU:sta, Suomen nettomaksuosuudesta, rahan kierrättämisestä EU:n kautta ja miten se matkansa eri vaiheiden kautta muuttaa muotoaan kansalaisen maksamasta verosta joksikin muuksi. Sanotaan että pääomalla ei ole kotimaata. Ihmiset poliitikosta kuluttajaan ovat kiinnostuneita ruuan alkuperämerkinnöistä, mutta mikä on rahan alkuperä, kiinnostaako se ketään?

Yhteiskuntamme ekosysteemissä raha edustaa valtaa, sen alkuperä katoaa kiertokulussa, sen arvo ehkä nousee tai laskee valuuttakurssin vaihtelun mukaan, mutta kuka sen alun perin tienasi, maksoi verona ja mihin se lopulta päätöksenteon pitkässä kiertokulussa päätyy, jää meille tavallisille kansalaisille epäselväksi. Kiinnostaako se ketään? Ehkä kiinnostaa, ehkä ei, ehkä sen individuaali luonne halutaan jopa tahallisesti häivyttää. Ruuan alkuperä sen sijaan kiinnostaa, ainakin poliitikkoja, mutta kumpi kiinnostaa kansalaista enemmän, ruuan vai rahan alkuperä? Ruoka on perustarve, jos se on puhdasta ja ravitsevaa, se tyypillisesti riittää ihmiselle. Rahan alkuperäkään ei kiinnosta silloin, jos sen ansaintatapa ei ole eettisesti kestävä, mutta sille joka sen kerran kiertoon lähetti oman rajallisen maksukykynsä mukaan kenties on kiinnostavaa minne se lopulta päätyy.

Ruoka ja vesi ovat lopulta ne kaksi perusprinsiippiä joihin elämä perustuu. Elämää ylläpitäväksi voimaksi tarvitaan lisäksi happi, mutta se on edelleen maksuton ja verovapaa yksilön lähtökohdista katsoen. Hapen tuottaa luonnon ekosysteemi, samoin puhtaan lähdeveden, mutta toki harva meistä enää pääsee puhtaan lähteen äärelle siitä nauttimaan. Vesi tulee jostain tuntemattomasta alkulähteestä putkistoa pitkin kotiin kuljetettuna. Joskus sitä ei voi käyttää suoraan, se täytyy keittää, joskus sen käyttö jopa kielletään hetkellisesti ja vettä joutuu hakemaan väliaikaisesti jostain yhteiskunnan määrittelemästä palvelupisteestä. Palvelu kuitenkin toimii.

Ruuan suhteen tilanne on paljon kompleksisempi. Urbaanissa yhteisössä moni ei enää ymmärrä sen alkuperää, hänelle ravintoketjussa ennen häntä on jääkaappi, sitä ennen lähikauppa tai automarketti ja siellä tunnettu tavaramerkki. Maalla vielä sentään joku ymmärtää että sen tuottamiseen tarvitaan tilkku maata, kevätkylvö, jopa torjunta-aineita sadon varmistamiseksi ja tietysti suotuisat olosuhteen sen kasvamiseksi täyteen mittaan ennen sadonkorjuuaikaa. Sadonkorjuusta alkava jalostusprosessi onkin sitten jo hankalampi ymmärtää kenelle tahansa, se lienee ekosysteemimme salaperäisin vaihe, sillä siinä vaiheessa eläin voi muuttaa sukupuoltaan ja joskus muuttua jopa kokonaan toiseksi lajiksi. Ruuantuotantoketjun ekosysteemissä tapahtuu siis todellisia evoluutioharppauksia.  

Lahottajien uusi koti

Kaupunki-ihmisen ja maaseudun ihmisen välinen lajityypillinen ero tulee selvästi esiin suhteessa ruokaan. Silti ekosysteemissä heidän välillään on kuitenkin selvä riippuvuussuhde. Ilman maaseudulla tuotettua ruokaa kaupunkilaisella ei ole ravintoa, silti kaupunkilainen kiistattoman asiantuntijan ottein arvostelee maaseudun ruuantuottajaa milloin ympäristön turmelemisesta, milloin vääränlaisista tuotantotavoista ja joskus jopa ahneudesta, sillä maaseudun tuottaja saa maataloustukea, koska hän on ravintoketjun maaorja, omistaa tuotantovälineet, on vastuussa niistä, mutta ei itse voi määritellä tuotteelleen käypää hintaa. Hinnan määrittelee ravintoketjun parasiitti.

Kaupunkilaisella on toki parvekepuutarhansa, hän voi tuottaa osan ravinnostaan siellä osan aikaa vuotta, mutta se riittää korkeintaan kahden viikon kaloritarpeeseen vuodessa. Kaupunkilainen on täysin ulkopuolelta tuodun veden varassa, jos vesi saastuu, saastuu myös kaupunkinen sitä käyttäessään. Vesi voidaan tuottaa kaukaakin, jopa suojelualueen vesistöstä kunhan vedenpinnan säännöstelystä on sovittu. Kaupunkilaisella voi toki olla oma piha, siellä hän voi tuottaa lisää ruokaa, kerätä ehkä jopa sadevettä silloin kun sitä on. Luonnon hän voi rakentaa itselleen sinne, luonnosta hän voi nauttia kansallispuistoissa, mutta se ei ole enää lähiluontoa. Lähiruoka on hänen hartaita toiveitaan, mutta lähivedestä ei ole tietokaan. Totuus siis lienee, että ekologinen looginen luonnonvalinta väistämättä johtaa siihen, että elämän säilymisen edellytykset populismista, rasismista ja syrjinnästä huolimatta puhuvat maalaisen puolesta. Mutta populismin, rasismin ja syrjinnän keinoin voimasuhde voidaan kääntää. Helpoin tapa tappaa maaseutuihminen sukupuuttoon on köyhdyttää infrastruktuuri, säädöksin kaventaa selviytymisen edellytyksiä ja lainsäädännöllä estää tuotantovälineiden ja pääoman tehokas käyttö. Rasismina toimii mainiosti tapa antaa keppiä porkkanan sijaan. Raha taas on mainio syrjinnän väline ja populismilla voidaan vaikuttaa sen epätasaiseen jakautumiseen ekosysteemissä.  

Ilkka Luoma kommentissaan nosti esiin termin reviirinpuolustaminen, korvaamaan sanan rasismi. Luonnon ekosysteemissä nimittäin esiintyy rasismia, syrjintää ja reviiritietoisuutta, mutta ihmisen yhteiskuntaan suoraan siirrettyinä nämä termit eivät sellaisenaan välttämättä ole sovellettavissa. Onko se, että lintu taistelussa nokkii lajikumppaninsa silmän reviirinpuolustusta vai rasismia? Sitä emme kai voi täysin tietää, jos emme tiedä mikä on riidan syy. Oletamme että se on reviirikiista, mutta onko se sitä lintujen maailmassa jää meille ainakin vielä nykytiedoin selvittämättä.

Ihmisvapaa ekosysteemi

Ihmisten yhteiskunnassa ja sen ekosysteemissä niin maalainen kuin kaupunkilainen puolustavat reviirejään. Kaupunkilainen syyttää maalaista luonnon turmelemisesta. Maalainen puolustautuu ja syyttää kaupunkilaista tyhmyydestä, tämä ei tajua. Konflikti on pysyvä ja sen selitykseksi minulla on vain se mitä jo edellisessä kirjoituksessani esitin – urbanisoitumisen myötä ihminen on jakautunut kahteen lajityyppiin, kaupunki-ihminen ja maalainen. Niin kuin Darwin sen jo aikanaan totesi, ihmisten välinen ero on kulttuurissa, ei biologiassa.

Aikaisempien kirjoitusteni kommenteissa nousi esiin älykkyys. Eläinten, kasvien ja ihmisten älykkyys, mutta mitä älykkyys oikeastaan on? Ihmisen oletetaan eroavan muusta luonnosta älykkyytensä perusteella, mutta se lienee jo nykytietämyksellä todistettu vääräksi olettamukseksi, ainoa erottava tekijä enää voi olla siis vain tunneäly. Tunneälyn voisi olettaa hallitsevan ihmisen yhteiskunnan ekosysteemiä eli etiikka ja moraali erottavat meidät luonnon ekosysteemistä. Mutta onko todella näin, vai voittaako alkukantainen reviiritietoisuus sittenkin eettisen ja moraalisen ajattelun. EU-aikaan raha, veroraha, joka muuttuu yhteiskunnan ekosysteemin kiertokulussa alkuperältään tunnistamattomaksi tueksi, on sittenkin tärkeämpää kuin yksilön oikeudet omaan perinnemaisemaan, siihen alkuperäiseen ekosysteemiin jonka tuotosta olemme. Ekosysteemin muutos on ehkä osoitus evoluutiosta, mutta jos yhteiskunnan ekosysteemin muutos johtaa luonnon ekosysteemin turmeltumiseen, onko se ahneuden, itsekkyyden ja suunnittelemattomuuden tulosta vai luonnonvalinta?

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen kirjoitti avauksessaan, että Rion sopimukseen kirjatun periaatteen mukaisesti sataprosenttisen tieteellisen varmuuden puuttuminen ei saa estää ryhtymistä toimeen, jos luonnon monimuotoisuus on merkittävästi uhattuna. Kirjoitan tätä luonnonsuojelualueen laidalla, vesistön rannalla, jonka ekosysteemi on turmeltunut, jolle ei ole tehty mitään, tieteellisiä tutkimuksia on jo, mutta toimiin ei ole ryhdytty, luonnon monimuotoisuus on jo menetetty, paluuta ei enää ole, on vain Rion sopimuksen sanahelinää.

Kaarinan lepakkotalo halutaan suojella kaavalla. Täällä missä mehiläiset kesäisin tulevat sisään rakennuksiin, voidaan talot suojella mehiläispesinä tai missä naakat rakentavat pesänsä savupiippuihin, voidaan savupiiput suojella naakkayhdyskunnan koteina. Olettaa voi että näihin edellä mainittuihin uusiin ekosysteemeihin tulee paljon muitakin lajeja aina lahottajasienistä sammalkasvustoihin. Ekosysteemit rikastuvat luonnonvalinnan kautta.

La maison ou j´ai grandi - on aika, viimeinen sammuttaa valot.

Rasismi ja syrjintä suomalaisen yhteiskunnan ekosysteemissä

Homo Sapiens

Jo brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin luonnehti ihmisten välisen eron olevan ensisijaisesti kulttuurillinen, ei biologinen. Darwin teoriassaan olettaa kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta luonnonvalinnan kautta. Jos unohdamme kuitenkin koko luonnon ekosysteemin ja sen evoluution, jota monet pitävät kiistanalaisena, keskittyen ainoastaan ihmiseen voimme olettaa, että urbanisoitumisen myötä ihmisen kulttuuri on jakanut meidät maaseutu- ja kaupunkikulttuurin kantamuotoihin.

Yhteiskuntamme ekosysteemissä on siis kaksi päälinjaa ja tietysti lukematon määrä variaatioita, sillä muuttoliikkeen myötä sadattuhannet ovat muuttaneet kaupunkeihin ja sen vastapainona osa heistä taas myöhemmin kyllästyttyään urbaaniin ympäristöön palannut maaseudulle haja-asutusalueille, kyliin ja uusiin lähiöihin kaupungin ja maaseudun rajamaille.

Perustan tämän ajatukseni siihen tosiasiaan että maaseudun ja kaupunkien ihmisellä on kovin erilainen käsitys yhteiskuntamme ekosysteemistä ja sen lainalaisuuksista. Uutena terminä tätä kuvaamaan on lanseerattu maaseutukiusaaminen. Kari Kotiranta mainitsi sen blogikirjoituksessaan susista ja sama termi löytyy myös Keuruun kylänvoimaa projektin kotisivuilta.  Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa kaupungeissa asuvien ihmisten kanssa, kertoo kylänvoimaa projektin kotisivu ja tästä lauseesta voi jo vetää sen johtopäätöksen, että kyse on yhteiskuntamme ekosysteemin sisäisestä rasismista tai syrjinnästä, miten kukin sen haluaa nimetä.

Annika Saarikko (kesk.) kirjoittaa päivän Turun Sanomien kolumnissaan seuraavasti: Isoäitini näki suden. Oripään Tanskilan kylällä, keskellä kirkasta päivää. Susi seisoi pihapellolla, kotitalon vieressä. Hämmästyin, miten rauhallisesti hän kertoi puhelimessa asiasta. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen. Silti isoäiti aikoo kuulemma jatkossakin käydä tien päässä postilaatikolla potkukelkalla. Vähän kuulemma vilkuilee sivuilleen aiempaa ahkerammin. Tämä kuvaa mielestäni hyvin tyypillistä talonpoikaisjärjellä varustetun maaseutukulttuuria edustavan ihmisen toimintaa muistaen, että kyseessä on aikuinen ihminen jolle yksi susi ei ole välitön uhka.   

Keuruun kylien asukkaat taas edustavat laajaa ikäjakaumaa japienten lasten vanhemmat ovat huolestuneita oman kodin ympäristön turvallisuudesta. Tämä kuvaa tyypillistä vastuullisen aikuisen ihmisen toimintaa riippumatta siitä asuuko hän kaupunki- vai maaseutuympäristössä.

Suurpetojen suojeluinto, petoviha ja –pelko ovat vain yksi kulttuurillinen ero maaseutu- ja kaupunki-ihmisen välillä, mutta se jyrkästi jakaa populaation kahtia yhteiskuntamme ekosysteemissä. Meitä näyttäisi siis olevan selkeästi kahta eri lajia edustamassa ihmispopulaation monimuotoisuutta yhteiskuntamme ekosysteemissä.

Urbaani viherkaupunki

Suurpetojen suojelu on osa luonnon- ja sen monimuotoisuuden suojelua. Urbaanisti suuntautunut perustaa luontosuhteensa kiistattomaan asiantuntijuuteen, kun taas maaseutuihmisen luontosuhde perustuu elämäntapaan – mahdollisuuksiin säilyä hengissä, harjoittaa elinkeinoa, asua ja tulla toimeen symbioosissa luonnon- ja sen monimuotoisuuden kanssa.

Nyt kun käytän tässä termiä symbioosi, olen aivan varma että se herättää erityistä närkästystä urbaania kulttuuria edustavien keskuudessa, heidän näkemyksensä mukaan kun maaseudun ihminen on luonnon riistäjä ja hyväksikäyttäjä eli siis parasiitti. Maaseudun kulttuuria edustava taas hyväksyy termin symbioosi, koska hän kokee olevansa osa ympäristöään, aivan samoin kuin kaupunkilainen kaupunkiympäristöä, ja kuka nyt riistäisi itseään?

Tässä vaiheessa kiivaimmat homo urbanukset jo naputtelevat näppäimistöllään kommenttia siitä, miten maatalous saastuttaa ja pilaa luontoa tai miten metsät lakaistaan tyhjiksi puista pelkää ahneutta. Maaseudun ihmiselle ympäristö on usein hänen elinehtonsa. Maanviljelijälle pelto on tuotantoväline, metsänomistajalle metsä on pääomaa. Kuka yrittäjä itse tietoisesti ja vapaaehtoisesti pilaisi tuotantovälineensä tai kuka järjettömästi tuhlaisi pääomaansa?

Ekologinen vedenottamo

Tietysti voidaan kysyä onko maanviljelijä enää tässä yhteiskunnassa edes yrittäjä, eikö hän ole ennemminkin maaorja, joka toki omistaa tuotantovälineensä, mutta on ravintoketjumme alkupäässä ketjun seuraavien vaiheiden orjuuttama. Maanviljelijälle annetaan tuotantokiintiö, määrätään miten paljon ja mitä lannoitteita ja torjunta-aineita hänen tulee käyttää. Onko maatalouden kemikalisoituminen itse asiassa ollenkaan maanviljelijän itsensä syy vai onko syyllinen joku muu ravintoketjun komponentti? Elääkö maanviljelijä symbioosissa ravintoketjun muiden osien kanssa vai elättääkö hän työllään parasiittiä?

Mielenkiintoinen on myös se yhteiskuntamme ekosysteemin raja, jossa urbaanin ympäristön vastuu sen vaikutuksista luonnon ekosysteemiin päättyy ja mistä alkaa maaseudun vastuu luonnon ekosysteemin osalta. Maataloutta pidetään merkittävimpänä ympäristöhaittana, kaupungin haittoja vähätellään. Kaupunkien vedenottamoiden ja jätevesipäästöjen vaikutus luonnon ekosysteemiin urbaanin asuinympäristön ulkopuolella ei näyttäisi juurikaan puhuttavan urbaania ihmistä. Tämä on eräänlainen uuskolonialismin muoto, kaupunkilaisilla on etuoikeus käyttää maaseudun luonnonvaroja kuten puhdasta vettä yläjuoksuilta, saastuttaa ilmaa ja vesistöjä alajuoksuilla ilman rangaistuksen pelkoa tai yksilöityä vastuuta, sillä vastuu näistä jakautuu tasapuolisesti koko yhteiskunnan ekosysteemille. Onko tämä epäoikeudenmukaisuus rasismia tai syrjintää? Voiko kaupunki koskaan elää symbioosissa luonnon kanssa?

Parasiitit menestyvät ekosysteemissä

EU:n budjetti, rahoituksen kohdentaminen ja ennen kaikkea Suomen nettomaksuosuus ovat herättäneet paljon keskustelua viime aikoina. Henkilökohtainen huomioni on se, että kun verovaroja kierrätetään Brysselin kautta, niiden status myös muuttuu, rahaa ei enää mielletäkään verorahaksi vaan siitä tulee jotain muuta. EU-tuesta tulee investointirahaa, infrastruktuurin elvytys- tai rakentamisrahaa, jonka alkuperää ei koeta maksetuiksi veroiksi. Näin joku yrittäjä voi jopa luulla, ettei hänen yritystoimintaansa tueta verovaroin. Raha niin EU:n kuin valtion kassaan kertyy kuitenkin pääosin vain verokertymän kautta, sillä sijoitukset eivät juurikaan ole kannattavia näinä päivinä. Velkarahalla taas on korko ja lopulta myös velka lyhenee vain verottamalla.

EU:ta ja Suomea sen osana voidaan verrata luonnon ekosysteemiin. EU on laajempi ja monimuotoisempi ekosysteeminä kuin Suomi. Voidaan nähdä että kuulumalla suurempaan ekosysteemiin selviytymisen edellytykset ovat paremmat, mutta katastrofin sattuessa todennäköisesti osa ekosysteemistä tuhoutuu. Pieni Suomi ekosysteemin osana on erityinen ja siksi sen voisi kuvitella olevan harvinaislaatuinen ja säilyttämisen arvoinen. Nyt kuitenkin nettomaksajana sen ekosysteemi köyhtyy vuosi vuodelta, onko se luonnonvalinta vai ihmisen aikaansaannosta?

Ekosysteemi on se kokonaisuus, ympäristö, joka luo elämän edellytykset, joissa sen monimuotoisuus valikoituu luonnonvalinnan kautta. Jos ekosysteemiin tulee jokin ulkopuolinen tekijä, esimerkiksi kun Suomen ekosysteemiin kierrätetään rahaa Brysselin kautta, saattaa systeemiin tulla ja tulee ulkopuolisia tekijöitä joita voi kutsua myös tulokaslajeiksi. Luonnon ekosysteemissä tulokaslaji mielletään aina uhaksi, mutta miten on yhteiskunnan ekosysteemissä? Muuttaako EU:n kautta kierrätetty raha Suomen harvinaislaatuista ja erityistä ehkä suojelun arvoista ekosysteemiä parempaan suuntaan kun veroraha matkalla pienenee ja muuttaa statustaan?

No, tätä avaustani voidaan taas kerran pitää populistisena, harhaoppisena, ei asiantuntijan herjaavana kirjoituksena. Ekosysteemissä on aina myös rasismia ja populismia, mutta mitä oikeastaan on populismi tai rasismi Euroopan laajuisessa yhtenäisessä monimuotoisessa ekosysteemissä? Onko ekosysteemin tietoinen kaventaminen ja supistaminen peräti rasismia? Suomen ekosysteemi kaventuu ja supistuu, koska se on nettomaksaja. Ohjaako EU sattumanvaraisesti vai tietoisesti ekosysteemiämme kaventumaan ja supistumaan vai väittääkö joku että kyseessä on luonnonvalinta?

Marco esittelee parasiittia.

Joka tapauksessa ekosysteemi näyttäisi suosivan parasiittejä. Parasiitti käyttää olemassa olevaa infrastruktuuria hyväkseen ja lopulta kasvaessaan tappaa mahdollistajansa. Mahdollistajana yhteiskunnan ekosysteemissä voidaan nähdä kannattava liiketoiminta, tuottava työ ja niiden kautta maksetut verot. Kun verotus käy raskaaksi mahdollistajista kansainväliset yritykset siirtyvät muualle, kotimaiset kuolevat, tuottava työ tätä kautta vähenee ja verokertymä ehtyy. Verovaroin kasvava parasiitti jää viimeiseksi, vielä senkin jälkeen kun mahdollistaja on jo kuollut, parasiitti elää vielä jonkin aikaa, mutta kun mahdollistajan energia ehtyy, kuolee myös parasiitti. Erityisesti suurissa ekosysteemeissä näyttäisi esiintyvän paljon parasiittejä (kuva).    

Tätä ristiriitaa suuren ja pienen ekosysteemin osalta kuvaa hyvin myös case Salo ja sen ympäristötoimet, joista en tässä kirjoita yksityiskohtaisemmin, ne on kuvattu aikaisemmissa kirjoituksissani. Mutta ympäristön eheyttämisen ja säilyttämisen kohdentaminen vain osalle aluetta näyttäisi olevan selviytymisen edellytysten tietoista kaventamista, se ei ole luonnonvalinta eikä se voi olla myöskään sattumaa koska sitä ohjaavat asiantuntevat tahot.  Ristiriita tässä syntyy myös siinä, että nämä asiantuntevat tahot tyypillisesti kannattavat Euroopan laajuista suurta yhteiskunnallista ekosysteemiä, mutta luonnon ekosysteemissä he suosivat pientä ekosysteemiä. Onko pieni sittenkin kauniimpaa?

Köyhä voi olla onnellinen.

Pienuutta voidaan rahassa mitaten nimittää myös köyhyydeksi. Oma kokemukseni köyhyydestä on ollut hämmentävä, nimittäin maailman köyhät näyttäisivät olevan paljon onnellisempia kuin rikkaat, silloin kun heillä on perustarpeiden tyydytys edes kohtuullisella tasolla. Perustarpeena heillä on tyypillisesti puhdas vesi, ravinto, lämpöä ja aurinkoa. Näiden lisäksi tiivis yhteisö, sosiaalisia suhteita ja jonkin verran myös työtä ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaansa katsomatta (kuva). Oleskeluyhteiskuntalaisia tällaisessa ekosysteemissä ovat lähinnä vain kulkukoirat (kuva).  

Oleskeluyhteiskuntalainen.

Mikko Engren tuo tämänpäiväisessä avauksessaan esiin myös koko Euroopan laajuisen ekosysteemin köyhtymisen. Euroopan talous polkee paikallaan ja palkkoja pitäisi alentaa. Palkanalennukset nähdään mahdollisuutena työllisyyden parantamiseen. Marjatta Halkilahti taas viimeisimmässä avauksessaan peräänkuuluttaa Suomen ekosysteemin ehtyvien taloudellisten voimavarojen kohdentamista asettamalla kysymyksen: ikäihmisille vai EU:lle? Niin, mikä on järkeenkäypää tässä tilanteessa, pienennämme palkkojamme, keräämme sitä kautta vähemmän verovaroja, lähetämme rahat Brysseliin ja oman yhteiskunnallisen ekosysteemimme perinnemaisemaa edustavat ikäihmiset, miten heidän käy?  

Usein annetaan ymmärtää että populismi ja sitä kautta nationalismi, joka tähtää pienen Suomen kokoisen yhteiskunnallisen ekosysteemin säilyttämiseen, olisi jopa järjenköyhyyttä. Toisaalta annetaan taas ymmärtää että luonnon ekosysteemissä pienelle alueelle rajautuvat kohdennetut toimet ulkopuolisista alueista piittaamatta ovat täysin järkeenkäypiä. Jokin tässä ajattelutavassa näyttäisi olevan pahasti vialla, oletan että vika on rakenteellinen. Mutta koska tunnettu tosiasia on, että vialliset rakenteet ennemmin tai myöhemmin romahtavat, myös tämä rakenne tullee romuttumaan.     

Home sweet home

Paluumuuttajia saapuu markkinoilta.

On asioita, joita ei toivo tapahtuvan, mutta joiden tietää tapahtuvan joka tapauksessa, toivoi tahi ei. Nyt kun kaupungin markkina-aika on ohi ja ollaan jo laskeutumassa talveen, palaavat naakat takaisin kotisijoilleen. Tänä vuonna niitä on onneksi vähemmän kuin ennen, mutta kuitenkin niitä on aivan liian paljon. 

Viime kesän pesintä kärsi talvimyrskyn tekemistä tuhoista, nimittäin yksi pesäpuista katkesi pesäkolojen kohdalta muutaman metrin korkeudesta ja yhdyskunta menetti kotinsa. No, minä sain siitä mukavasti takkapuita ja pystyyn jäänyt rungontynkä on ollut mitä parhain paikka tikanpoikasille opetella puunhakkuuhommia, laho puu kun tottelee tottumatontakin puunhakkaajaa.

Lehdet putoavat ja naakat palaavat.

Näyttää selvältä että naakat ovat päättäneet talvehtia tässä aivan niin kuin niin monena vuonna ennenkin. Ajatuksissani on ollut lopettaa lintujen talviruokinta, talipallot kun katoavat naakkojen suihin ja asetitpa lintulaudan millaisen tahansa ja miten hankalaan paikkaan tahansa, on naakka aina läsnä ja löytää kyllä keinon miten apajille pääsee. Ainoa keino välttää naakat ruokintapaikalla on päivystää vartioimassa lintulautaa ja sehän nyt ei ole mahdollista 24/7.

Järripeippo viihtyy haavan haarukassa.

Lintujenruokinnan leikkauksien tekemistä hankaloittaa vielä ihmisen mieli, nimittäin en millään haluaisi jättää kaikkein pienimpiä ja harvalukuisimpia paitsi jokapäiväisestä leivästä. Tänään vielä varmistui, että järripeippokin on saapunut paikalle vanhasta tottumuksesta. Vai olisiko jopa niin että se on majaillut täällä koko kesän? Nimittäin keväällä saapuessaan järripeipot näyttivät viihtyvän etelärinteellä olevassa puistikossa ja kesällä pihakoivun latvassa lymyili oudonvärinen peipon näköinen lintu.

Naakat lentävät lähes aina pareittain.

No, en enää tarkkaile lintuja päivittäin, olen yrittänyt ottaa niihin etäisyyttä, jotta irtautuminen luonnosta helpottuisi, sillä ainoa ratkaisu tässä maailmassa näyttää olevan unohtaa ja lakata välittämästä. Elämän prioriteetit on pantava järjestykseen, ei omien arvojensa, vaan yhteiskunnan arvojen mukaan ja siinä arvojärjestyksessä oma suu ja pesä ovat tärkeämpiä kuin luonnon monimuotoisuuden vaaliminen omassa pihapiirissä. Luonto kuuluu luonnonsuojelujärjestöille ja virkamiehille, minulle kuuluvat ihan muut velvollisuudet ja vastuut tässä yhteiskunnassa.

Kannattaa ottaa mallia naakoista, ne eivät kynnä eivätkä kylvä, ihminen on rauhoittanut ne ja ruokkii niitä markkina-aikaan toreilla, satoaikaan pelloilla pientä korvausta vastaan ja luonto hoitaa loput keväällä ja kesällä muiden lajien onnen ja menestyksen kustannuksella.       

Ympäristönsuojelun etiikka ja moraali

Paikallislehti uutisoi tänään Puhdistus Halikonlahdella. Salon kaupungin vanhoilla jätevedenpuhdistusaltailla sovelletaan nyt niin sanottua biomanipulaatiota. Ympäristöviranomainen kommentoi, että altaat ovat tutkimuskohteena siltä osin, miten biomanipulaatio vaikuttaa ravintoketjuun. Jutussa mainitaan myös, että viranomainen on tehnyt kunnostus- ja hoitosuunnitelman Viurilanlahdelle, mutta ainakaan minun tietojeni mukaan se ei koske Viurilanlahden koko Natura- ja luonnonsuojelualuetta, koska alueen osakkaana en ole tietoinen siitä.

Biomanipulaatio on toteutettu roskakalastuksena, josta mainitaan että tuhannet ruutanat päätyvät biojätteen kautta hyötykäyttöön, sillä vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen entisten jätevesialtaiden pohjasedimentit eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Mainitaan myös että altaiden ekosysteemi on altis ajautumaan epätasapainoon. Lisäksi altaiden ravinnemäärä on korkea, eteenkin fosforia on pohjasedimentissä runsaasti.

Kyse ovat nyt vanhat jätevedenpuhdistamon altaat, joista mainitaankin, ettei kyse ole luonnonmukaisesta ympäristöstä. altaat ovat ihmisen tekemiä eikä niillä ole juurikaan yhteyttä mereen.   Allasalueen pinta-ala on 38.5 hehtaaria, kun koko Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueen pinta-ala on 628 hehtaaria. Miten suuri vaikutus tällä biomanipulaatiokokeilulla ja –tutkimuksella on koko alueen tilaan, varsinkin kun altaat eivät ole osa vapaata luonnonmukaista vesistöä, vaan kuten artikkeli mainitsee, kyse on ihmisen tekemistä altaista. 

Halikonlahden vapaassa luonnonmukaisessa vesistössä ongelmana on myös tuo samainen suuri ravinnemäärä, typpi ja fosfori, sekä saastuneen pohjasedimentin aiheuttama lahden sisäinen kuormitus. Lisänä vielä puhdistettujen jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämät, joita täällä ei ole edes tutkittu. Lahdella kalastetaan edelleen, eikä tietooni ole tullut, että kalastajille olisi annettu mitään ohjeita siitä onko kala ihmisravinnoksi suositeltavaa. Näkemykseni mukaan vapaan vesistön pohjasedimentti ja vedenlaatu eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Toki vaelluskalat tulevat tänne jostain muualta ja istutettu kala on saanut alkunsa puhtaassa ympäristössä.

Monien muiden kysymysten lisäksi tämän alueen hoitoon ja kunnostukseen liittyy mielenkiintoinen rahoitukseen liittyvä seikka, jonka henkilökohtaisesti näen myös ympäristöpolitiikan eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Natura- ja luonnonsuojelupäätökset nuijittiin yksityisessä omistuksessa oleville alueille omistajien vastustuksesta huolimatta. Kun nyt esimerkiksi EU-rahoitusta tämän alueen hoitoon saadaan, saadaan se koko 628 hehtaarin alueelle, mutta kunnostus- ja hoitosuunnitelmat on tehty vain osalle aluetta ja toimenpiteet kohdistetaan murto-osalle aluetta. Toisaalla väitetään, että yksityiset luonnonsuojelualueet ovat huonossa kunnossa, mutta asia lienee päivänselvä, jos rahoitus ja toimenpiteet suunnataan, niin kuin tässä tapauksessa, kaupungin vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen jätevesialtaiden kunnostukseen vapaan luonnonmukaisen kansainvälisesti merkittävänä lintuvesialueena luonnonsuojellun vesistön sijaan.

Oletan, että jos ympäristöasioissa toimitaan näin, on vastaava toimintaperiaate luontainen myös muilla yhteiskuntamme osa-alueille. Onko se oikeusvaltioperiaatteen mukaista, tukeeko se ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja ennen kaikkea edistääkö se tässä tapauksessa luonnonsuojelua ja ympäristön tilaa. Mielestäni ei, mutta jos poliitikot, virkamiehet, harrastelijat ja asiantuntijat sen hyväksyvät, on minunkin tarkastettava omaa henkilökohtaista käsitystäni etiikasta ja moraalista.

Kuten eräässä kirjoituksessani tulin maininneeksi: Hyvä tarkoitus pyhittää keskinkertaisetkin keinot.

Saaristomeremme heikoin lenkki

Suojelualueen yli pääsee lentäen.

 US Puheenvuoro 4.9.2012 11:24 Outi Hoikkala Ympäristö luonnonsuojelu natura salo


Kai Tuovinen jakoi eilisessä kirjoituksessaan dokumentin Varsinais-Suomen pintavesien toimenpideohjelmasta. Yön yli nukuttuani ja käytyäni dokumenttia tarkemmin läpi, totesin että Salon Halikonlahti näyttää olevan koko Saaristomeren tilan kannalta se heikoin lenkki. Koko Halikonlahden vesialue on ekologiselta tilaltaan heikoin, vastaavaa yhtä laajaa yhtenäistä heikossa tilassa olevaa vesialuetta ei Saaristomeren alueelta dokumentissa olevien karttojen mukaan näyttäisi löytyvän.

Tällä alueella sijaitsee yli kuudensadan hehtaarin kokoinen Natura- ja luonnonsuojelualue, joka on suojeltu osin EU-direktiivin mukaisena kansainvälisestikin merkittävänä lintuvesisalueena. Voisi olettaa että tällainen yhteensattuma olisi herättänyt niin valvovan viranomaisen kuin luonnonsuojelijat nostamaan epäkohdan julkiseen keskusteluun, vaatimaan alueen osalta seikkaperäisiä selvityksiä, hoitosuunnitelmia ja pikaisia kunnostustoimenpiteitä. Mutta ei, paikallisesti olen saanut aika yksin keskustella tämän asian tiimoilla.

Kai Tuovinen otsikoi kirjoituksensa: Saaristomeren kuntoutus pitkäjänteistä työtä. Kun täältä Halikonlahdelta käsin katsoo Saaristomerelle päin, näyttää siltä että parannusta ei ole tulossa aikoihin.

Salon kaupungin keskuspuhdistamolle ollaan vetämässä siirtoputkilinjoja ja liitoskuntien jätevedet johdetaan tänne puhdistettavaksi, joten puhdistetun jäteveden kuormitus tulee lisääntymään jatkossa. Toisaalta tämä lisää lahteen tulevaa ravinteettoman veden määrää, joten veden laatu tältä osin paranee, mutta virtaama lisääntyy ja pohjasedimenttiin sitoutuneet aineet sekoittuvat veteen. Luonnollisesti myös hormoni- ja lääkeainejäämät vesistössä lisääntyvät.

Erilaisten pistekuormittajien määrä Salon Halikonlahden valuma-alueella verrattuna Halikonlahden pinta-alaan ja vesimäärään näyttää olevan kohtuullisen suuri muihin vastaaviin alueisiin nähden.

Linkin dokumentin tarkkaavaiselle lukijalle tiedoksi, että dokumentin sivujen 36 ja 39 kuvista puuttuvat kaupungin entiset jätevesien puhdistusaltaat, jotka ovat tekoaltaita, ja Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueet, jotka kuitenkin ovat toimenpideohjelmassa mukana.

Tekoaltaiden tilan lieneekin jo nyt hyvä, onhan niiden kunnostukseen panostettu vuosien ajan. Koko Natura- ja luonnonsuojelualueelle ei vielä ole tehty hoitosuunnitelmia, joten niiden osalta tilanne on monin paikoin jo erittäin huono. Esimerkiksi Rauvolanlahden osalta mainitaan, että kyseessä on laaja matala lahti, jonka uhkana ovat rehevöityminen ja haitta-aineiden vaikutukset, eivätkä vesienhoidon tavoitteet täyty. Tämä on luonnollista koska mitään toimenpiteitä ei ole tehty. Tavoitteena kuitenkin vesiensuojelun ja luonnon monimuotoisuuden yhdistävä suunnittelu ja hoito, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

Paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tuohon 66-sivuiseen dokumenttiin sisältyy, eikä liene syytä pureutua niihin kaikkiin tässä kovin yksityiskohtaisesti. Mutta kun katse viivähtää sivun 60 kuvassa, herää väkisinkin ajatus siitä, minkälainen tulppa tuohon punaiseen Halikonlahden läiskään oikein tarvittaisiin, jos haluttaisiin pelastaa alajuoksulla oleva vesialue ja sitä kautta Saaristomeri.

Yhdenlaisen vastauksen siihen antaa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelman 2012 – 2020 seitsemäs luonnos, mainitessaan kosteikkojen osalta, että kunnostuskohteiksi tulee valita laajoja kokonaisuuksia, ja kunnostuksessa pitää ottaa huomioon koko valuma-alue.

Kuka pelastaisi Itämeren?

24.7.2012 21:16 Outi Hoikkala Ympäristö, luonnonsuojelu, itämeri, maatalous 20 kommenttia

Itämeren pelastamiseen käytetään paljon aikaa ja resursseja mutta silti tulokset antavat odottaa itseään. Uutisoinnissa minua oudoksuttaa se että ainakin Suomessa syyllinen näyttäisi olevan yksinomaan maanviljelijä. Teksteissä vilahtelee usein maininta maatalouden ravinteet, lannoitus ja viljelijän tekemiset. Toisaalta kuitenkin mainitaan että Suomen peltomaassa on typpeä ja fosforia kymmeniä prosentteja vähemmän kuin 1900-luvun puolivälissä, keinolannoitteita käytetään säästeliäämmin ja täsmälannoituksella ravinteet saadaan yhä tarkemmin muuttumaan sadon muotoon.

Maatalouden lannoitteiden käyttö ja tuotannon tehostaminen ovat kuitenkin seuraus kasvaneesta ravinnontarpeesta, varsinainen syy tähän on se että ihminen syö. Jos ihminen lopettaisi syömisen, ei tehokasta tuotantoa teholannoitteineen enää tarvittaisi ja näin pelastuisi niin Itämeri kuin koko maailma.

Meillä on käytössämme monenlaisia mittareita. Voimme mitata hiilijalanjälkemme, vesijalanjälkemme ja nyt myös orjajalanjäljen. Meillä on myös uusia mainioita tilastoja suomalaisten mielenterveyden jakaumasta alueittain. Vastaavia jalanjälkimittareita ja tilastollisia jakaumia lienee mahdollista tehdä myös muista yksityiskohdista, joista tässä mieleen tulee ravinnekuormitusjalanjälki.

Ravinnekuormitusjalanjäljen jokainen voisi laskea itse itselleen, mutta sen lisäksi voisi olla eräänlainen maaorjajalanjälki, jolla määriteltäisiin suomalaisten maaorjatarve alueittain. Maaorjatarpeen kautta selviäisi myös alueellinen vaikutus valtakunnalliseen ravinnekuormitukseen käytetyn ravinnon määrän perusteella. Näitä mittareita soveltaen voisimme jatkossa myös arvioida lähiruokabisneksen tarpeet, mahdollisuudet ja haasteet sekä vertailla erilaisten toimenpiteiden ympäristövaikutusta.

Tällaisten sovellusten aikaansaaminen ei liene meille suomalaisille ongelma, onhan nyt jo vapaalla jalalla ja vapautumassa ohjelmistosuunnittelijoita IT -alalta. Muutama bittinikkari puuhastelee tällaiset ohjelmistot tuota pikaa.

Eikä näiden ohjelmistojen tarvitse olla edes yhteiskunnan vastuulla tai yhteiskunnan varoin suunniteltuja. Rovion kaltainen pelifirma voi tehdä näistä älypuhelinsovelluksen vaikkapa Jollan uuteen Meego -puhelimeen. Pelin jännittävyyttä voidaan lisätä yksityiskohdilla, joilla mitataan vaikka sitä mitä vaikutuksia hiili- ja vesijalanjälkeemme on sillä jos pääkaupunkiseudun kerrostaloissa rehottavat kannabisviljelmät muutetaan yrttitarhoiksi. Tilastotietoa tähän voisi saada poliisiviranomaiselta, jolloin myös virkavalta pääsee mukaan peliin.

Kaupunkien ituhipit voisivat alkaa laskea miten paljon maaorjajalanjälkeään he voisivat pienentää perustamalla kasvimaan kerrostalonsa katolle ja mikä vaikutus sillä olisi ravinnekuormitusjalanjälkeen ja ennen kaikkea mitä se vaikuttaisi Itämeren tilaan. Tällainen ravinnontuotannon kilpailutilanne vaikuttaisi myös ravinnon hintaan, muokkaisi kaupunkimiljöötä ja sen ekosysteemiä terveellisempään suuntaan, olisihan kaupungissa silloin monimuotoisempi biotooppi, terveellisiä siitepölyjä ja pölyttäjiä.

Loppukaneettina vielä että tämä jalanjälkipelisovellus voisi olla se suomalainen innovaatio joka tekee Suomesta vihreän teknologian edelläkävijän yhdessä tuulimyllyjen, aurinkopaneelien ja monien muiden vihreiden sovellusten kanssa.

Koska tässä näyttäisi olevan kyseessä vihreä innovaatio, annan idean tässä vapaasti kaikkien käyttöön sillä edellytyksellä että sovellus toteutetaan Suomessa suomalaisin voimin ja koituu kansantaloutemme yhteiseksi hyväksi.