Kadonneitten sanojen majatalossa
Litkimme teetä pinttyneistä kupeista
Se saa veren kiertämään
Ja sydän lyö kerta kerran jälkeen lujempaa
Eivät ne sanat vaan ne huulet
Jotka painat saviastian reunaan
Miten suloisilta ne näyttävätkään
Tässä valottomassa huoneessa
Huulissasi virtaavan veren puna värjää
Niille selkeät rajat kun hymyilet
Ja mieleni tekee tunnistaa
Teekupin ja saven lämpö niissä.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti