Laskeutumisen vaikeus

Tämä teksti liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.



Olin joskus ihmetellyt miksi joutsenenpoikaset lähtevät lentoon vasta ensimmäisten pakkasöiden jälkeen kun rannat ovat jo jäätyneet. Ja miten ne osaavat lentää juuri silloin kun lahdenpoukamat jäätyvät, eivätkö ne todellakaan osaa lentää sitä ennen. Tulin siihen tulokseen että poikaset osaavat lentää, mutta nousevat siivilleen vasta sitten kun on aivan pakko. Tämä siksi, että ne keräävät energiavarastoja niin kauan kun ranta on sula ja pohjasta voi napsia ruokaa. Mutta myös siksi, että lentoonlähtö on hankalaa. Kun näin joutsenenpoikasia ensimmäisellä lennolla ne lensivät aivan yhtä hyvin kuin aikuiset, mutta ehkä siiville nousu on uskaliasta ja hankalaa. Joutsenelle ei riitä että siivet toimivat moitteettomasti, myös jalkoja tarvitaan nousussa. Itse asiassa nousu ja lento ovat todennäköisesti helpoimmat vaiheet. Vaikein on laskeutuminen. Noustessa voit valita sään ja ilmansuunnan ja jos voimat eivät riitä voit lopettaa nousukiidon. Mutta lyhyenkin lennon jälkeen energiavarastot ovat huvenneet ja laskeutuminen paikasta ja säästä riippuen on vaativa suoritus. Jos laskeutuminen epäonnistuu, voi siipi murtua ja seuraavaa lentoa ei tule.

Eräänä syksynä kuulin miten kaksi suurta joutsenta lensi ympyrää iltapimeässä rannan yläpuolella. Niiden huudot kaikuivat kauas ja matalalla lentävien lintujen siipien läiske tuntui osuvan päähäni. Seuraavana aamuna ranta oli jäässä, hain kajakin ja mursin ohutta jääpeitettä meloessani matalikolle. Puolessa matkassa kuulin veden läiskettä ja kohta ohitseni kiisi joukko vielä poikasenharmaita pienikokoisia joutsenia. Ne lensivät moitteettomasti peräkkäin kohti etelää.
Poikaset siis jäivät illalla aikuisten jo lähdettyä, mutta aamulla ne lähtivät ja suuntasivat sinne minne aikuiset olivat illalla lentäneet. Usein mietin miten kauas ne lensivät ensilennollaan ja millaiset olosuhteet niitä odottivat. Onnistuiko laskeutuminen ja löysivätkö ne paikan jossa tankata energiavarastot täyteen.

Lentoonlähtö on helpompaa kuin laskeutuminen. Levität vain siipesi ja poljet vettä. Kun jalkasi nousevat veden pinnalle, alat juosta tyyntä pintaa pitkin ja kohta olet jo ilmassa. Mutta laskeutuessa voi olla tuulista ja veden pinta aaltoilee. Siivet on vedettävä taakse, jalat ojennettava eteen ja jos laskeutumiskulma on väärä tai puuskittainen tuuli tulee väärästä suunnasta, saattaa lintu molskahtaa veteen. Veden vastus murtaa siiven ja lintu ei enää lennä.

Ihmisellä on samat vaikeudet kuin joutsenella. Mutta ihminen lähtee lentoon heti kun se on mahdollista. Hän suorastaan hinkuu lentoon pääsyä. Kun sitten siiville on päästy, ei suunnalla ja energiamäärän riittävyydellä tunnu olevan merkitystä. Mennään lujaa sinne minne nenä näyttää ja ajetaan itsensä loppuun, niin että kun on laskeutumisen aika, vajotaan suoraan pinnan alle kuin kivi. Näitä kiviä näkyy katukuvassa, turuilla ja toreilla. Heitä on laitoksissa ja sairaaloissa. Ja jotkut heistä ovat jääneet lopullisesti pinnan alle. Ja ihminen on kuitenkin osa luontoa, osa evoluution suurta suunnitelmaa tai satunnaisen kehityksen tulos, miten sen kukin haluaa nähdä. Jos luonto opettaa joutsenenpojan lentämään vasta sitten kun on pakko ja kun se todennäköisimmin on valmis myös laskeutumaan turvallisesti, miksi luonto ei ole opettanut ihmiselle tätä samaista taitoa. Tai ehkä ihminen osasikin sen taidon kerran, mutta on jostain syystä unohtanut sen. Ehkä ihmisen tarpeet ovat muuttuneet. Ihmisellä on tarve lentää, mutta siihen tarpeeseen ei enää liity tarvetta laskeutua turvallisesti. Ihmisen on elettävä vain kerran, lennettävä vain kerran, ja sitten hänellä ei enää ole mitään tarpeita. Ihmisestä on tullut päätön kana. Elämän ainoa tarkoitus näyttää olevan yksi nopea lento, se viimeinen lento.

Hyönteismaailmassa on päiväperhosia. On hyönteisiä jotka elävät vain pariutuakseen, urokset lentävät vain yhden lennon löytääkseen naaraan, paritellakseen ja kuollakseen. Joskus käy niinkin, että naaras syö uroksen parittelun jälkeen ja näin takaa että energia riittää jälkeläisten tuottamiseen. Kovin yksinkertaista elämää ja meidän mielestämme alkeellinen elämänmuoto. Mutta meidän elämänmuodostammekin näyttää tulleen kovin alkeellinen.

Urakehitys voi olla rakettimainen nousu, ponnahdat vaipoista suoraan jaloillesi ja ilmaan. Sellainen ihminen taapertaa kuin ankka, ei hän koskaan opi kävelemään sulavasti. Siivet kantavat hetken aikaa, niin kauan kun energiaa riittää, mutta mätkähdettyään uraputkesta alas hän on kuin ankka kuivalla maalla. Taapertaa ja poukkoilee siipi murtuneena. Kas kun hänet on opetettu lentämään uraputkessa vain ylöspäin, mutta putken päästä hän tipahtaa painovoiman armosta maan pinnalle.
Nämä koeputkijohtajat osaavat strategiat ja visiot ulkoa. Kuin sotilaat he kesken unenkin osaisivat käynnistää läppärinsä ja heijastaa seinälle tulevaisuudenkuvia värikkäinä kalvosarjoina. Puhe on luontevaa ja artikulaation huoliteltu, kieli on markkinatalouden munkkilatinaa jota ymmärtämättömät eivät uskalla kysyä mitä se tarkoittaa. Keisarin uusia vaatteita pidetään kauniina, niitä ihaillaan ja niistä ei sanota mitään pahaa vaikka ne eivät ehkä silmää miellytäkään. Ja sitten jostain tulee se kuriton kana, joka sanoo sen lauseen, jota kaikki tapailevat salaa mielessään.

Tänäänkin näitä nousukiitoon yltäneitä putoilee taivaalta raskaina kuin haulien täyttämät sorsat. Kaikki putoavat linnut eivät ole samanarvoisia. Toisille annetaan kultaisia munakoreja, mutta toiset lakaistaan puoliraatoina työvoimatoimiston jonoiksi. Toivuttuaan putoamisesta he sitten rampoina raahautuvat leipäjonojen jatkoksi, sillä kultamunia saavat kovin harvat. Jokunen sentään tupsahtaa maahan onnellisesti pienin kolhuin, ravistelee höyhenpukuaan ja taapertaa lähimpään kyyhkyslakkaan ja nakkaa jyvän suuhunsa.

Onnettominta tässä kaikessa on se että yhteiskunnallamme ei tunnu olevan enää varaa ylläpitää edes lintutarhoja, joten siipirikot joudutaan pahimmassa tapauksessa lopettamaan.