Amerikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.





Amerikassa kaikki oli suurta, myös ihmisten ego oli kasvanut ylimittaiseksi. On vaikeaa ymmärtää ihmistä jonka ego on suurempi kuin hän itse. Sellainen yhdistelmä ei tunnu toimivalta ja herättää lähinnä hilpeitä tuntemuksia. Valitettavasti sellaisia ihmisiä on paljon ja heillä on myös kohtuuttoman paljon valtaa. Valta sinänsä ei ole pahasta, mutta jos sitä ei osaa käyttää oikein tai sitä käyttää suorastaan väärin, syntyy ylitsepääsemättömiä ongelmia. Dallasissa peltoaukeat oli viljelty suurilla tehdasrakennuksilla joihin pääsi sisään vain metallinpaljastimen kautta. Pistoolit ja rynnäkkökiväärit oli jätettävä kotiin. Jotkut jättivät aseensa autoon ja tarinan mukaan parkkipaikalla syntynyt välikohtaus hoidettiin aseellisesti loppuun. Mikä lopputulos oli ja oliko se oikeudenmukainen, sitä tarina ei kerro. Jenkeissä oudointa oli se että työntekijät eivät puhuneet englantia. He puhuivat espanjaa, kiinaa tai vietnamia. Kommunikointi oli hankalaa ja lähes mahdotonta. Mutta kommunikointia ei tarvittukaan, sillä paikalliset papukaijat esittivät todellisuuden kalvosulkeisilla ja tapahtumien kulkua saattoi seurata ylhäältä parvekkeelta kuin parastakin koomista oopperaa. Väliajalla voi nautiskella hampurilaisia ja coca colaa, mutta oopperan loppu oli tietysti odotettavissa.



Jenkeissä ei tarvinnut käydä kuin neljä kertaa. Viimeisellä kerralla toimistot olivat jo puolityhjiä. Toiminnoista ylläpidettiin enää murto-osaa ja suurin osa niistä henkilöistä, joita siellä tapasin, oli jo siirtynyt muualle. Minne, sitä en tiedä, eikä sillä itse asiassa ole merkitystäkään. Amerikka on suuri maa jossa asiantuntevat ihmiset vaeltavat biisonilaumojen tapaan pitkin markkinatalouden laajaa preeriaa. Heidän kohtalokseen on tullut, Italo Calvinon sanoin, olla tappion kärsineen perillisiä.



Jenkeistä mieleen jäivät suuret hotellihuoneet, tai oikeastaan ne olivat suuria yksiöitä tai keskikokoisia kaksioita. Vesi tuli ja meni kuin hanhen selästä. Mitään mieleenpainuvaa ei jäänyt jäljelle. Ostoskeskukset olivat pienten kaupunkien kokoisia, palvelu robottimaista, welcome, thank you, see you –tyyliin, ruoka-annokset pienelle perheelle mitoitettuja yhdellä lautasella ja niityt ja pellot ojitettu kuusikaistaisilla moottoriteillä. Jos on joku paikka johon ei halua palata, se on juuri tämä ihmiserämaa, jossa inhimillisyys on puettu dollarihymyyn ja cowboy-hattuun. Farmareiden alla on sata kiloa laardia ja liian tiukaan t-paitaan mahdutetaan kaksi kiloa silikonia. Ihmiset ovat kadonneet jonnekin ja heidän tilalleen on tuotettu ulkoavaruudesta näitä muovihampaisia robotteja joilla ei ole käsitystä maapallon sietokyvyn rajallisuudesta.



Meksiko esittäytyi kuin vanhoissa lännen elokuvissa, mutta kulisseina oli amerikkalaistyylinen suurkaupunki. Tien pientareella makasi aasin raato ja aaseja kärryineen vaelsi autoruuhkan keskellä. Osa niistä oli siis vielä elossa. Tällä paikalla oli siis todistettavasti ollut elämää ennen kuin kaupunki muutti tänne. Teolliset ympyrät olivat vielä kohtuullisen pienet, tai sitten se näytti siltä koska kaikkien tehtaiden ympärillä oli panssariaidat ja alueita vartioivat aseistetut sotilaat. Jossain täällä täytyi olla myös ihan tavallisia ihmisiä, sillä tehtaalla työskenteli normaaleja meksikolaisia naisia ja miehiä. Mistä he tulivat, ja minne he menivät, jäi minulle arvoitukseksi. Länsimaalaiset asuivat pääsääntöisesti USA:n rajan takana ja matkustivat päivittäin Meksikoon töihin, mutta paikallisten täytyi olla paikallisia.



Meksikosta mieleen jäi aito meksikolainen ruoka. Se oli ensinnäkin parasta meksikolaista ruokaa jota koskaan olen syönyt ja verrattuna muihin Amerikan mantereen anteihin parasta mitä sillä maaperällä tarjottiin. Matkustinko sinne vain kokeakseni tämän, vai oliko tällä kaikella jokin muu suurempi merkitys, jäi minulle arvoitukseksi. Ehkä se merkitys paljastuu minulle joskus. Ehkä se merkitys on siinä, että Afrikassa tapasin aivan vastaavanlaisia aaseja kärryineen. Ehkä historia kertookin väärin kun väitetään että Amerikkaan tuotiin ihmisorjia Afrikasta. Ehkä Amerikkaan tuotiinkin aaseja ja kärryjä Afrikasta. No, leikki sikseen, tämä oli hyvin huonoa pilaa.



Aasit ja kärryt kertovat kuitenkin jotain. Jeesus ratsasti aasilla ja köyhät ihmiset kulkevat aaseilla. Rikkailla on suuret autot joiden seassa aasienkin täytyy oppia kulkemaan. Jos ne eivät opi, ne makaavat hyvin pian raatoina teiden varsilla. Köyhien on opittava elämään rikkaiden kanssa kuin aasit, sillä muuten heidän käy hyvin huonosti.



Jos ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta haluaa jotain tietää ei kannata tehdä opintomatkaa tänne. Täällä toki näkee miten suuria erot tavallisten ihmistenkin kesken voivat olla ja kaikkein rikkaimpia et koskaan tule täällä näkemäänkään. He istuvat tummien lasien takana ilmastoiduissa autoissa, eivätkä edes siellä. He lentävät yksityisillä suihkukoneilla näiden preerioiden yli ja laskeutuvat omille lentokentilleen. Sinne, minne tavallisen ihmisen silmä ei näe eikä askel kanna.


Tämä on kuitenkin se paikka jossa voi katsoa totuutta silmiin. Voiko tällainen elämäntapa ja talous koskaan olla osa kestävää kehitystä? Voiko ympäristökatastrofeja torjua näistä norsunluutorneista käsin? Tietääkö täällä kukaan enää miltä todellinen maailma näyttää siellä jossain, missä purot virtaavat ja ruoho kasvaa.