Afrikka

Tämä kirjoitus liittyy syyskuussa 2009 julkaistavaan sarjaan viisi mannerta.






En koskaan työni puolesta matkustanut Afrikkaan. Koska Afrikka kuitenkin kiehtoi minua ja raskaan työn vastapainona olivat rentouttavat lomat ja matkat, päätin tehdä matkan Afrikkaan. Olin käynyt Afrikassa jo kerran aiemmin, mutta toisella kerralla päätin ottaa paikasta selvää. Länsimaisessa kulttuurissa kun on tapana sanoa näin ja se tarkoittaa jotakuinkin sitä että täytyy tietää jotain voidakseen tehdä johtopäätöksiä. No Afrikasta ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä parin matkan perusteella, sillä kuten mainittua, Afrikka on ihmisen alkukoti. Alkukodin pitäisi kaiketi myös tarkoittaa, että se on asuinsija jossa voi tulla toimeen myös tänä päivän, mutta valitettava tosiasia taitaa olla, ettei tämä olettamus pidä kovin hyvin paikkaansa.

Afrikassa on kaikkea. On lähes ehtymättömiä luonnonvaroja joita länsimaat ja Kiina häikäilemättä käyttävät hyväkseen. Afrikassa on monenkirjava luonto ja villiä ja vapaata elämää, mutta ihmisen elämä siellä ei täytä länsimaista käsitystä villistä ja vapaasta. Kumpi on oikea ja kumpi väärä. Luulenpa että tässä kohtaa olemme tulossa äärimmäisen peruskysymyksen lähteelle. Ihminen on etääntynyt luonnosta ja ihmisen villi ja vapaa ovat aivan jotain muuta kuin luonnon villi ja vapaa. Ihminenkin on osa luontoa, mutta nykyaikaisella yhteiskuntajärjestelmällään sulkenut itsenä sen ulkopuolelle. Meistä on tullut vieraita kodissamme. Maapallo ja ekosysteemi ovat elämän koti, mutta ihmisen elämä ei enää ole osa sitä. Ihmisestä on tullut itsetuhon suurlähettiläs, joka säännönmukaisesti pyrkii murhaamaan koko ihmiskunnan. Tämä järkyttävä tosiasia valkeni minulle matkallani Afrikkaan.
Afrikkalaiset ovat köyhiä, mutta iloisia ja sosiaalisia. He ovat ystävällisiä ja välittömiä, mutta heillä ei ole kovin paljon ystäviä Afrikan ulkopuolella ja heihin suhtaudutaan hyvin välinpitämättömästi. Ihmisen alkukoti raiskataan ulkopuolisin voimin. Luonnonvarat riistetään ja paikallinen väestö ajetaan ahdinkoon. Lähetyssaarnaamisoppi oli kolonialismin lahja afrikkalaisille, kaikki muut lahjat afrikkalaisten tuli antaa länsimaisille valloittajille. Ja nämä iloiset ja köyhät ihmiset ovat meille ystävällisiä, eivät ollenkaan katkeria. Me olemme heille katkeria, koska lähetyssaarnaamisopin mukaan meidän nyt tulee antaa heille kehitysmaa-apua. Se on meistä hyvin väärin, vaikka he ovat antaneet meille kaikki timanttinsa, kultansa ja öljynsä. Rikkaat ovat rikastuneet heidän luonnonvaroillaan ja keskiluokkaisten ja köyhien tulee nyt antaa heille kehitysmaa-apua hengen pitimiksi. Ja tämä järjestelmä on meidän mielestämme edelleenkin toimiva, sitä on vain rukattava hiukan aika-ajoin. Globaali maailmantalous on meidän kaikkien yhteisellä asialla, mutta meidän asiallamme ei näytä olevan paljon yhteistä. Miksi maailmasta on tullut näin absurdi. Onko tämä ihmisen työtä ollenkaan, vai pitäisikö tästä syyttää jotain jumalaa.



Goren saarella lappaa jonoiksi asti turisteja tutustumassa paikkaan josta orjia kuljetettiin laivalasteittain Amerikkaan. Tämä paikka on suorastaan pyhiinvaelluksen kohde. Kaikki ovat kauhuissaan vääryydestä joka tehtiin satoja vuosia sitten, mutta silmät suljetaan vääryydeltä jota tehdään tänä päivänä. Monen turistin albumissa on kuvia Senegalilaisista kirjavista veneistä jotka keikkuvat rannikon mainingeilla. Siellä on upeita värikkäitä veneitä ja niistä siis saa kauniita matkamuistokuvia albumiinsa. Ihmiset hymyilevät kuvissa valkoiset hammasrivistöt auringossa hehkuen ja me oletamme kaiken olevan jotakuinkin hyvin. Kaiken muun me olemme heiltä riistäneet, mutta heidän onnellisuuttaan me emme voi riistää.

Minulla on senegalilainen sisar. Sellaisen voi hankkia helposti. Menet paikalliselle torille ja alat tehdä kauppaa. Pitkän tinkimisen aikana teistä tulee ystävät, te lyötte kättä ja kerrotte perheistänne. Lopulta te olette sisaruksia syntyi sitten kaupat tai ei. Tällaisen afrikkalaisen siskon tai veljen voi saada myös Euroopasta. Minulla on afrikkalainen veli Lissabonissa. Minulla on muutama sähköpostiosoite ja muistona valokuvia veljistäni ja sisaristani. Kaipaan heitä joskus, sillä he olivat niin aitoja ja välittömiä. Täällä ei sellaiseen ihmiseen helposti törmää, jos ollenkaan. Sisaruus merkitsee tietysti aivan eri asiaa Afrikassa kuin Euroopassa, joten on aina syytä muistaa se. Jos olet afrikkalaisen sisar, se tarkoittaa, että kaikki mitä omistatte, on yhteistä. Euroopassa kaikki on toisin. Toinen sisaruksista voi olla rikas ja toinen rutiköyhä. Täällä ihmisen onnen avain on yksilön taloudellinen menestys, ei perhe, eivät ystävät. Länsimainen demokratia perustuu yksityiseen omistukseen ja yksilön oikeuksiin, joten täällä meillä on mahdollisimman vähän yhteistä. Afrikassa taas lähes kaikki on yhteistä, jopa vaimotkin jossain tapauksessa, mutta siitä minä en tiedä paljoakaan.


Kun on nähnyt lauman köyhiä, nälkäisiä lapsia, jotka tuijottavat sinua suurilla viattomilla silmillään, jotka hymyilevät sinulle valokuvissa vatsa kurnien, vaikka kurnintaa ei luonnollisesti kuvissa kuule, alkaa ajatella toisin. Ensin herää kysymys miksi ja sitten herää paljon muita kysymyksiä. Joskus vastaus on valmiina, mutta useimmiten vastauksia ei ole tai on monta hyvin erilaista vastausta. Olen tullut siihen tulokseen että paras vastaus useimpiin näistä kysymyksistä on muutos. On tapahduttava muutos. Jos ihminen ei sitä muutosta tee sen tekee joku muu. Silloin kun ihminen ei tee muutosta tarttuu luonto ohjaksiin. Taudit leviävät kulovalkean tavoin, luonnonkatastrofit tuhoavat niin ihmiset kuin ympäristön ja lopputulos on se, että jos emme tee mitään meille tapahtuu jotain. Kohtalo-ajattelun mukaan meidän ei kai pitäisikään tehdä mitään, odottaa vain kohtalon täyttymistä. Mutta kohtaloon voi myös vaikuttaa ja vaikuttamallakin kohtalo joka tapauksessa toteutuu ennemmin tai myöhemmin. Luulen että ihminen on liian tyhmä huolehtiakseen itsestään. Olisiko ihminen sittenkin vain luojan luoma robotti jolla on itsetuhomekanismi sisäänrakennettuna. Mekanismi ilmeisesti toimii koska siitä on niin paljon näyttöä.

Afrikasta minulle jäi kauniitakin muistoja, kuten puhtaanvalkoiset lehmähaikarat jotka tepastelivat niityillä tai uljaat petolinnut joita leijaili pilvittäin mantereen yllä. Siellä missä on lintuja, on ihmisenkin hyvä olla, jos toinen ihminen ei häntä riistä ja käytä hyväkseen. Vain yksi jäi kokemuksistani puuttumaan, en koskaan nähnyt vilahdustakaan Kap Verden haikarasta ja se on sentään harmaahaikaran lähisukulainen. Näitä haikaroita on ilmeisen vähän, sillä niiden elintila on rajallinen. Ihmisiä on hämmästyttävän paljon vaikka maapallolla elintila on rajallinen?



Koska minä olen tyhmä, uskallankin vapaasti esittää tyhminä ideoita. Koska minua pidetään maahanmuuttomyönteisenä ja epäisänmaallisena hölmönä naisena joka ei arvosta talvisodan henkeä ja suomalaisuuden jaloutta, voin mainiosti todistaa sen kummallisilla ajatuksillani. Nimittäin, jos kestävä kehitys on mahdollista ja jos se voidaan toteuttaa, se voidaan toteuttaa juuri Afrikassa. Siellä missä aurinko paistaa eikä vielä ole sähköä voidaan energiantarve tyydyttää aurinkovoimaloilla. Siellä missä ei vielä ole ympäristöä saastuttavia teollisuuslaitoksia ne voidaan rakentaa ympäristöystävällisiksi. Siellä missä yhteiskuntajärjestelmä on hauras ja olematon se voidaan toteuttaa uudella tavalla. Länsimaisen demokratian sijaan sinne voidaan luoda uusi uljaampi maailma joka perustuu ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon yhteiskunnassa ja ympäristöystävälliseen kestävään kehitykseen.



Me pääsemme eroon yhteiskuntaamme nakertavasta kehitysmaa-avusta kun siirrämme palan hyvinvointia Afrikkaan. Se ei tietysti kaikille sovi, ei ruuan määrää ja hintaa sääteleville globaaleille elintarvikejäteille, eikä niille länsimaisille markkinavoimille jotka perustavat tuottonsa lähes ilmaisiin afrikkalaisiin luonnonvaroihin. Jos afrikkalainen maatalous perustuisi luonnonmukaiseen paikalliseen tuotantoon jäisivät rahat ruoka-avustuksina toimitettavista riisisäkeistä saamatta. Jos luonnonvarat olisivat paikallisten omistuksessa, miten meidän kävisi?
Me emme ole valmiita luopumaan mistään, mieluimmin me tuhoamme koko ihmiskunnan. Me jaamme almuja nihkeästi ja olemme niistä lopun ikäämme katkeria ja jaksamme vaatia kiitollisuutta. Me synnytämme rasistisen maailmankuvan ahneudellamme. Emme ole valmiita luopumaan muusta kuin ydinjätteistä. Olemme tuhon enkeleitä, eikä meille riitä se että tuhoamme itsemme, me tuhoamme myös kaiken muun.