Huhtikuun linnut

Sovitteluratkaisuja ristiriitatilanteissa

Viime sunnuntaina korjatulla sinitiaisen pöntöllä on hiljaista. Toki hautojalle vietiin välipalaa ja iltapäivällä kun munat olivat sopivasti lämpimät, lennähti pariskunta yhdessä ruokailemaan ja virkistävään kylpyyn. Tämä kaikki on helppo havaita kun puutarhakalusto on sijoitettu aitiopaikalle.

Tiklin tikkaat kelpaavat västäräkille.

Aitiopaikalta näkee myös paljon muuta. Västäräkit ovat päättäneet majoittua puuvajaan. Asia on hieman mutkikas tämän hetkiset olosuhteet huomioiden, mutta olen ajatellut että voimme päätyä sovitteluratkaisuun. Kannoin puutarhatikkaat vajaan ja nostin kylvölaatikot varovasti ulos sillä pelkäsin että pesänrakennus oli jo ehditty aloittaa. Laatikot ovat nyt turvallisen matkan päässä kasvimaalla, joten innostusta niiden käyttöön pesintätarkoituksessa tuskin enää ilmenee. Ongelmiksi saattavat koitua pressut ja vanhat harsot, joille saattaa ilmetä tarvetta jossain vaiheessa kesää. Se että olen nyt ehkä lomalla puuvajan siivouksesta ja halon hakkuusta vähintään kuukauden ei ole ainakaan minulle ongelma, toki pesän paikka olisi hyvä tietää sillä vajassa on vierailtava joka tapauksessa pitkin kesää.

Ensin linnut näyttivät lentävän puuvajan vasemmalle seinustalle jonnekin ylös juuri sinne missä kylvölaatikot olivat sijainneet. Myöhemmin sammaltukkoa soviteltiin kuitenkin oikealle seinustalle väliseinän rakoon, joka olisikin oivallinen paikka siltä varalta että joitain tavaroita vajassa joka tapauksessa tullaan siirtämään pesintäajan kuluessa. Hetken liikennettä seurattuani huomasin että lintuja on enemmän kuin kaksi, lisäksi ne selvästikin poikkeavat väritykseltään, joten majoittuvia pariskuntia on siis kaksi. Mahtuvatko molemmat pariskunnat samaan vajaan on minulle arvoitus, jää nähtäväksi pystyvätkö reviiritietoiset linnut tässä asiassa keskinäiseen sovitteluun, minä en tule puuttumaan asiaan mitenkään.

Herra ja rouva tulkku.

Tavoilleen uskollinen punatulkkupariskunta näyttää jäävän paikalle koko kesäksi. Heitä näkee hyvin harvoin, tälläkin kertaa kuului ensin tilhen ääntä, mutta tarkempi tarkastelu osoitti että paikalle pyrähtivät tulkut. Pariskunta on viihtynyt yhdessä ilmeisesti koko talven, sillä talvellakin paikalla oli vain muutama yksilö, pari naarasta ja tämä yksi koiras. Pariskunta ilmestyy pihapiiriin aina samasta suunnasta ja lentää samaan suuntaan, joten oletettava pesintäpaikka lienee siellä missä viime vuonnakin. Koska punatulkut eivät vaikuta kovin sosiaalisilta linnuilta lienee paikallaan että en edes yritä löytää pesäpaikkaa vaan jätän nämä tilhen äänellä huikkivat laulajat omaan rauhaansa. 

Maisteriskylpijöitä tämäkin tintti.

Aikuisten kylpyläkulttuuri kukoistaa jo. Tänään kävijöinä ovat olleet ainakin västäräkki, talitiainen ja sinitiaispariskunta. Helmikuisista talitiaisten avipox -tapauksista ei näy enää jälkeäkään, mutta lienee paikallaan alkaa vaihtaa kylpylän vedet päivittäin tartuntavaaran ehkäisemiseksi.      

Tänä vuonna uimamaisterin papereita havittelevat ainakin heidän jälkeläisensä, saattaa olla että vuoden uimamaisterin tittelistä käydään kova kisa ja tässäkin tapauksessa sovitteluratkaisu saattaa tulla kysymykseen, niin ristiriitaisia tunteita näiden aikuisten uimataito katsojassa herättää.

Toukolintu

Angel Of The Morning

Columba palumbus

E Depois do Adeus

Tänään on 25. päivä huhtikuuta ja Neilikkavallankumouksen muistopäivä. Vallankumouksen alkamisen signaalina soitettiin radiossa Portugalin sen vuoden euroviisu Paulo de Carvalhon ”E Depois do Adeus”. Siitä hetkestä lähtien tehtiin uutta historiaa, joka tämän päivän portugalilaisille näyttäytyy hiukan samassa muodossa kuin meille suomalaisille toisen maailmansodan muistot. Suomessa on tapana esittää Tuntematon sotilas -elokuvaa itsenäisyyspäivänä. Portugalissa huhtikuun 25. päivän elokuvan nimi on "Capitães de Abril".

Tällaisena päivänä kun aurinko paistaa, linnut laulavat on aika tehdä jotain vallankumouksellista, lopettaa vihollisuudet ja ojentaa käsi luonnonsuojelijoille, virkamiehille ja päättäjille. Julkaisen nyt rauhanehtoni tässä kirjoituksessa, joka on lähetetty myös kahteen lehteen. Oletan saamani palautteen perusteella että se tullaan julkaisemaan ainakin toisessa niistä. Viestini on siis jo matkalla, katsotaan koska se saavuttaa vastaanottajansa ja mikä vastapuolen reaktio ehdotukseeni on:

”Salon Halikonlahden Natura- ja luonnonsuojelupäätösten purku

Salon Seudun Sanomat uutisoi 25. huhtikuuta Teijolta Saloon rakennettavan siirtoviemärin rakennustöiden aloittamisesta ensi syksynä. Tuleva siirtoviemäri tulee entisestään nostamaan Salon keskuspuhdistamolta Halikonlahteen laskettavan hormoni- ja lääkeainejäämiä sisältävän puhdistetun jäteveden määrää. 

Tiettävästi Halikonlahdella ei ole tutkittu jäämien vaikutusta vesistön ekologiaan, mutta viime kesänä vastaavaa tilannetta tutkittiin Lappeenrannan Haapajärvellä. Tutkimus osoitti että vesistön kaloista löytyi tiedettyä enemmän lääkeainejäämiä. Esimerkiksi tulehduskipulääkkeiden vaikuttavia aineosia oli kertynyt särkien ja lahnojen sappeen.  Kansainvälisissä tutkimuksissa on estrogeenihormonin todettu vaikuttavan nilviäisten, sammakoiden ja kalojen lisääntymisjärjestelmään ja ravintoketjun kautta tämä vaikutus voi siirtyä myös ihmiseen. 

Salon keskuspuhdistamon alapuoleiset vesistöalueet on määritelty Natura- ja luonnonsuojelualueiksi 2000-luvun alussa. Nyt olisi virkamiehien ja päättäjien korkea aika nostaa kissa pöydälle, tutkia tehtyjen päätösten perusteet ja miettiä soveltuuko tällainen vesialue suojelukohteeksi. Vai onko todellakin niin, ettei Suomesta enää löydy koskematonta puhdasta luontoa suojeltavaksi. Soveltuvatko suojelukohteiksi sellaisetkin alueet, joihin vuosikymmenten ajan on laskettu kemikaalijäämiä, jotka ehkä jo nyt ovat muuttaneet luonnon ekologiaa pysyvästi.

Ehdotan että Halikonlahden Natura- ja luonnonsuojelupäätökset puretaan niiltä osin kun alueet sijaitsevat jätevedenpuhdistamon alapuoleisilla vesialueilla. Puhtaampaa luontoa niin Salon kuin Varsinais-Suomen alueelta varmasti löytyy suojelukohteiden korvaamiseksi. 

Outi Hoikkala

Salo”  

Too Many in memoriam

On 23. päivä huhtikuuta, kevät parhaassa alussa, koivuissa tuskin hiirenkorvia, mutta silti jo niin moni alkava ja vasta syntynyt uusi elämä on jo saavuttanut lopullisen mittansa.

Kaksi päivää ehtivät munat olla pesässä, emo niitä hautoa, kun pesä hajotettiin ja munat rikottiin ja syötiin. Näistä kuorista piti pilkistää pörröisen uteliaan sorsanpojan pää, mutta nyt jäljellä on vain muisto munasta, kuoria pitkin keväisten kukkien värittämää lehtomaisemaa.  Ei ole enää pesää, ei näy emoa enää missään, eikä tule sorsanpoikasia tämän puun alta, mutta jossain lentää kolme naakkaa kylläisinä vatsat täynnä.

Tämä on kuitenkin vain yksi tarina joka ei koskaan saanut alkuaan. Näitä tarinoita on lukemattomia, ne alkavat samalla tavalla, päättyvät hiukan erilailla, mutta niiden tarinoiden takana on aina sama syy.

Toukomettisten pesällä on jo pari päivää ollut hiljaista. Pesä on tyhjä, siellä ei enää haudota. Näyttää kuitenkin siltä että mettisten poikaset tai ainakin yksi poikanen ehti kuoriutua. Pesäpuun viereisen kuusen alla on kaksi pientä läjää, jotka viittaavat siihen että kuusen oksilla istui joku. Jos hän oli kyyhkysen poikanen, sai hän emonsa kuvusta linnunmaitoa, nuokkui kuusen alimmilla oksilla hiljaa toivoen olevansa piilossa ja turvassa. Mutta nyt kuusi on tyhjä eikä mettisistä näy enää jälkeäkään. Ei näy poikasia puussa, ei aikuisia lintuja taivaalla. On vain tyhjä risupesä ja pari pientä jo kuivettunutta läjää puun alla.

Näitä hyvin samanlaisia tarinoita on monia, joskus niillä on silminnäkijä, mutta monesti ei. Pienen linnunpojan lähtö on usein nopea ja arvaamaton. Lapsi ei ehdi edes aavistaa kohtaloaan ja vanhemmat eivät asialle voi mitään. Ainoa mitä aikuiset voivat tehdä, on ottaa siivet alleen ja mennä mahdollisimman kauas pois eikä koskaan enää palata tänne.

Tällaisena päivänä on hyvä vierailla paikassa nimeltä Haukan Ruokasali. Se on Lintuparatiisin ravintoketjun luonnollinen pääteasema. Siellä lojuvat vierekkäin niin harakan kuin naakan sulat sulassa sovussa keskenään. Tässä pyhätössä saa paha palkkansa ja täällä annetaan kullekin ansionsa mukaan. Haukka saa elintärkeän ateriansa ja naakkapopulaation yhäti kasvaviin riveihin tulee yhden siipiparin mentävä aukko kerrallaan. Kalman haju on täälläkin läsnä mutta tämän pyhätön käyttöaste on hyvin alhainen. Haukkoja on yksi tai kaksi, pesinnänkin jälkeen korkeintaan muutama. Naakkoja sen sijaan on kymmeniä ja pesinnän jälkeen loppukesästä niitä on taas satoja, aivan niin kuin niin monena kesänä ennenkin. 

Linnut ovat siitä fiksuja, etteivät ne tee enempää poikasia kuin pystyvät ruokkimaan. Jos ja kun ravintoa on saatavilla, tehdään lapsia. Pikkulinnut munivat lukemattoman määrän munia aina sitä mukaa kun niiden pesät hajotetaan ja munat ryöstetään, ne tekevät uuden pesän ja munivat uudet munat. Pikkulintujen koko kesä on yhtä pesänrakennusta ja munintaa, silti poikasia on aina vähän. Pesintä onnistuu vasta sitten kun naakat ovat saaneet omat poikasensa lentokykyisiksi ja lähtevät kaupunkiin syömään hampurilaisten jämiä ja grillimakkaran kuoria. 

Naakat munivat maksimaalisen määrän munia jos ja kun lähistöllä on koko ajan saatavilla tuoreita linnunmunia ja vasta kuoritutuneita herkullisia lentokyvyttömiä pikkulintujen poikasia. Mitä enemmän ravintoa on, sitä enemmän on myös poikasia, vain pesän koko ja haudonta-ajan pituus rajoittavat naakkojen lisääntymistä, kaikkien poikasten kun pitäisi kuoriutua ja tulla lentokykyisiksi suurin piirtein samaan aikaan.

Tässäkin pienessä metsässä munitaan tänä vuonna satoja munia. Useimmista niistä ei koskaan kuoriudu poikasia. Niistäkin jotka kuoriutuvat suurin osa ei koskaan ehdi kehittyä lentokykyisiksi. Niistä jotka jäävät henkiin on noin puolet naakkoja. Luonto ei tule tulevaisuudessakaan olemaan kovin monimuotoinen. Pienet taidokkaat pesänrakentajat kärsivät, isoissa koloissa pesivistä vain naakat menestyvät, sen sijaan pienissä koloissa ja linnunpöntöissä pesivillä on mahdollisuus. Ihminen viisaudessaan on päättänyt näin. Hän ruokkii pikkulintuja talvella, rakentaa pönttöjä ja on rauhoittanut naakan, joten tämä ei ole luonnonvalinta vaan ihmisen valinta.  

Älkää siis ruokkiko pikkulintuja talvella, koska kesällä pikkulinnut ruokkivat naakkoja omilla munillaan ja poikasillaan. Jos rakennatte linnunpönttöjä, niin rakentakaa isoja pönttöjä isoille petolinnuille kuten haukoille tai pöllöille, ne ovat puolustuskykyisiä naakkoja vastaan ja voivat jopa napata pari eksynyttä yksilöä parempiin suihin. Ainoa tapa vähentää rauhoitetun naakan populaatiota on heikentää niiden ravinnonsaantimahdollisuuksia ja suosia niiden luonnollisia vihollisia.     

Haasteellinen naapuri

Kuten jo sunnuntai-aamuna arvelin, on sorsa tehnyt pesänsä pihapiiriin. Kun aamulla avaan oven lehahtaa lehmuksen juurelta lentoon kaakattava sorsaemo. Yhteiselomme ei siis ole saumatonta, eturistiriita näyttää kääntyvän Homo sapiensin hyväksi, sillä tuskin minua voidaan lähettää kotoani evakkoon edes ympäristöviranomaisen toimesta. Vaikka täytyy myöntää että nykyisin kaikki mahdotonkin tuntuu olevan mahdollista.

Pesässä on kolme munaa, ne loistavat kirkkaina maatuvien lehtien lomassa, joten ovat suorastaan kutsuva saalis pesärosvoille. On vain ajan kysymys kun naakat löytävät vartioimattoman pesän ja popsivat munat nokkaansa. Voi tietysti olla että naakat tietävät jo pesän olemassaolosta, ne vain odottavat tilannetta kun lähiruualle tulee tarve. Ne ehkä toivovat että lintu munii vielä lisää munia, sillä onhan vaivaiset kolme munaa matemaattisesti taitavalle naakalle aivan liian pieni saalis. Voi olla että ne odottavat poikasten kuoriutumista ja napsivat sitten herkkupalat omien poikastensa ruuaksi. Naakat tuskin kuitenkaan tietävät että sorsan haudonta-aika on pitkä eikä muonaa ole tiedossa ehkä vielä kuukauteen. No, mene tiedä miten tarkka kirjanpito naakoilla on paikallisista lähiruuan tuottajista ja ainahan ne voivat napsia munat helppona saaliina tarpeen vaatiessa. 

Sorsan pesinnän onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaalisen pienet. Ihminen on häiriötekijä, vihollisia on niin ilmassa kuin maassa ja vaikka poikaset ehtisivätkin kuoriutua, niiden mahdollisuudet selviytyä rantaan asti ovat todella pienet. Pesä on sopivasti rantaan vievän tien varressa, mutta rantatien varressa matkalla mereen on myös naakkayhdyskunnan viisikerroksinen luksustornitalo joka on täynnä tarkkaavaisia nälkäisiä asukkaita. Sen puun ohi ei mennä huomaamatta ja jos olet pieni ja maukkaan näköinen välipala ovat päiväsi luetut. 

Sorsan ainoa mahdollisuus olisi liittoutua ihmisen kanssa ja siihen arka lintu ei ole suostuvainen. Jos haluaisin pelastaa munat ja poikaset pitäisi minun ryöstää pesä. Se ei ole soveliasta se. Emon suostuttelu yhteistyöhön ei onnistu sillä hän on jo aamuisella käyttäytymisellään osoittanut että ei ole halukas kanssakäymiseen ihmisen kanssa. Taustalla lienee henkilökohtainen kokemus viime vuosilta kun hän on räpytellyt henkensä edestä perässä lentäviä hauleja pakoon.

Jos eläisimme Strömsössa  olisi kaikki toisin. Tekisimme diilin sorsaemon kanssa. Minä järjestäisin turvapaikan, hoitaisin osan haudontavuoroista lämpötyynyn avulla ja kun poikaset kuoriutuvat sopisimme yhteishuoltajuudesta. Emo veisi lapset uimaan aina elokuun 20. päivään asti, jonka jälkeen minä huostaanottaisin ja piilottaisin ne sorsanmetsästäjiltä. Toki sorsia ei tarvitsisi edes piilottaa, voisin mainiosti taajama-alueella, missä aseen käyttö ei ole sallittua, kävellä pitkin kylänraittia, perässäni taapertaisi kolme sorsaa tai jopa enemmän. 

Eiks ois aika viileetä?

-----------------------------

Jälkikirjoitus: Juuri kun olin ehtinyt painaa enteriä, vilahti lehmuksen juurella tumma hahmo. Kuten ennustin, naakat tuhosivat sorsan pesän. 

Luulin onnistuneeni pelastamaan yhden munan, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa että munassa on jo nokan mentävä reikä. Tästäkään munasta ei tule poikasta, niin kuin ei koko pesästä. Tämän vuoden sorsakuvat jäivät pelkiksi muniksi. 

Homo Natura kiittää suomalaisia luonnonsuojelijoita ja viranomaisia naakan rauhoituspäätöksestä. Älkää kysykö kansalaisilta miten Suomen luonnon monimuotoisuus voidaan taata, kysykää miten viranomaiset päätöksillään ovat sitä tuhoamassa.   

Sinitiaisen sunnuntai

Hynttyyt yhteen.

Kuten aamuisessa kirjoituksessani kerroin tulin entisöineeksi vanhan linnunpöntön auttaakseni sinitiaista kosintapuuhissaan. Täytyy myöntää että luonto on yllättävän nopea toimissaan, jo pari tuntia pöntön korjauksen jälkeen alkoi puussa käydä sutina. Herra oli onnistunut houkuttelemaan paikalle potentiaalisen vaimoehdokkaan. Iltaa kohden liikenne vilkastui ja pahimpaan ruuhka-aikaan oli pöntössä kaksi lintua yhtä aikaa. Kun pariskunta päätti laittaa hynttyyt yhteen, sisustuksen sisäänheitto kävi joutuisaan vaikka välillä sammaltukko oli niin suuri että lintu joutui lentämällä työntämään kalustusta sisään.

Minun osakseni tässä näytelmässä jää enää vain sivullisen rooli. Ulkopuolisena tarkkailijana en voi muuta kuin ihailla ensinnäkin koiraan peräänantamattomuutta ja nyt tuoreen pariskunnan tarmokkuutta yhteisen kodin rakentamisessa. En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että ensimmäinen muna pyöräytettäisiin pahnoille jo tänään, mutta jos pariskunta oli entuudestaan toisilleen tuntematon, se ei liene mahdollista vaikka mainitsinkin miten yllätyksellinen ja nopea luonto voi olla. 

Uimamaisterin kylpyläkäynti.

Kun nyt olen seurannut tiaisen puuhia, olen tullut siihen tulokseen että hänen täytyy tuntea paikat ja pihan tavat hyvin. Nimittäin hikisen iltapäivän päätteeksi lintu pulahti uimaan lintukylpylän altaaseen. Ettei vaan kyseessä olisi itse viime kesän uimamaisteri? Kylpylää ei ole vielä edes avattu, mutta puhdistin kiven ja huuhtelin altaat tänään. Siinä puuhassa jäi vettä altaaseen, joten vannoutunut uimari toki käyttää tilaisuuden kuin tilaisuuden hyväkseen. Tämän nimenomaisen koiraan käyttäytymisessä on kyllä jotain tuttua viime kesältä, nimittäin yksi rohkeimmista uimareista kävi kylvyssä kolmekin kertaa peräkkäin. Välillä se seisoi viereisen luumupuun oksalla aivan kuin olisi ollut hyppäämässä ponnahduslaudalta voltin kerien, siinä vaiheessa muut linnut eivät uskaltautuneet altaaseen vaan näyttivät aivan kuin väistelevän tuota hurjapäätä. 

Luonto on ihmeellinen, en hämmästyisi jos sinitiaisesta jossain evoluution vaiheessa kehittyisi puolisukeltaja. Jos evoluutiossa tapahtuu hyppäys saan ehkä henkilökohtaisesti  olla todistamassa sitä.

Mitä ihminen ei tekisi pienen linnun hyväksi?

Aamun puuhastelut paljastivat että jopa sorsat hakeutuvat ihmisen lähelle pihapiiriin. Tästä on tovin matkaa rantaan, joten en olisi olettanut heinäsorsanaaraan tulevan aivan pihan tuntumaan. Toki pesiä on ennenkin ollut pitkin metsää, mutta että paikka voisi sijaita ihan riippukeinun vieressä, tuntuu oudolta näin aamutuimaan.

Tuttavallinen sinitiainen.

Pieni äänekäs sinitiainen on tehnyt tuttavuutta kanssani jo jonkin aikaa. Puuvajan luona hän tulee parin metrin päähän ja äänekkäästi yrittää kommunikoida minulle jotain erittäin tärkeää asiaa. Oletin että tiainen kokee minut häiriöksi ja toivoo minun poistuvan paikalta takavasemmalle. Tänään näin hänen sitten menevän vanhaan pönttöön, tulevan ulos, lentävän oksalta oksalle kutsuen vastakkaisen sukupuolen edustajaa pesänrakennuspuuhiin. Vanha pönttö on tiaisen pesäksi kelvoton, sillä tikka on hakannut lentoaukon aivan liian suureksi, orava mahtuu siitä munavarkaisiin eli fiksu nainen ei sellaiseen pönttöön muniaan muni, joten poikamiehen kutsuhuudot kaikuivat tyhjään metsään.

Mitäpä ihminen ei tekisi pienen linnun hyväksi, joten ryhdyin tuumasta toimeen. Koska oletin että pöntössä voi jo olla pesänrakennusaineita ei pönttöä voinut ottaa puusta alas. Etuseinän vaihto ei siis tullut kysymykseen. Päätin siis puuhastella ylisuuren lentoaukon päälle eräänlaisen adapterin, näin teknistä ja asiaan sopimatonta sanastoa käyttääkseni. Porakoneen säädöt olivat pielessä, sopivaa laudanpalaa ei löytynyt, ruuvit olivat joko liian pitkiä tai lyhyitä ja saha tylsä. Silti noin kymmenen minuutin pakertamisen jälkeen oli jonkinlainen sovitin valmis ja kiipesin puuhun. Maisema oli upea, on kummallista miten paljon näkymä muuttuu kun nousee muutaman metrin korkeuteen paikalla joka maasta katsoen on sinulle tuttu.

Entisöity pönttö kelpasi tintille.

Työskentely korkealla paikalla ei ole parhaita puoliani. Olen tiennyt sen aina, mutta nyt halusin ylittää kynnyksen ja tehdä sen mitä nainen voi tehdä pienen linnun hyväksi. Ruuvaaminen puussa ei ole tehokas työmenetelmä, se on tuskallista, kädet tärisevät ja hiki nousee pintaan. Viereiselle oksalle lennähti sinitiainen, heilutti pystöään ja lauloi. Kun homma oli valmis, olin tuskin ehtinyt laskeutua maan pinnalle kun tiainen jo lennähti pöntölle, mittaili lentoaukkoa ja pujahti sisään tarkastamaan rakenteet. Tämä voi olla täysin mielikuvitukseni tuotetta, mutta minusta vaikutti siltä että lintu oli oikein tyytyväinen ja iloinen. Toimenpiteeni hänen valitsemallaan pesintäpaikalla ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin tintti lensi onnesta soikeana pönttöpuussa oksalta oksalle ja vaikutti että sen ääni oli kuuluvampi ja kirkkaampi kuin ennen.

Viime kesän lapsia uimapaikalla.

Kun pönttö oli kunnostettu tuli tiainen vielä jo tyhjälle ruokintapaikalle, lensi parille automaatille aivan kuin sanoakseen: ”Kun nyt kunnostit mökkini, niin laittaisitko vielä pötyä pöytään?” Täytyy myöntää että tavoistani poikkeamatta vein kourallisen siemeniä pyydettäessä. Nähtäväksi jää onnistuuko sinitiainen nyt kosinnassaan, ainakin puitteet näyttäisivät olevan kohdillaan. Jos poikasia tulee, on selvää että lintukylpylän mestariuimarit tulevat tänä vuonna tuosta pöntöstä. Viime kesänä juuri sinitiaisen poikaset olivat kaikkein innokkaimpia ja lahjakkaimpia uimareita, moni muu jäi rannalle ihmettelemään vallatonta menoa.   

Sulkia laineilta

Ornella Francesca Eanes syntyi Lagosin satamassa 21. päivänä huhtikuuta herran vuonna 1512 senhora Maria Teresa Eanesin aviottomana tyttärenä. Oletetaan että hänen isänsä olisi ollut italialainen merimies Fancesco Muti, jonka mukaan Ornella sai toisen nimensä Francesca. 

Ornella vietti lapsuutensa satamassa ja hänen laajaan ystäväpiiriinsä kuului myös Leevarttien suvun pahamaineinen tytär Styyra, joka 16-vuotiaana karkasi merille kapteeni Prouchausin laivassa. Styyra avioitui myöhemmin kapteeni Prouchausin kanssa ja oli koko elämänsä ajan kirjeenvaihdossa Ornellan kanssa. 

Styyra Prouchaus järjesti Ornellalle pestin merille ja Ornellan tiedetään purjehtineen pohjoisilla merialueilla käyden oletettavasti aina Ruotsin ja Suomen rannikoilla asti. Tästä ei kuitenkaan löydy mainintoja aikakirjoissa, mutta Ornellan kirjeissä on viitteitä tästä. Ornella Francesca Eanesin myöhäisemmistä vaiheista ei juurikaan ole tietoja, joten oletetaan että hän joko jäi laivasta tai kuoli haaksirikossa. 

Hänen runonkaltaiset kirjeensä ovat kuitenkin jääneet elämään ja legenda tästä urheasta merinaisesta elää yhä ihmisten mielissä. 

Inhorealistinen bloggaaja vastaan superbakteeri

Helmikuussa kirjoitin mitä kirjoitin. Lähetin jutun kahteen lehteen. Olin jo päätynyt siihen tulokseen ettei juttua koskaan julkaista. Tänään sähköpostiini kilahti viesti. Åbo Akademin tutkija oli kommentoinut samaista kirjoitusta blogissani, hän oli lukenut jutun päivän Turun Sanomista.  

Kului pitkät yli kaksi kuukautta ennen kuin juttu pääsi painettuun sanaan, joten voisiko tästä olettaa että asia ei ole helppo ja yksinkertainen edes medialle? Uudessa Suomessa olen saanut sivuta aihetta vapaasti ja monta kertaa, joten jos joku väittää minulle että Uusi Suomi rajoittaa sananvapautta hän ei saa minulta kannatusta. 

Palatakseni aiheeseen, Åbo Akademin tutkija vaikutti kommentissaan hiukan närkästyneeltä, sillä olinhan ilkeään tyyliini ihmetellyt miksi tutkimusmatka tehtiin Lappeenrannan Haapajärvelle, siis mentiin merta edemmäs kalaan. Olen nöyrimmästi pahoillani että juttuni ehkä tältä osin oli tutkijoiden valintaa leimaavaa, mutta en tiennyt mikä Haapajärven tilanne todellisuudessa on. Osoitankin nyt sormeni ympäristöviranomaisia kohtaan, Lappeenrannan Haapajärven Rakkolanjoki on luokiteltu ympäristöviranomaisten toimesta viemäriksi juuri puhdistetun jätevesimäärän takia. Lappeenrannassa siis näin, mutta Varsinais-Suomessa puhdistetun jäteveden laskuputken pää on sijoitettu osoittamaan Natura- ja luonnonsuojelualueen vesistöä eikä paikallinen ympäristöviranomainen ole siitä moksiskaan. Varsinais-Suomen ympäristöviranomaiset sen sijaan tekevät hoito- ja käyttösuunnitelmaa tälle Euroopan mittakaavassa merkittävälle lintuvesialueelle eikä tiedossani ole että vesistön vedenlaadun ja ekosysteemin tutkimukseen olisi varattu euroakaan. 

Mielessäni liikkuu jo ajatuksia miten tutkimushanke voitaisiin rahoittaa. Edellisessä aihetta sivuavassa kirjoituksessanihan ylistin yksityisten lahjoittajien ja säätiöiden rahoittaman Greenpeacen toimintaa verrattuna virkamiesten toimiin. Eli mitä jos ja niin edelleen. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä mitä tällainen tutkimus voisi tulla maksamaan, mutta minulla on muutamia ideoita miten jonkin sortin tutkimusmäärärahat voisi saada kasaan ilman verovaroja ja pitkiä ja monimutkaisia EU-rahoituskuvioita. Mielessäni kytee jo ajatus rajat ylittävästä kansalaisaktiivisuudesta, yhteisön joukkovoiman osoituksesta, joka ei ole pelkkä anarkistinen mielenosoitus vaan suoraa väkivallatonta toimintaa yhteisen edun nimissä. 

  

Tuosta alkuperäisestä kirjoituksestani on siis jo yli kaksi kuukautta. Aikaa kuluu eikä mitään konkreettista näillä näkymin tulla saamaan aikaan ilman että joku tekee jotain. Tiede tekee koko ajan väsymätöntä työtään. Tänään uutisoitiin supersalmonella bakteerin löytymisestä.

Kun tiedämme että kemikaalijäämät muuttavat ekosysteemin bakteerikantaa lienee talonpoikasjärjellä oletettavaa että nämä superbakteerit saavat jalansijaa niiltä bakteerikannoilta jotka kemikaalijäämät eliminoivat. Tai sitten bakteerit kehittyvät vastustuskykyisiksi kemikaaleille. 

Kun tyylilajikseni on nyt jo muodostunut tämä inhorealistinen provokaatio, voinee lukija antaa anteeksi sen että maalaan paholaisia sinnekin missä seiniä ei ole (vrt. sanonta maalailla piruja seinille). Ekosysteemissämme ei ole seiniä, kun ravintoketjuun tulee puuttuva lenkki sen korvaa joku muu. Pienen mitättömän salmonellabakteerin, jolle ihmisen keho on siedätyshoidettu vastustuskykyiseksi, korvaa tappava superbakteeri. Eikö olekin johdonmukaista ja ymmärrettävää? 

Siinä missä inhorealistinen bloggaaja väsyy maalailemaan paholaisia joka paikkaan, jatkaa ekosysteemi jatkuvaa evoluutiotaan, johon ihminen on nyt lirauttanut osan kemiallista tietotaitoaan sitä kiihdyttämään itse määrittelemättömään suuntaansa. 

Fringilla montifringilla

Toukomettisiä, mestarilaulajia ja kulkureita

Yöpakkasista ja räntäsateesta huolimatta on tällä viikolla alkanut tapahtua. Sunnuntaina alkoi metsästä kuulua tuttu mestarilaulajan ääni. Minua himotti saada tähtönen kuviin ja niinpä raahasin kameraa ja jalustaa pitkin metsän reunaa. Ääni kuului korkealta kuusen latvasta mutta solisti ei suostunut näyttäytymään. Ääni eteni kuusesta kuuseen metsän laidasta laitaan ja minä uskollisena fanina rämmin läpi risukkojen yrittäen tunkeutua mahdollisimman lähelle pientä idolia. Eräässä vaiheessa näin pienen, varjossa kovin mitättömän näköisen, solistin korkealla tiheässä kuusessa. Siinä kaikki hänen osaltaan.

Hautova toukomettinen.

Koska kohde oli pieni, ääni kirkas ja kuuluva, yritin saada katsekontaktin kameran objektiivin läpi. Haravoin kameralla metsää puu puulta kunnes yhtäkkiä silmiini osui patsasmainen näky. Toukomettinen istui pesässään totisena. Kuvassa se näytti suorastaan tärisevän. En tiedä oliko se peloissaan vai ottiko hautominen niin voimille että kaikki kuvat mettisestä näyttivät tärähtäneiltä. Näppäsin nopeasti muutaman kuvan ja peräännyin, olin syyllistymässä kotirauhan rikkomiseen ja tehnyt törkeää paparazzin työtä kiikaroimalla metsän uudisasukkaitten kotia. Jos joku kiikaroisin näin minua arkiaskareissani, vaatisin siitä ankaraa rangaistusta. 

Toukomettinen eli sepelkyyhky.

Toinen sepelkyyhkypariskunta tarkasti tänään viimevuotisen pesän perustuksia. On ihmeellistä, että vaikka talvimyrsky kaatoi monia yli satavuotiaita vielä terveitä puita, kyyhkysten viimevuotinen ihmisen silmissä hataranoloinen risupesä on vielä sijoillaan. Risupesän rakennusarkkitehtuurin täytyy edustaa todella intelligenttiä designia, materiaalien valintaa ja risujen sijoittelua jos pesä kestää vuodenaikojen vaihtelut, sateet ja myrskyt.  

Partioiva naakka.

Mestarisolistin metsästys paljasti monia mielenkiintoisia seikkoja, kuten mahdollinen rastaan pesänrakennus, peippojen reviirit, kanahaukan ruokasali, supikoiran uusi käymälä, muutama tiaisen pesintäpaikka ja tietysti naakkojen vartiotornit ja tulevan lähiruuan kartoituspuuhat. Naakat ovat jo aloittaneet systemaattisen työn taatakseen itselleen täydellisen onnistuneen pesinnän ja maksimaalisen poikastuoton. Jos olisin linnunpoikanen, haluaisin ehdottomasti olla naakka. Sillä on isän, äidin ja sisarusten lisäksi turvaverkkonaan myös talonmies, vartiomies ja läheiset sosiaaliset suhteet naapureihin. Lapsuusajan runsaan ja monipuolisen ruuan saanti on taattu lähiruokakaartin toimesta. Ruoka on aina tuoretta ja riittävän proteiinipitoista nopean kasvun ja kehityksen takaamiseksi. Naakkalasten kuolleisuus on metsän pienin, joten elämä on turvattua siitä hetkestä alkaen kun rikot munan kuoren. Ainoa luonnollinen vihollinen näyttäisi olevan haukka, mutta sen kynsiin joudut vasta aikuisena jos erkaannut parvesta ja jäät yksin. 

Arka kulkuri.

No, tänään sitten paikalle lennähtivät myös järripeipot. Jo aikaisemmin viikolla oli puun latvassa istunut oudon värinen lintu, joten olisiko tiedustelija tullut paikalle jo pari päivää ennen. Nämä kulkurit ovat vain läpikulkumatkalla, arkoina eivät suostu poseeraamaan, joten järripeipon kuvat jäävät tänäkin vuonna vain hatariksi aavistuksiksi kaukana puun oksalla.

Katamaraanikurki?

Ohikiitäviä ovat myös kurkiaurat. Kolme viikkoa sitten yli lentänyt ensimmäinen aura oli kymmenen kurjen kokoinen, tänään yli lentävien aurojen määrä on kymmenkertainen ja suurimmissa auroissa jo sata lintua. Rantaniityllä on jo parin viikon ajan tepastellut yksinäinen kurki, mutta olen ollut kuulevinani myös toisen ääneen. Onko kurkia kaksi vai kolme on arvoitus. Viimeistään syksyllä selviää onnistuuko pesintä tänä vuonna, nimittäin viime vuonna tulijoita ja lähtijöitä oli yhtä paljon, joten poikastuotto oli tasan nolla. Se että kurjet eivät lisääntyneet voi johtua monesta syystä. Poikanen tai poikaset ovat joutuneet petojen suuhun tai sitten se toinen pahempi vaihtoehto on että kurjetkaan eivät enää lisäänny täällä. Tälle olettamukselleni ei ole tieteellistä näyttöä, joten voidaan katsoa että kyseessä on pelkkä propaganda ja pelottelu luonnonsuojelualueen saastuneisuudella.