Höyhenlahja

Tämä kirjoitus liittyy sarjan Lintuja ja Ihmisiä.

Monta vuotta sitten tapasin hänet ensimmäisen kerran. Ensitapaaminen ei ollut mitenkään ihmeellinen, huomasimme toisemme, mutta emme tunteneet toisiamme. Hän ei vaikuttanut ensin mitenkään kovin mielenkiintoiselta, minua vain lähinnä kiinnosti kuka hän on. Ei hän ollut ensin edes kaunis, hän näytti suoraan sanoen hiukan rumalta. Hän kuitenkin alkoi kiinnostaa minua ja etsin tietoja hänestä. Hänkin oli outo lintu täällä ja uusi tulokas.
Ensimmäisen kesän aikana tapasin hänet muutaman kerran. Joskus hän oli yksin ja toisinaan hänellä oli kaveri mukanaan. Hän lensi ruovikon yllä ja laskeutui usein juuri ruopatun veneväylän viereen syntyneelle matalikolle kalastamaan.
Toisena kesänä tapasimme jo useammin ja luulen että molemmat aloimme pikkuhiljaa tunnistaa toisemme. Hän tuli joskus venevalkamaan ja minä niitin hänelle laskeutumispaikan vesirajaan. Vene siirrettiin hiukan kauemmas että hänelle jäisi enemmän tilaa kalastaa.
Savimaassa näkyi joskus varpaanjälkiä ja rantaheinikossa oli höyheniä, mitään muuta hän ei jättänyt itsestään merkiksi. Joskus hän pelästyi minua ja joskus ärhäkkäänä, kuin kyllästyneenä, huusi muutaman pitkään krääääk-huudon kun lensi pois. Hänellä oli upeat pitkät siivet ja sulavalinjaiset jalat. Kaula vääntyi rumasti s-kirjaimen muotoon kun hän nousi lentoon. Nokka näytti raskaalta ja suurelta, silmät olivat pyöreät ja tarkkanäköiset. Auringon valossa väritys vaihteli kirjavasta tasaisen harmaaseen. Lento näytti raskaalta ja hapuilevalta.
Sinä kesänä näin heitä enimmillään neljä samanaikaisesti. He kulkivat pienenä parvena ja joskus hän tuli yksin rantaan. Muut viihtyivät matalikolla. Opettelin hänen huutonsa ja joskus kun hän pakeni minua lentoon venevalkamasta, huusin hänen peräänsä krääääk. Hän vastasi ja joskus jopa kääntyy takaisin. Mutta kun hän näki minut, hän kääntyi taas poispäin. Hän oli arka ja pelokas eikä tahtonut tehdä lähempää tuttavuutta.

Meillä oli aikataulu. Kävin rannassa tiettyyn aikaan, sillä olin havainnut että hän tulee suurin piirtein niihin aikoihin kalastamaan. Ehkä siksi että kala on pinnassa juuri silloin tai muuten vaan. Hänellä oli useita kalapaikkoja, joten hän saatoin jonain päivinä olla myös muualla.
Eräänä päivänä olin huolimaton. Olin pukeutunut punaiseen paitaan ja vedin vain kelluntaliivin päälle kun lähdin rantaniitylle katsomaan lehmiä. En tullut huomanneeksi että oli juuri se aika päivästä jolloin hän tapaa kalastaan. Menin rantaan ja seurasin nautojen liikkeitä laitumella. Kaikki näytti olevan hyvin ja olin lähdössä pois. Polku oli korkeassa ruovikossa ja päättyi venevalkamaan. Juuri kun tulin polun päästä valkamaan hän tuli. Hän levitti suuret siipensä laskeutumisasentoon, veti ne taakse ja pienikokoinen sulavalinjainen keho työntyi eteen. Pitkät, hoikat, mutta vankat jalat työntyivät eteen ja varpaat ojentuivat kohti maata. Kaula suoristui ja pää työntyi hiukan eteen niin että katse ylsi laskeutumispaikkaan. Siipien ja vartalon värit erottuivat nyt selvästi, hän ei ollut enää mitättömän harmaa vaan näytti kauniilta ja täydelliseltä niin kuin vain suuri lintu voi. Hän laskeutui kolmesta metristä lähes maan tasalle kunnes huomasi minut. Pää kääntyi minua kohti, valppaat silmät mittailivat minua sekunnin murto-osan ajan. Olin jähmettynyt paikoilleni ja ajattelin, minulla on väärät vaatteet päällä. Olen punainen ja sininen. Millisekunnin ajan tuijotimme toisiamme, hän näytti kuin pysähtyneen ilmaan, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten hän painoi nopeasti päätään hiukan alaspäin, veti siivet suppuun ja iski kolme kertaa ilmaan paikoillaan. Kääntyi, nousi kahden metrin korkeuteen ja lensi pois. Huusin hänen peräänsä, jos hän vaikka tunnistaisi minut. Hän vastasi, heilahti ilmassa empien kuin olisi kääntynyt takaisin, mutta jatkoi poispäin. Huutelimme toisillemme pari kertaa ja hän katosi ruovikon ylle puiden taa. Tämä näky ja kohtaaminen jäi mieleeni niin että muistan sen päivän, auringon lämmön, lehmänlannan hajun ja veden pinnan tyyneyden. Mutta parhaiten muistan hänet, värit, eleet ja nopeat liikkeet, kun hän kääntyi ja meni pois.
Sinä kesänä heitä oli viisi. Neljä kulki pareittain, mutta yksi oli yksinäinen. Näimme toisemme vielä monta kertaa, mutta koskaan emme päässeet toisiamme niin lähelle kuin silloin. Me tunsimme toisemme ja mittailimme toisiamme kaukaa katsein ja vähin elein. Tuli syksy ja tuli talvi, hän lähti pois.

Viime kesänä hän tuli taas. Eräänä päivänä istuin pihamaalla kun etelästä lensi tuttu hahmo. Se tuli myöhään ja yksin. Lensi pihan yli ja me huusimme toisillemme tervehdykset. Se lymyili rannassa ja läheisessä jokisuistossa, mutta tapasimme harvoin, jos ollenkaan. Näimme toisemme etäältä ohikiitävinä hetkinä, mutta olimme kuin hiukan vieraantuneet.
Loppukesästä, joskus heinäkuun lopulla tai aivan elokuun ensimmäisinä päivinä, kun oli lämmin ja tyyni ilta, istuin taas pihamaalla ja katselin siniselle taivaalle, jolla leijaili muutamia vaaleita pilvenhattaroita. Olin jo lähdössä sisälle, koska pihamaa jäi talon varjoon ja alkoi tulla viileää. Kuulin ääntä, mutta en kiinnittänyt siihen erityisempää huomiota. Selkäni takaa pääni päälle ilmestyi kaksi suurta linnunhahmoa. Käänsin katseeni ylös ja huomasin kaksi haikaraa lentämässä kohti luodetta, outoon suuntaan. Nousin seisomaan ja asetin käden otsalle tähystääkseni niitä tarkemmin. Upeat linnut lensivät verkkaisin siivin tyynessä illassa. Huusin kräääk. Toinen linnuista muutti suuntaa ja kääntyi katsomaan. Huusin uudelleen kuuluvammin krääääääk. Lintu ojensi kaulansa ja käänsi päätään. Näin sen suuren silmän aivan selvästi korkealla ilmassa. Se huojui hiukan kaula suoristettuna, otti pari kuin harhaiskua siivillään. Toinen linnuista jatkoi matkaa kiinnittämättä minuun ja huutoihini mitään huomiota, mutta tämä toinen oli erilainen. Hetken siinä tarkkailimme toisiamme, mutta sitten lintu kääntyi ja lensi toisen perään. Ne katosivat pian suuren lehtipuun taa.

Istuin tuolilleni ja mietin oliko se hän. Oliko hän löytänyt puolison. Katsoin taivaalle ja sieltä näytti laskeutuvan alas jotakin. Jokin leijui ilmavirrassa ja tuli minua kohti. Nousin ja aloin seurata sitä. Se tuli alemmas ja hahmotin sen ääriviivat selkeämmin. Se oli suuri höyhen. Tuijotin laskeutuvaa höyhentä ja kävelin sitä kohti. Höyhen tuli alaspäin hitaasti leijuen. Ojensin käteni ylös ja näin sen jo aivan selvästi. Se oli suuri harmaankirjava, kaunis ja täydellinen. Kun höyhen oli noin kolmen metrin korkeudessa, kurkotin sitä kohti ja oli juuri tarttumassa siihen, kun etelästä tuli tuulenvire ja vei sitä minusta poispäin. Seurasin höyhentä tuulenvireen mukana kädet kohotettuina kohti taivasta. Höyhen laskeutui ja nousi vuoronperää ja juuri kun olin tavoittamassa sen, tuuli nosti sen ylös. Seurasin sitä vielä jonkin matkaa. Höyhen nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs, keinui tuulessa iloisesti ja pakeni minusta kohti taivaan sineä.
Seurasin sitä ja viimein vain tuijotin taivaalle näkemättä enää mitään. Höyhen oli mennyt enkä koskaan enää näkisi sitä.