Äiti ja neljä lasta

Maaliskuun kuutamossa hangella istui vierekkäin kaksi rakastuneenoloista aikuista supikoiraa. Ne olivat heränneet talviuniltaan haistelemaan raikasta pakkasyötä ja mielessä oli jo kevät ja kesä. Tuon tapahtuman jälkeen laskin kalenterista 63 päivää eteenpäin, sillä silloin olisi oletettu supikoiran laskettu aika. Siitä pari kuukautta eteenpäin olisi odotettavissa pesue vierailulle pihamaalle ja lähimetsään.

Yön Tessu tallentui riistakameraan.

Kevättalven kuluessa ilmestyi lumelle jälkiä aika ajoin. Heinikon kasvaessa alkoi muodostua polkuja ja myöhemmin kun jätin kompostiin menevän biojäteastian pihamaalle yöksi oli banaaninkuoria ja muuta mielenkiintoista siirrelty yön aikana pihanurmelle. 

Kesäkuun alkupäivinä ilmestyi pihaan koira. Päivä tämän jälkeen näimme naapurini kanssa miten vapaana juokseva koira kantoi suussaan jotain pientä. Havaintoni mukaan se saattoi olla supikoiran poikanen, mutta varmaksi sitä ei voinut sanoa. Sen jälkeen tuli pitkä hiljaisuus. Oletin että koira oli tappanut supikoiranpoikaset ja aikuiset olivat siirtyneet toisaalle. 

Äiti ja neljä lasta

Juhannusyönä nukuin ulkona, aamulla herätessäni huomasin että pihanurmelle vain muutaman metrin päähän nukkumapaikastani oli ilmestynyt luu. Joku oli käynyt pihamaalla yön aikana. Seuraavana aamuna heräsin lintujen varoitusääniin, vilkaisin ikkunasta ja aikuinen supikoira tallusteli rauhallisesti pihamaan poikki. Seuraavana yönä syttyivät pihavalot, joku oli liikkeentunnistimen kantaman päässä. Sitten tuli sateinen iltapäivä ja syrjäsilmällä näin ikkunaruudun takana vilkasta liikehdintää, supikoiraperhe,  äiti ja neljä lasta, juoksenteli pihanurmella vikkelin jaloin. 

Päätin sitten virittää riistakameran ja asettaa haaskaksi ruuantähteitä. Joka yö kävi joku joko yksin tai pienessä porukassa. Supikoirien kokonaismäärää on vaikea laskea tarkkaan, mutta oletettavasti niitä on nyt kuusi. Poikasista ehkä pari selviytyy syksyyn ja vanhemmat selviytyvät kyllä jos eivät jää autojen alle. 

Myös meloninkuoret maistuvat supille.

Supikoira on haittaeläin, tulokaslaji, eikä siis kuulu Suomen luontoon. On mielestäni kuitenkin kohtuullista antaa pienille poikasille edes yksi iloinen ja jännittävä kesä. Supikoira on menestyjä luonnossa, sillä se on kaikkiruokainen ja pärjää sielläkin missä muut eivät tule toimeen. Supikoirat syövät niin kalaa kuin lihaa, hedelmiä lähes laidasta laitaan, erityisen mieltyneitä ne ovat kaikkeen makeaan – omenat, meloninkuoret, jopa ylikypsä banaani maistuu. Jos tarjolla on banaania syö kokenut supi sen ensin ja sitten vasta muun kiinteämmän ruuan, näin hampaat puhdistuvat banaanista. Fiksu otus siis. Jos ruokaa on tarjolla paljon, se kantaa sen säilöön, jos ruoka on liian tuoretta, se viedään jonnekin piiloon kypsymään. Supi hävittää tehokkaasti myös rotat, hiiret ja myyrät. 

Supikoiria loukutetaan ja kantaa rajoitetaan myös täällä. Mutta aina on tilaa muutamalle, toki menestyjänä se lisääntyy aivan liian tehokkaasti ja tästä syystä on ihmisen puututtava luonnon kiertokulkuun.