Kevään tullen alkavat pikkulintujen värit kirkastua. Vihervarpusen vihreästä tulee entistäkin kirkkaamman keltainen ja sinitiaisen harmaansininen muuttuu siniharmaaksi.
Tänään suorastaan hämmästyin kun sinitiainen tuli lintulaudalle. Ei se ollut enää se sama talven harmaansininen pieni siemenenpurija, se oli kauniin siniharmaa ja kirkas, sormistaan ja nokastaan näppärä, väriloistokas taitolentäjä. Talven kylminä päivinä tämä säälittävä pieni otus rakastui azorilaiseen pipooni, mutta nyt tätä loistokasta lentäjää eivät enää kiinnosta ihmisten lämpöiset lampaanvillat, nyt mielessä on ilmojen herruus, ruoka, koti ja vaimo. Pienestä koostaan huolimatta tämä kaveri on varsinainen taistelija. Eivät häntä pelota isommat pikkulinnut. Hormonit tuovat hänessä esiin piirteitä joita en talvella olisi uskonut hänessä olevankaan. Hän ei vielä laula kovin paljon, pelkkiä lyhyitä viestejä lajitovereille ja pari kommenttia vieraille lajeille, mutta lähtönopeus, lentorata ja aktiivisuus ovat selvästi lisääntyneet. Jos sattuu kohdalle saman lajin uros tai naaras, tehdään muutama silmukka ja kieppi ilmassa, sitten jatketaan tankkausta. Selvältä näyttää jo nyt, että tässä metsässä nähdään untuvikkoja lentokoulussa jo varhain alkukesästä.
Vihervarpuset ruokailivat tänään samalla ruokintapaikalla vähän niin kuin ihmisteinit menevät ensimmäisille treffeille hampurilaisravintolaan. Tästä pariskunnasta saattaa tulla vielä maaliskuun aikana ensimmäisiä kodin perustajia tässä metsässä. Toki koteja jo on ja pariskuntia, mutta nämä voivat olla lajinsa ensimmäiset täällä tänä vuonna. Ehkä pieniä tuuheahöyhenisiä varpusia opettelee lentämistä jo varhain keväällä, onhan näillä tapana tehdä pari poikuetta kesässä. Jos tällainen harmoninen seurustelu tulee kovinkin yleiseksi täällä, on odotettavissa että ensi vuonna on ruokittavia nokkia talvella enemminkin.
Tilastollisesti asukastiheys on suurinta kaupungeissa, mutta laskemme vain ihmiset. Jos laskisimme kaiken elollisen, myös nämä pikkulinnut, olisi tilasto kovin toisenlainen. Asukastiheystilastojen mukaan on maailmassa olemassa vain ihmisiä, mutta luonnossa tilanne on kovin toisenlainen. Siellä missä ei ole ihmistä voi olla todellista elämää – iloa, onnea, laulua ja ekologista kestävyyttä, nämä kaverit kun eivät ekologista tasapainoa uhkaa. Miten minä rakastankaan näitä pieniä lentäviä olentoja, jotka eivät pyydä mitään, mutta joille minä olen valmis antamaan kaiken mitä osaan ja pystyn. Hiukan ruokaa talven yli, pienen kodin puun kyljessä ja tilaa lentää ja laulaa. Vastapainoksi saan nauttia heidän laulustaan, ihailla heidän lentotaitojaan ja voin ehkä jopa oppia jotain heidän elämäntavastaan.
Tästä lintujen värinmuutoksesta tulee väistämättä mieleen ihminen. Me värjäämme tukkamme ja teemme näin itsestämme lajillemme tyypillisiä edustajia? Joskus se voi näyttää oudolta, mutta luulen että kaiken takana on sama geeni kuin pienillä linnuilla. Korostamme hiusten värillä ominaisuutta joka erottaa meidät harmaasta massasta. Ihminen luulee olevansa jotenkin kaiken muun elollisen yläpuolella, mutta tarkemmin tarkasteltuna hän on kuin keväinen pikkulintu. Tuolla pikkulinnulla on, niin kuin aikaisemmin kirjoituksissani mainitsin, ne pikkusormeni pään kokoiset aivot, mutta meihin verrattuna luontainen kyky korostaa värejään silloin kun meidän täytyy turvautua värikarttaan ja ekosysteemin vastaisiin maalipurkkeihin. Ja ihminen on muka luomakunnan kruunu ja ainoa älyllisen elämän ilmentymä tällä planeetalla?
Sallikaa minun nauraa.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti