Meillä ihmisillä on kummallisia sananparsia, kuten ”kauneus on katoavaista”, ”kauneus on katsojan silmässä” ja ”kohtalolla on sormensa pelissä”. Näitä voisi luetella määrättömästi ja liittää ne melkein mihin tahansa ollen aina viisaasti oikeassa.
Mitäpä jos sanoisin että katoavainen on kaunista, katsovan silmä näkee kauniisti ja sormilla on merkityksensä kohtalon pelissä?
Jo kauan sitten löysin pienen linnun luurangon, mutta jätin ottamatta sen talteen, koska se tuntui minusta jotenkin epäpuhtaalta ja sopimattomalta. Myöhemmin sitten olisin tarvinnut luurankoa erääseen kuvaan, mutta se oli kadonnut. Tällä viikolla vahingossa löysin pääkallon. Kyseessä lienee pieni tiainen, varmaksi sitä en voi tietää.
Hämmästyttävintä tässä kallossa on se, että sen sisään mahtuvat noin pikkusormeni pään kokoiset aivot, mutta kaveri on kuitenkin osannut lentää ja laulaa. Ihmisen aivot ovat moninkertaiset ja vain harva meistä osaa todella laulaa, eikä yksikään lentää ilman apukeinoja. Silti moni haluaisi osata, niin laulaa kuin lentää. Mahtoiko tämä pieni lintu haluta osata jotain muuta mitä hän osasi, vai tyytyikö hän siihen mitä hänellä oli?
Voisiko tästä vetää johtopäätöksen että aivojen koko ei määrittele taitoja ja kykyjä? Monet linnut osaavat suunnistaa tuhansia kilometrejä muuttomatkansa aikana ja jotkut niistä palaavat joka vuosi samaan paikkaan. Ihminen tarvitsee navigaattorin, karttoja, tienviittoja ja paljon monenmoista rekvisiittaa päästäkseen perille. Ja silti minusta tuntuu, että toisin kuin linnut, olemme usein eksyksissä, niin kartalla kuin elämässä.
Linnun ulkoinen olemus voi olla katoavainen, mutta kokemuksesta tiedän että sulat säilyvät. Yksi elämäni suurimmista haasteista lienee ollut sulan kuljettaminen toiselta puolelta maapalloa ehjänä kotiin. Sulka oli niin pitkä ettei mahtunut A4-kokoisen muistikirjan väliin, joten se oli pakattava jotenkin muuten turvallisesti. En enää muista miten sen tein, mutta sulka on minulla ehjänä kotona. Kun tulin matkalta ensimmäinen asiani oli tarkastaa että sulka on ehjä.
Tänään kun tein kaikkea sellaista mikä ei ole sopivaa keski-ikäiselle naiselle, kuten laskin rattikelkalla mäkeä ja pelasin jalkapalloa pihalla, niin poimin myös maasta jalanjälkeen tarttuneen pudonneen sulan. Keltainen pieni sulka loisti valkoisessa lumessa kauniina ja kutsuvana. Tartuin siihen hyvin varovasti ja nostin sen kämmenelleni ja näytin sitä: ”Kato, eiks oo hieno!”
Ihminen on mielestään luomakunnan kruunu ja älykkäintä mitä maa päällään jaksaa kantaa. Parasta mitä minä ihmisenä olemisesta voin tässä yhteydessä sanoa on se, että on asioita joista innostuvat niin pienet pojat kuin keski-ikäiset naiset ja se jos mikä on aitoa.
Ihmismielen kauneus on katoavaista, uskaltaisinpa jopa väittää että se on uhanalaista. Kauneus on katsojan mielessä, ei ehkä silmässä ollenkaan, sillä luullakseni sokeakin näkee kauneuden. Ja kun katson tuota pientä pääkalloa ja tuota sulkaa, en voi eritellä kumpi on kauniimpi, ne ovat molemmat omalla tavallaan hyvin kauniita. Niillä molemmilla on tarinansa kerrottavana.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti