Tänään saapui mustarastas. Aamulla se piipahti ruokintapaikalla ja katosi sitten metsään, lymyili puiden takana ja etsi ruokaa tutuista paikoista, mutta lunta on vielä liian paljon. Vein sille päivällä omenan, mutta sen sijoittaminen on ongelma, sillä naakat käyvät nyt nappaamassa kaikki herkkupalat mitä irti saavat ja näyttää siltä ettei rastaskaan löytänyt sitä vielä.Päivällä se teki sitten kunniakierroksen, tuli ensin tammenoksalle kurkistelemaan, loikkasi siitä lintulaudan alle, mutta pakeni pian. Se on hiukan aranoloinen vaikka luulen sen kyllä tunnistaneen minut. Meille ihmisille linnut ovat vain lintuja, rastas on rastas, niitä on vaikea tunnistaa yksilöiksi ulkonäön perusteella. Mutta se ei ole mikään ongelma sillä lintu, uskon niin, oppii tunnistamaan ihmisen. Talven mittaan monet paikkalinnut ovat tulleet niin kesyiksi että niitä joutuu hätistelemään jaloistaan kun täyttää ruokinta-automaatteja.
Paikalle pyrähti käpytikka ja alkoi valikoiden etsiä itselleen sopivia siemeniä. Siinä samalla se huitoi nokallaan siemeniä lintulaudan alle. Rastas hyppi nopeasti paikalle ja alkoi odottaa taivaalta satavaa mannaa. Näky oli jokseenkin huvittava, sillä mustarastas on yksivärisyydestään huolimatta hyvin ilmeikäs lintu. Tästä episodista myös opin sen että tämä kyseinen mustarastas ei mene lintulaudalle vaan syö vain maasta, joten omenan on pudottava puusta löytääkseen tiensä keltaisen nokan nokittavaksi.
Käpytikasta ja mustarastaasta ei näyttäisi olevan toisilleen ainakaan mitään haittaa, mutta se jää nähtäväksi hyötyykö käpytikka tästä yhteistyöstä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti