Kuvattuani lintuja muutaman tovin olen ollut huomaavinani selviä lajien välisiä luonne-eroja. Jotkut linnut tulevat suorastaan keikistelemään ja haluavat olla linssin täydeltä totta, upeita ja varteenotettavia malleja. Vähän sama siis kuin jotkut ihmiset työntävät itseään iltapäivälehtien palstoille mielellään kuvan kanssa, vaikkei kuva ehkä olisikaan kovin edullinen jutun henkilölle. Toiset linnut suorastaan välttelevät julkisuutta, niiden vangitseminen edes rippikuvan kaltaiseen otokseen voi viedä päiviä. Lopulta tulos jää linnun muotoon, väriin ja luonteeseen nähden täydellisesti vajaaksi. Harmittaa.
Muutamia yksilöitä nimeltä mainitakseni mieleen tulee ensi pieni, nopea, kiivaslentoinen kuusitiainen. Hän on ensinnäkin niin pieni että usein peittyy osittain puun tai oksan taa. Tai sitten hän on selin, suuri pää hallitsee vartaloa ja jää epäedullisesti oppositioon kuin kuu vaikeina aikoinaan. Kuusitiaisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen vaatii paljon aikaa ja täydellisen onnistumisen, joka minun osakseni ei ole vielä tullut. Mutta hän vierailee täällä nyt päivittäin ja mitä todennäköisimmin pesii metsässä, joten mahdollisuuteni kasvavat päivä päivältä. En ole siis malttamaton, olen toiveikas, kenties minulle antautuu se mahdollisuus jota kukaan muu koskaan ennen ei ole saanut.
Peipot ovat myös erityisen hankalia lähestyttäviä. Niillä on ominaispiirteitä joita ei voi kuvata pelkällä otoksella. Peipon luonteen vangitseminen kuvaan vaatii suurta itsehillintää ja pitkäjänteisyyttä. Luulen tietäväni siitä jo jotain, sillä olen onnistunut näkemään vilaukselta sen miten peippo kääntää päätään, tarkkailee ympäristöään, miten sen siivet, pyrstö ja koko ruumis aivan kuin jännittyvät odotukseen siitä mitä tulossa on. Peippojen kasvojen piirteet korostavat linnut ominaisuuksia. Vahva nokka, suuret, jopa älykkäät silmät ja höyhenpuvun vaihteleva väritys tekee siitä tietyssä valossa ja tietystä kulmasta katsoen suorastaan jumalaisen kauniin linnun.
Mutta hankalin näistä kaikista peipoista on järripeippo. Se on arvonsa tunteva, puvultaan poikkeava ja siitä ilmeisen tietoinen. Järripeippo ei ehkä pärjää muille laulussa, mutta kostyymissään se on ainutlaatuinen ja hillityn edustava. Erityisen hankala kuvauskohde ja nyt jo matkalla pohjoiseen, joten jäljelle hänestä jäi vain rippikuvan kaltainen muisto.
Punarintaa pidetään sosiaalisena tyyppinä. Minua hän kohteli hyvin yliolkaisesti. Katsoi suoraan rehellisesti silmiin, mittasi minut päästä varpaisiin, veti johtopäätöksensä ja lensi pois. En kelvannut hänelle? Tai sitten minulla oli vääränlaisia ystäviä?
No, jälkeenpäin kun olin koneen äärellä katsomassa päivän otoksia tuli punarinta ikkunan taa ihmettelemään minne menin. Hän oli siis kuitenkin hiukan kiinnostunut ja utelias? En tiedä kumpi meistä oli tyhmä, minä vai lintu, mutta ystävyytemme näyttää jääneen päivän mittaiseksi. Jos häntä kiinnostaa, hän palaa, jos ei niin sitten ei. Lintuja riittää ja samppanjaa!
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti