Annoin hänelle nimen Haukotus koska 26. maaliskuuta illansuussa hän heräsi kolostaan, istui kaivon kannella ja haukotteli makeasti ennen kuin lähti öiselle retkelleen. Parina seuraavana yönä oli vasta sataneelle lumelle ilmestynyt paljon pitkäkyntisen supikoiran jälkiä.
Viime kesänä näin hänet muutaman kerran. Arkana hän katsoi polun päästä heinikosta pihamaalle ja juoksi pois. Syksyllä hän söi pudonneita omenoita puutarhassa niin kuin kaikki muutkin metsäneläimet kukin vuorollaan. Marraskuun lopulla hän kävi vielä peuranhaaskalla, oli syönyt itsensä pulleaksi ja käveli hiukan vaivalloisesti pesäkoloon. Luulin ensin että hän oli kipeä tai vahingoittunut, mutta kun löysin metsästä kuolleen peuran ymmärsin että Haukotus oli käynyt syömässä vatsansa täyteen ennen talviunia ja siksi liikkui hiukan vaivalloisesti.
Marraskuussa talviunille mennessään hän oli märkä, takkuinen ja epäsiistin oloinen. Syy lienee että hän oli työntänyt päänsä peuranraatoon ja herkutellut sisäelimillä. Kun hän keväällä ilmestyi kolostaan hän oli pörröturkkinen ja siisti, oikein kaunis sympaattinen eläin.
Hän ei ehtinyt montaa yötä nauttia tästä keväästä, sillä tänään ilmeisesti aamuyöstä tai aamulla hän on joutunut auton töytäisemäksi. Haukotus liittyy nyt marraskuussa kuolleen Pyllistyksen tavoin luonnon kiertokulkuun omassa kotimetsässään.
Eläessään hän oli ehkä hiukan kömpelö ja hidas, mutta lintuhaaskalla hän saa sananmukaisesti siivet ja voi lentää ...
Hieno kirjoitus...luonnonkiertokulku.
VastaaPoista