Tässä lepäävät pitkän muuttomatkan tehneet västäräkit.
Eikö ole outoa että lintu, joka voi lentää ja suunnistaa tuhansien kilometrien
mittaisen matkan, saapua perille siihen samaan paikkaan josta viime syksynä
lähti, ajautuu umpikujaan muutaman neliömetrin kokoisella alueella. Jos osaa
suunnistaa läpi koko Euroopan, voiko yksi pieni huone, johon on pieni
lentoaukko, koitua sellaisen taiturin kohtaloksi. He lensivät sisään
tuuletusaukosta, mutta eivät löytäneet enää tietä ulos.
Luonto on täynnä tarinoita, jotkut niistä ovat yhtä aikaa
surullisia ja onnellisia. He tulivat yhdessä, yhdessä he myös lähtivät. Yhdessä
he etsivät pesäpaikkaa, yhdessä he kohtasivat umpikujan, joka ei johtanut onneen,
kiireiseen, mutta elämäntäyteiseen kesään, pesän rakentamiseen ja lasten
kasvattamiseen.
Niin moni meistä lähtee yksin, niin moni jää yksin.
Heidän pitkän muuttomatkansa onni oli mennä pois yhdessä.
Pihan puolikas on nyt tyhjä, vain toinen puolikas on
täytetty. Reviirilintuja on nyt puolet vähemmän. Minulle se riittää, luonto
korjaa ihmisen erheet, antaa paljon anteeksi, silloinkin kun se ihmiselle on
kovin vaikeaa.
Luonnossa on hyvin vähän ihmisen käsityksen mukaista
luonnollista kuolemaa saati onnellisia loppuja, tämä lienee yksi sellainen. Heitä
ei kaipaa kukaan, ilman tätä kuvaa ja kirjoitusta heistä ei tietäsi kukaan.
P.S. Ihmisen käsitys ilosta, surusta ja onnesta on kovin yksinkertainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti