Hemmo muistoissamme

Laulajapoika.

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun löysin polunvarresta nälkäisen kiljuvan rastaanpoikasen rääpäleen. Siitä alkoi kuuden viikon yhteinen taipaleemme täynnä seikkailuja. Nimittäin näyttää vahvasti siltä että elämässä ei ole juuri säännönmukaisuutta, muuta kuin ne kaksi pääsääntöä – syntyä ja kuolla. Kaikki se, mitä näiden tapahtumien väliin mahtuu, on suurta seikkailua. 

Yhteiseloomme liittyi monenlaisia kokemuksia jotka eivät olisi realisoituneet ilman kohtaamistamme. Kuten matojen kaivaminen aamulla kello viisi, yhteiset metsäretket, lentoharjoitukset, matojen syöminen itsenäisesti mullan joukosta, mansikoiden paloittelu kuuteen osaa, vesimelonilla ja mustikoilla herkuttelu ja tietysti linnunpoikasen oma huone kaikkine rekvisiittoineen. Kun Hemmo sitten alkoi viettää yönsä ulkona, olivat aamut ainutlaatuisia kohtaamisia. Avasin oven ja aamu-usvan läpi minua kohti lensi pieni lintu, asettui käsivarrelle tai olkapäälle iloisesti tervehtien.

Jos en olisi vuosi sitten tänä samaisena päivänä kävellyt polulla, kuullut pesästä pudonneen poikasen kiljuntaa, poiminut lintua ja yrittänyt kasvattaa sitä aikuiseksi parhaani mukaan, ottanut kuvia hänestä ja kirjoittanut yhteistä tarinaamme, me emme tietäisi hänen edes olleen olemassa. Maailmassa on paljon hemmoja joista emme tiedä mitään.

Tänään metsästä kuuluu aikuisten lintujen viserryksen lisäksi pienten linnunpoikasten sirinää. Siellä kasvaa nyt uusien hemmojen sukupolvi omien vanhempiensa hoivissa. Äänistä on mahdoton päätellä keitä he ovat, kun he ensimmäisen kerran ilmestyvät pihapiiriin, kylpyläaltaalle tai nurmikolle ruokailemaan, ei heistä välttämättä edes tiedä mitä heistä isona tulee. Värit vahvistuvat kesän myötä, siipi- ja pyrstösulat saavat lajityypillisen muodon ja värityksen ja jossain vaiheessa paljastuu myös se keitä he ovat.

Voimistelijapoika.

Jos tänään polullani kohtaisin jonkun pienen, poimisin sen mukaani, kaivaisin esiin vanhan pesälaatikon ja alkaisin joko kaivaa matoja tai pyydystää hyönteisiä. Olisin nyt kokemusta viisaampi, tietäisin jo mitä haasteita ja vastoinkäymisiä tulisin kohtaamaan, mutta olisin valmis seikkailuun vaikka tiedänkin että luonnossa ei juuri ole onnellisia loppuja. Tai sitten kaikki loput ovat onnellisia, me ihmiset emme vaan osaa suhtautua elämään seikkailuna.

Carpe diem, carpe Hemmo!