Tuntematon kukka

 

tyynenä päivänä ennen kuin esikot puhkeavat kukkaan

ajattelen, miten kertoisin sinulle miltä lehdot tuoksuvat yön kynnyksellä

kuljen lehtipuiden verhossa ja kuvittelen tulosi

miten ojennan kevään ensimmäiset hauraat kukat hennoille käsillesi

epäröit, hämmennyksen hymy huulillasi painat kukat katseesi hyväilyyn

olet arvoitus minulle, tuntematon kukka ilman pysyvää kasvupaikkaa

 

Hemmo muistoissamme

Laulajapoika.

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun löysin polunvarresta nälkäisen kiljuvan rastaanpoikasen rääpäleen. Siitä alkoi kuuden viikon yhteinen taipaleemme täynnä seikkailuja. Nimittäin näyttää vahvasti siltä että elämässä ei ole juuri säännönmukaisuutta, muuta kuin ne kaksi pääsääntöä – syntyä ja kuolla. Kaikki se, mitä näiden tapahtumien väliin mahtuu, on suurta seikkailua. 

Yhteiseloomme liittyi monenlaisia kokemuksia jotka eivät olisi realisoituneet ilman kohtaamistamme. Kuten matojen kaivaminen aamulla kello viisi, yhteiset metsäretket, lentoharjoitukset, matojen syöminen itsenäisesti mullan joukosta, mansikoiden paloittelu kuuteen osaa, vesimelonilla ja mustikoilla herkuttelu ja tietysti linnunpoikasen oma huone kaikkine rekvisiittoineen. Kun Hemmo sitten alkoi viettää yönsä ulkona, olivat aamut ainutlaatuisia kohtaamisia. Avasin oven ja aamu-usvan läpi minua kohti lensi pieni lintu, asettui käsivarrelle tai olkapäälle iloisesti tervehtien.

Jos en olisi vuosi sitten tänä samaisena päivänä kävellyt polulla, kuullut pesästä pudonneen poikasen kiljuntaa, poiminut lintua ja yrittänyt kasvattaa sitä aikuiseksi parhaani mukaan, ottanut kuvia hänestä ja kirjoittanut yhteistä tarinaamme, me emme tietäisi hänen edes olleen olemassa. Maailmassa on paljon hemmoja joista emme tiedä mitään.

Tänään metsästä kuuluu aikuisten lintujen viserryksen lisäksi pienten linnunpoikasten sirinää. Siellä kasvaa nyt uusien hemmojen sukupolvi omien vanhempiensa hoivissa. Äänistä on mahdoton päätellä keitä he ovat, kun he ensimmäisen kerran ilmestyvät pihapiiriin, kylpyläaltaalle tai nurmikolle ruokailemaan, ei heistä välttämättä edes tiedä mitä heistä isona tulee. Värit vahvistuvat kesän myötä, siipi- ja pyrstösulat saavat lajityypillisen muodon ja värityksen ja jossain vaiheessa paljastuu myös se keitä he ovat.

Voimistelijapoika.

Jos tänään polullani kohtaisin jonkun pienen, poimisin sen mukaani, kaivaisin esiin vanhan pesälaatikon ja alkaisin joko kaivaa matoja tai pyydystää hyönteisiä. Olisin nyt kokemusta viisaampi, tietäisin jo mitä haasteita ja vastoinkäymisiä tulisin kohtaamaan, mutta olisin valmis seikkailuun vaikka tiedänkin että luonnossa ei juuri ole onnellisia loppuja. Tai sitten kaikki loput ovat onnellisia, me ihmiset emme vaan osaa suhtautua elämään seikkailuna.

Carpe diem, carpe Hemmo!  

Elisabeth von Ficedula Hypoleuca

"Ollakseni rehellinen, ei tarvitse kovin paljon ollakseen paratiisin kaunein sieppo. Vain hiukan charmia ja elegantti pukeutumistyyli, ei liikaa väriä, pelkät harmaan ja ruskean sävyt riittävät kun röyhevän rinnan pääväri on luonnonvalkoinen. Käytös on tärkein, ei pukeutuminen.

Mieheni saa edelleen pitää tennissukkia saketin kanssa, en ole mikään "lenita airisto" näissä pukeutumishommissa. Ja mitä julkiseen esiintymiseen tai lauluun tulee mieheni saa hoitaa sen, hän on perehtynyt aiheeseen, minä hoidan kodin ja lapset, se riittää.

Missä tämä julkaistaan? En anna haastatteluja iltapäivälehtiin, se ei ole perheenäidille sopivaa."

Siepotar Elisabeth von Ficedula Hypoleuca,

Lintuparatiisin päivälehti 20. toukokuuta 2012

Viva la evolution

miljoonien vuosien patina luikertelee tuoreena

sammaleisten, sienten peittämien puunkuorten lomassa

evoluution pitkä matka paistattelee kesän auringossa

monisatavuotisen puun muistotilaisuudessa

ikäero ei haittaa kun uusi ja vanha, jo kuollut ja elävä

tekevät tuttavuutta keskenään

ja tätä kaikkea todistaa ihminen 

täydellisen ymmärtämättömänä mistään

hänen vastasyntyneen viisautensa 

ei ansaitse sanansijaa tässä dialogissa.

Aamu joutsenlammella

Kyhmyjoutsen - Cygnus olor.

Aamuinen patikkaretki joutsenlammelle johti kastuneisiin varpaisiin. Polku oli aivan liian kapea ja monesta kohtaa myös liian matala, joka viittaa siihen että käyttäjät eivät ole kovin pitkiä, tai ehkä tässä tapauksessa oikeampi termi on korkeita. Kahdet peuranjäljet herättävät kuitenkin toiveita siitä että Maaliskuun pyllistyksen perikunta on palaamassa alueelle. Kävelin siis sananmukaisesti vetten päällä lähes parinsadan metrin matkan, enkä käynyt edes varsinaisessa vesirajassa asti. Tämä alue on kuitenkin kaikki vesialuetta vaikka kapeasta umpeenkasvaneesta polusta päätellen olisi aika tehdä metsätöitä.

Pesänvartija.

Herra ja rouva joutsen viettivät varhaista aamurupeamaansa tyypillisissä puuhissaan. Pesäkummulla makaa nyt koko ajan toinen sillä munia ei voi jättää vartioimatta hetkeksikään. Toinen joutsenista ui verkaisesti pitkin rantaviivaa seuranaan pari uikkua. Telkkäpariskuntaan sen sijaan ei näkynyt missään, mutta paluumatkalla kuului lehtopöllön pöntöstä kummaa kopinaa. Pöntön suulle ilmestyi vähän väliä telkkämäinen nokka ja vihertävä silmä tuijotti minua sekunnin sadasosan ajan. Jäin miettimään eikö telkkä pääse pois pöntöstä vai katsoiko se vaan kuka tuli? Täytyy tarkkailla tilannetta, josko lintu tosiaankaan ei pääse pöntöstä ulos. Onko pönttö liian syvä? Mielestäni ei, onhan se suurin piirtein samankokoinen kun telkänpönttö. Onko lentoaukko liian pieni? Mielestäni ei, onhan se samansuuruinen kuin telkänpöntön lentoaukko.

Reviirinvartija.

Ruovikossa näyttää olevan nyt suhteellisen vähän elämää. Joutsenia oli enää vain neljä, joten navakka eteläinen tuuli taisi lennättää osan paremmille pesintäpaikoille. Pari lokkia toki ja tiira, variksia suistossa, mutta yhtään petolintua ei vielä näy.

Pajusirkku vartioi nyt reviiriään kuivassa ruokotupsussa, pesä näyttää olevan siitä noin parinkymmenen metrin päässä, sillä oletuksella että toinen lintu lensi suoraan pesälle. 

Vastatuuleenlaulaja.

Ruokokerttusten ääni kiirii ruovikossa, mutta yhtään lintua ei näy. Ne pysyttelevät visusti piilossa ja ilmeisesti vasta kutsuvat sopivaa puolisoa valitsemalleen pesintäpaikalle. 

Koivun latvassa istuu tuttu vastatuuleenlaulaja. Tänä vuonna hän on valinnut uuden pesäpaikan, jos laulupuusta voi jotain päätellä. 

Näillä retkillä on hyvä pitää katse maassa sillä koskaan ei voi tietää minne jänis on jättänyt poikasensa tai onko ruohotupsun juuressa linnunpesä. Yllättävän vähän kuitenkin löytyy muuta kuin kukkia ja kärpäsiä, mitä nyt muutama mielenkiintoinen puuntaimi ja paljaaksi raavittuja paikkoja puiden juurilta. 

Kukakohan se on, pitänee ottaa selvää.    

Essi oravanpojan ongelmat

Eilen Essi muutti uuteen kotiin yhdessä emonsa kanssa ja tänään jo alkoivat ongelmat. Puussa pöntön edustalla päivysti pari naakkaa ja yksi harakka, aikeista ei ole epäilystäkään, tarkoituksena on tehdä Essistä linnunruokaa. On sateinen ja harmaa päivä, joten en ole päivystämässä puutarhassa, mutta onneksi keittiön ikkunasta on suora näköyhteys pöntölle. Kävin hätistelemässä linnut pois. Kun kiikaroin pöntön suuta, näytti se kovin hiljaiselta, oli pakko mennä tarkastamaan tilanne.

Pöntön reikää on yritetty nokkia suuremmaksi, mutta suuaukon edessä on ohuita kuusenoksia esteenä. Pönttö näytti ensin kuolemanhiljaiselta, mutta kun yritin matkia oravan naksutusta ja lausuin pari kertaa nimen Essi, ilmestyi suuaukolle ei enää niin pieni oravanpoikasen pää. Emo on ilmeisesti reissussa ja Essi yksin kotona, taidokkaasti hän on kuitenkin suojannut pöntön suuaukon risuilla ja kaivautunut itse pöntön pohjalle, joten näyttää siltä että Essillä ei ole suurta hätää.  

Armoitettuna velvollisuutenani on nyt tarkkailla tilannetta lämpimästä mökistä ikkunan takaa, tämä ehkä edesauttaa luottamuksen syntymistä ihmisen ja oravanpojan välille. Kun emo palaa saattaa käydä niin että perhe muuttaa turvallisempaan paikkaan, jos sellaista tässä metsässä on edes mahdollista löytää. Naakat kaivavat esiin kaikki kolot ja popsivat nokkaansa minkä irti saavat. Essi on kuitenkin jo kohtuullisen iso, joten hän osaa suojautua itse jos vain turvapaikka löytyy. Siinä vaiheessa kun hän osaa kiipeillä omatoimisesti, hän pärjää parille naakalle oikein hyvin, mutta suuret parvet voivat koitua kohtaloksi. Toisaalta iso karvainen orava ei ehkä maistu naakankaan suussa kovin hyvältä, joten ehkä ne siinä vaiheessa jättävät hänet rauhaan. Voi olla tietysti että linnut eivät edes tiedä mitä tuossa pöntössä on ja siksi niin ahkerasti haluavat selvittää sen kuka asukas on ja kelpaako se syötäväksi.  

Essin tapaamisen jälkeen myös vanha tuttavani Pipotiainen tuli tervehtimään minua. Yleensä hän tulee näin lähelle vain silloin kun hänellä on jotain asiaa. Pitkän tuttavuutemme aikana hän on tottunut siihen että saa tahtonsa läpi jos vain tulee ymmärretyksi. Pipon asia saattaa liittyä pöntön hallintaoikeuteen, sillä näinä päivinä pönttöjen suulla näkee monenkirjavaa porukkaa. Välillä pönttöön lentää tiainen, mutta jo seuraavana hetkenä pöntön suulla keikkuu kirjosiepon pyrstö. On täysin mahdotonta tietää kuka pöntössä oikeasti asuu ja minkä värisiä poikasia sieltä aikanaan lentää maailmalle. 

Kirjosiepot omivat nyt kaikki pöntöt olivatpa ne sitten varattuja tai ei, nähtäväksi jää saako Pipo munansa haudottua ja poikaset kasvatettua. Minä en valitettavasti voi tähän asiaan vaikuttaa, vaikkakin olen heikompien puolella naakkaterroristeja vastaan, minulla ei ole virallista etsintälupaa pikkulintujen pönttöihin, enkä ole tuomari saati sosiaaliviranomainen, joten pönttölintujen on selvitettävä keskenään asumisoikeusasiat ja taisteltava elintilastaan, se on lintuparatiisin laki.