Adoptio-oikeus vai -velvollisuus
Kuumana käyvässä adoptiokeskustelussa minua häiritsee meidän
aikuisten sivistyneiden ihmisten tapa määritellä lapsen etu ja aikuisten
oikeudet. Nyt keskustellaan selvästikin
aikuisten oikeuksista ja lapsen etu määritellään aikuisten ahtaasta
arvomaailmasta käsin.
Mieluimmin näkisin asian niin että jokaisella kohtuullisesti
toimeentulevalla, onnellisessa parisuhteessa elävällä perheellä olisi suorastaan yhteiskunnallinen
velvollisuus antaa kodittomalle orvolle lapselle koti ja perhe. Tässä
tapauksessa voisimme puhua todellisesta lapsen edun ajattelusta.
Jos yhteiskuntamme perustuu edelleen ydinperhe-ajatteluun,
siitäkin huolimatta että sinkkuja on jo suuri määrä, ainoa tapa korostaa
ydinperhe-ajattelua on pyrkiä kaikin keinoin, sukupuoleen katsomatta, turvaamaan
tämän perhemuodon tulevaisuus.
Eikö jokaisen lapsen oikeus ole onnellinen koti,
yhteiskunnan etu että lapsilla ja nuorilla on edes yksi vanhempi, oli hän
sitten mies tai nainen. Jos miehiä tai naisia on kaksi, se ei heikennä perheettömän
lapsen asemaa, saahan hän silti kodin ja kaksi vanhempaa.
Se, että samaa sukupuolta oleville parisuhteen
rekisteröineille ei haluta myöntää adoptio-oikeutta ei voi olla lapsen etu, päinvastoin
se on tapa asettaa aikuiset eriarvoiseen asemaan. Onhan nyt jo suuri määrä yksinhuoltajia
jotka kasvattavat lapsensa yksin ja usein täysin ilman vastakkaisen sukupuolen
roolimallia, joten tätäkään ei voida käyttää perusteena.
Edellisessä kirjoituksessani paneuduin kirkkoherran ja
nuorisodiakoni parisuhteen rekisteröinnistä nousseeseen kohuun. Mitä luulette
jos tällainen pariskunta adoptoisi lapsen, saisiko lapsi onnellisen
kristillisen kodin ja hyvän kasvatuksen?
Myös ne, jotka kaikkein kiivaimmin ovat muiden
adoptio-oikeutta vastaan, voisivat sen sijaan että tuomitsevat muita, olla itse
esimerkillisiä ja adoptoida lapsen. Se olisi selvä osoitus lapsen oikeuksien ja
edun ajamisesta. Mahtaisivatkohan he läpäistä seulan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti