Garrulus glandarius

Tapaturma-alttiit koiraat

Jo alkutalvesta kävi selväksi, että pihan runsaslukuisin lintulaji on viherpeippo. Laskin hätäisesti noin neljänkymmenen yksilön parven, mutta todellisuudessa peippoja on paljon enemmin. Linnut liikkuvat noin viidenkymmenen yksilön parvissa ja parvia on useita. Ihminen on aina ihaillut parvessa lentävien lintujen kykyä olla törmäämättä toisiinsa. Tämä myytti on nyt murrettu.

Viherpeippo koiraat ovat aggressiivisia, riidanhaluisia lintuja. Ne käyvät yhtenään kiistaa nokkimisjärjestyksestä. Kun ruokintapaikalle ilmestyy enemmän kuin yksi uros on riita valmis. Linnut jahtaavat toisiaan, lentävät ilmassa paikoillaan yrittäen nokkia ja potkia toista paikalle pyrähtänyttä ruokailijaa. Ne ajavat pois niin muita kuin omiaan.

Riitaisat linnut menettävät suuntavaistonsa ja törmäilevät toisiinsa ja fyysisiin esteisiin. Talven aikana olen kerännyt maassa lojuvia viherpeippokoiraita. Lintu haukkoo henkeään, lepää kämmenellä, hetken päästä se alkaa tarkkailla minua ja muutaman minuutin elpymisen jälkeen pyrähtää lentoon. Lentää ensin läheiselle puun oksalle ja sitten sulautuu parveen. 

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan pääty näin onnellisesti.  Joskus kuuluu kopsahdus kun lintu on lentänyt suoraan päin talon seinää. Näin tapahtui taas eilen. Maassa makaavalla värikkäällä peipolla oli auringonkukan siemen tukevassa nokassaan, mutta kun nostin linnun maasta sen pää keinahti hervottomana sivulta sivulle, niska oli naksahtanut poikki kovassa törmäyksessä ja kuolema oli tullut salamannopeasti. 

Kaikki pudonneet linnut ovat olleet koiraita. Aggressiivinen käytös heikentää niiden havainnointikykyä ja altistaa ne onnettomuuksille? Toki havaintojeni mukaan parvessa on enemmin koiraita kuin naaraita, joten on tilastollisestikin ymmärrettävää että koiraille sattuu ja tapahtuu. Ehkä kiista nokkimisjärjestyksestä ja naaraiden suosiosta herättää pienessä linnussa taistelevan kukon.

Muille lintulajeille ei vastaavia onnettomuuksia tapahdu, joten tämä näyttäisi olevan juuri viherpeipolle lajityypillistä käyttäytymistä. Mutta kuten mainitsin, on peippoja paljon, joten muutaman riitaisan yksilön menetys ei ole populaation menestykselle haitaksi. Päinvastoin se karsii jyvät akanoista ja kenties tulevat viherpeipposukupolvet ovat sopuisampaa porukkaa.

.

Tarinoita Suomesta

Suomi ansaitsee maahanmuuttajansa ja moskeijansa

Julkaistu US Puheenvuorossa 15.12.2011 18:03 Outi Hoikkala Kotimaa, rasismi, vihapuheet 85 kommenttia

Monikulttuurisuus on rikkaus ja ihmisenä olemisen monimuotoisuutta kuvaava ominaisuus.

 

Markus Lehtipuu jakoi blogissaan vanhan karjalaisen miehen kirjeen. Kirjeessä huomioni kiinnitti lause: ”Suomen karjalaiset joutuivat kahteen kertaan miehittämään muun Suomen.”  Voisiko tästä invaasiosta ottaa oppia James Hirvisaaren taannoisia hovioikeudessakin käsiteltyjä lausuntoja tarkasteltaessa?

Puoli miljoonaa karjalaista ilmestyi sodan jälkeen Perus-Suomeen, heidät kotoutettiin joskus hyvinkin rasistisin keinoin valtaväestöön, mutta he saivat kuitenkin täydet kansalaisoikeudet suomalaisina pakolaisina. Tänä päivänä ei puhuta suomenkarjalaisista, vaikka todellisuudessa karjalainen kulttuuri on ja elää siinä missä suomenruotsalainenkin kulttuuri. 

Voisin henkilökohtaisesti olla hyvinkin otettu lisänimestä suomenkarjalainen. Tiedän, että suomenruotsalaiset ovat ylpeitä lisänimestään, vaikka se johtaakin vihapuheiden kaltaiseen nimittelyyn.

Kielikysymystä karjalaisten maahanmuuttajien osalta ei ole, mutta yksinomaan kieli ei määrittele kulttuuria, monet evakot olivat esimerkiksi uskonnolliselta taustaltaan ortodokseja, eivät siis kuuluneet suomalaiseen valtauskontoon. Tänne siirrettiin jopa luostareita ja tsasounia rakennetaan tänäkin päivänä.

Monet suomenruotsalaiset suvut ovat asuneet sijoillaan satojen vuosien ajan, mutta suomenkarjalaiset tulivat tänne vasta 1944. Suomenruotsalaisia vihataan, mutta suomenkarjalaiset on tyystin hyväksytty yhden sukupolven aikana. Heidät voi tunnistaa enää vain DNA-testin avulla, tai siitä että he itse kertovat alkuperästään kuten minä. 

Suomalaisten rasismi ja maahanmuuttajavastaisuus ei siis näyttäisi perustuvan mihinkään järjellä selitettävään. Se, että turvapaikanhakijoita ja pakolaisia nyt vihataan, on täysin perusteetonta. Tunnen maahanmuuttajia, niin muslimeja kuin kristittyjä. Suomi ansaitsee moskeijansa siinä missä muutkin uskonnolliset pyhäköt.

Uskonto on huono perustelu vihapuheille, sen todistavat niin omat kokemukseni kuin maailman viimeaikaiset tapahtumat. Kristittyjen- ja musliminaisten yhteistyö Liberiassa johti rauhaan ja Nobelin rauhanpalkintoihin.

Monet maahanmuuttajat puhuvat sujuvaa suomenkieltä jo muutaman vuoden oleskelun jälkeen, ainoa erottava tekijä on kulttuuritausta tai ihonväri. Rasismi heitä kohtaan ei rajoitu ainoastaan vihapuheisiin, he kokevat eriarvoisuutta myös työmarkkinoilla, kuten Salossa taannoin tapahtui. Suomalaiset eivät hyväksy ulkomaalaistaustaista talkkaria, mutta mieluusti haukkuvat työttömänä häntä yhteiskunnan elätiksi.   

Suomalaisen rasistin kannattaakin tutkia omaa sukupuutaan, sillä yllätyksekseen hän saattaa löytää sieltä suomenruotsalaisia tai suomenkarjalaisia juuria. Venäläinen tai germaaninen alkuperäkään ei ole kaukaa haettua. 

Suomessa on tänään arviolta yli miljoona suomenkarjalaista pakolaista tai heidän jälkeläisiään. On aika kohtuutonta, että me suhtaudumme kielteisesti nykypäivän pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, jos olemme itsekin kerran olleet samassa tilanteessa.

Jos tarpeeksi kauas historiaan mennään, olemme kaikki maahanmuuttajia ja pakolaisia. Miksi muuten olisimme jääkauden jälkeen tänne tulleet?    

Tarinoita Suomesta

Kompromissi Karjalakysymykseen eli ratkaisu lähes kaikkeen

Julkaistu US Puheenvuorossa 9.12.2011 12:16 Outi Hoikkala Kotimaa, suomi, karjala 15 kommenttia

 

Edellisen kirjoitukseni kommentoijat tivasivat minua määrittelemään ehdottamani uuden Karjalan valtion rajat. Kaivoin esiin vanhan maapallon, pyyhin pölyt sen kupeesta ja etsin suuren äiti Venäjän syleilystä piskuisen Suomenmaan. Siihen väliin johonkin minun pitäisi määritellä ehdottamani tuleva uusi EU-maa.

Tehtävä ei ole helppo, mutta koska minulla on juuret Karjalassa ja olen asianomistaja Karjalakysymyksessä, voin ottaa lähtökohdaksi oman noin yhden miljoonasosan omistusoikeuteni luovutettuun Karjalaan. Lähdetään siis siitä että jos suomalaiset eivät pääse yhteisymmärrykseen luovutetun Karjalan palauttamisesta, eikä asiasta venäläisten kanssa uskalleta edes keskustella, otetaan tämä alue uuden perustettavan tasavallan sydämeksi. Pääkaupunkina Viipuri.

Koska luovutettu Karjala on niin pieni alue että sitä tuskin maapallolta pystyy erottamaan, tulee sen kylkeen lisätä jotain. Koska osapuolia Karjalakysymyksessä meidän evakkojen lisäksi on tasan kaksi, Suomi ja Venäjä, lienee tasa-arvon nimissä oikein että molemmat antavat jotain. Saadaan siis voita molemmille puolille leipää, jos asian näin kansanomaisesti haluaa ilmaista.

Suomi on kiltisti maksanut sotakorvaukset ja jatkaa samalla linjalla tukemalla auliisti Euroopan hädänalaisia maita, joten tämän linjan mukaisesti Suomi luonnollisesti haluaa antaa joko yhtä suuren tai jopa suuremman palan kuin Venäjä. Onhan Suomi kansainvälisesti arvostettu kolmen A:n valtio.

Venäjä luonnollisesti pinta-alansa puolesta suurempana valtakuntana voisi antaa enemmän kuin Suomi, mutta taas tasapuolisuuden nimissä, suuremman ei pidä isotella pienemmälle ettei pieni Suomi kokisi alemmuudentunnetta, lienee oikein että molemmat antavat yhtä paljon.

Suomen osalta tämä kompromissi ratkaisee Karjalakysymyksen lisäksi monta muuta päivänpolttavaa poliittista ongelmaa, joista luettelen tässä vain muutamia:

Kun Venäjän raja siirtyy Karjalan verran kauemmas Suomesta, voivat suomalaiset sotahullut nukkua yönsä rauhallisemmin. Heidän ei enää tarvitse valvoa koiranunta sormi liipasimella peläten koska venäläiset tulevat. Valmistautumisaikaa jää yhden Karjalan verran.

Yhteinen raja pelätyn Venäjän kanssa lyhenee jo sovittujen puolustusvoimien menoleikkausten verran, joten tasapaino tältä osin säilyy. Jalkaväkimiinoistahan jo luovuttiin, joten Karjalan valtio Suomen ja Venäjän välillä korvaa ne kuin taivaan lahjana.

Kuntarakenneuudistus hoituu sekin kertaheitolla kun osa kunnista siirtyy uuteen maahan, leikkauksia ei siis tarvita kunhan raja vedetään niin että kuntien määrä vähenee tarvittavassa suhteessa.

Ennen eduskuntavaaleja esiin noussut Lappeenrannan kielikysymyskin ratkeaa kuin itsestään. Jos Lappeenranta siirtyy osaksi Karjalaa, niin kuin todennäköistä on, on luonnollista että koulussa toisen kotimaisen kielen statuksen saa venäjänkieli. 

Paljon muitakin etuja toki on, eikä vähäisimpänä se, että kun Hakkarainen jokin aika sitten ehdotti homoja sijoitettavaksi Ahvenanmaalle, tulee Karjalasta nyt toinen mahdollinen sijoituspaikka. Näin saadaan vaihtoehtoja kiivaaseen tasa-arvokeskusteluun ja media voi tuplata otsikoiden määrän. Lehtien arvonlisäveron korotuksen tähden media tarvitseekin nyt kipeästi uusia myyviä otsikoita.

Nämä ovat tietysti vain muutamia ratkaisuja Suomen päättäjien ongelmiin. Olettaa voi että Venäjällä päättäjillä on hyvinkin samankaltaisia ongelmia.

Ainoa huono puoli tässä lienee vain se, että ne suomalaiset ja venäläiset, jotka ovat ystäviä keskenään, joutuvat nyt kauemmas toisistaan.  Eivät ehkä fyysisesti, mutta henkisesti sen yhden Karjalan verran.

Tarinoita Suomesta

Miksi Karjalaa ei pidä palauttaa Suomelle

Julkaistu US Puheenvuorossa 7.12.2011 20:21 Outi Hoikkala Ulkomaat, itsenäisyyspäivä, venäjä, suomi, karjala 43 kommenttia

 

Itsenäisyyspäivän kirjoitteluni nosti esiin kommentteja Karjalan palautuksen järjettömyydestä. Mietittyäni asiaa tulin siihen tulokseen, että on koko Euroopan etu ettei Karjalaa palauteta Suomelle. Sen sijaan ehkä Venäjän johtajat viisaudessaan ovatkin jo todenneet, että itsenäinen Karjalan tasavalta olisi niin Venäjän kuin koko Euroopan etu.

Jos Venäjän johto antaa Karjalan tasavallalle itsenäisyyden sen pisteet oikeudenmukaisuutta ja itsemääräämisoikeutta kannattavana valtiona nousevat koko maailman silmissä. Teko ei toki ole koviin pyyteetön, sillä onhan se myös Venäjän etu. 

Itsenäinen Karjalan tasavalta tietysti hakee EU-jäsenyyttä ja saa sen ilman suuria ponnisteluja. Saksa suurena EU-maana tukee Karjalan jäsenyyttä, koska sijaitseehan Itämeren kaasuputken toinen pää Karjalan tasavallassa ja on niin Saksan kuin EU:n etu että putken molemmat päät ovat EU-alueella.

EU tukee uuden jäsenvaltionsa jälleenrakennusta runsain käsin. Koska suomalaisia Karjalan jälleenrakennus ei kiinnosta, voivat virolaiset konsultoida jälleenrakennustöissä, onhan heillä tästä uudelleen itsenäistymisen jälkeistä omakohtaista kokemusta. Ahkerien ja avarakatseisten virolaisten opastuksella jälleenrakennus etenee pikavauhtia. Rakentajia tulee niin Baltian maista kuin Puolastakin, kunhan ovat ensin rakentaneet Suomeen ydinvoimalan. 

Viipuriin rakennetaan uusi satama, lentokenttä ja näiden välittömään läheisyyteen teollisuuspuisto. Teollisuuspuisto täyttyy nopeasti ulkomaalaisista yrityksistä, sillä uudessa Karjalan tasavallassa kustannusrakenne on kevyt, elinkustannukset alhaiset, palkkataso kilpailukykyinen ja verotus keveää. Nopeiden rautatieyhteyksien ansiosta paikka on logistisesti mitä parhain toimittaa tuotteita Venäjän kasvaville markkinoille. Ja on luonnollisesti Venäjän etu saada edullisia, nopeasti lähialueella tuotettuja tavaroita markkinoilleen. 

Nokiakin voisi siirtää Suomen Salon tehtaansa rippeet Viipurin teollisuuspuistoon. Lentokenttä ja satama olisivat lähellä, sekä Venäjän laajat kasvavat markkinat käden ulottuvilla. Suomalaisen insinöörinkään ei tarvitsisi lähteä Kiinaan töihin, hän voisi siirtyä uuteen naapurimaahan asiantuntijatehtäviin. 

Kun EU-tuilla Karjalaan rakennettu pikatieverkosto ylettyy kauniiden järvimaisemien rannoille asti, ei venäläistenkään tarvitse enää ostaa kalliita rantatontteja kaukaa Suomesta, huonojen yhteyksien takaa maasta, jossa heille ei haluta myydä. Niin venäläiset kuin eurooppalaiset rakentavat datshansa Karjalaiseen järvimaisemaan, lähemmäs Pietarin kulttuurinähtävyyksiä ja uudelleenrakennetun Viipurin kattavia palveluja.

Kun EU-rahoitteinen Pietarin jätevedenpuhdistamo alkaa tuottaa näkyviä tuloksia Suomenlahden vesissä, tulee Terijoen hiekkarannoista koko Euroopan pohjoinen shangri-la , lumottu paikka johon kaikki haluavat matkustaa edes kerran elämässään. 

Koska EU:ssa Natura- ja luonnonsuojelu ovat tärkeitä kysymyksiä, voi uusi jäsenvaltio suojella pohjoisimman Suomen rajan vastaisen kolkkansa karhujen ja susien luontaisena elinympäristönä. Luontomatkailu tuleekin olemaan uuden EU-valtion ehdoton valttikortti.

Pohjoinen pikkuvaltio ei puolustusvoimia kaipaa, vaan panostaa Itämeren suojeluun, Suomenlahden öljyntorjuntaan ja osallistuu kansainväliseen humanitääriseen yhteistyöhön. Viipurin yliopistossa nämä ovatkin pää-aineita. Yliopistossa opetusta saa Karjalan virallisilla kielillä, jotka ovat venäjä, suomi ja karjala, englanninkieltä unohtamatta. Myös katoavat kansanperinteet ja kielet ovat yliopiston erityissuojeluksessa, taideaineita unohtamatta. 

Pikkuruinen pohjoinen Karjalan Satumaa ei jätä ketään kylmäksi, eihän?

Tarinoita Suomesta

Mikä ihmeen itsenäisyys?

Julkaistu US Puheenvuorossa 6.12.2011 17:09 Outi Hoikkala Kotimaa, itsenäisyyspäivä 7 kommenttia

 

Paavo Saariranta ehdottaa blogissaan että Itsenäisyyspäivä tulisi muuttaa Itsenäisyyden muistopäiväksi. Hetken asiaa mietittyäni totesin että ajatus on hyvä, mutta minä menisin vieläkin pidemmälle. Kalenterimme on täynnä pyhäpäiviä joilla ei ole nykyajassa mitään merkitystä. Ne ovat ehkä historiallisia etappeja, muistopäiviä, mutta aika on vääjäämättä ajanut niiden ohi. 

Saarirannan ehdotuksen mukaan joulukuun 6. päivä voisi olla muistopäivä ja minä ehdottaisin että itsenäisyyspäivän tilalle pyhäpäiväksi voisimme nimetä Eurooppaan liittymisen päivän, siis sen päivän jolloin Suomi liittyi osaksi Euroopan Unionia.

Tässä nykyisessä Itsenäisyyspäivän vietossa on myös piirteitä joita minun on vaikeaa ymmärtää. Viitataan sotaan ja Tuntematon Sotilas –elokuva on osa päivän traditiota. Suomi itsenäistyi kuitenkin jo joulukuussa 1917 ja sota käytiin 1939 – 44.

Se, mistä päivämäärästä itsenäisyys varsinaisesti alkoi, lienee merkityksetön. Senaatin päätös tehtiin 4. joulukuuta 1917, Lenin hyväksyi sen 31. joulukuuta ja ensimmäiset ulkovallat tunnustivat itsenäisyyden tammikuun 1918 alussa.

Sodassa 1939 – 44 Suomi toki puolusti itsenäisen maansa rajoja, mutta minulle kolmannen polven evakkona se merkitsi menetystä. Olen suomalainen, mutta esi-isäni tulivat tänne turvapaikanhakijan, pakolaisen tai maahanmuuttajan statuksella, jos asian nykykielelle kääntää. Kaik män eikä piisantkaa, jos asian karjalan murteelle kääntää, nimittäin vastassa oli vieras kulttuuri ja vieraat tavat. Vastaanotto Suomessa suomalaisille ei aina ollut kovin kummoinenkaan. Maamme on täynnä kirjoittamattomia tarinoita siitä miten suomalainen kohteli suomalaista pakolaista.

Suomeen tuli lähes puoli miljoonaa evakkoa, nyt meitä kolmannen polven koko- tai puolievakoita lienee jo runsas miljoona? Määrä ei korvaa laatua, mutta karjalaisuus elää edelleen vaik syvän märkänis.

Itsenäisyyspäivämme monet traditiot ovat vanhanaikaisia, sotivat myös monen suomalaisen itsenäisen ajattelijan taustaa ja identiteettiä vastaan. Minulle henkilökohtaisesti on samantekevää, minkälaisia sotilasparaateja järjestetään, kuka tanssii linnassa ja kenen kanssa ja kuka ylipäätään pitäisi kutsua linnaan ja saa tanssia ja saako tanssia. Mutta sydän sanoo, että asia ei ole ihan niin kuin juhlapuheissa on kirjoitettu ja mediassa annetaan ymmärtää.

Olemme nyt osa Eurooppaa, miksi siis juhlia itsenäisyyttä, joka nyt jo monien mielestä on kiistanalainen, eikä kaikkien mielestä kaikille sama, homot eivät saisi tanssia ja jonkun mielestä linnaan on kutsuttu vääriä vieraita. 

Mitä jos muuttaisimme Itsenäisyyspäivän pelkäksi muistopäiväksi, siirtyisimme nykyaikaan ja alkaisimme juhlia Eurooppaan liittymisen päivää. Jos suomalaisina emme voi olla tasavertaisia Suomessa, yrittäkäämme olla tasavertaisia eurooppalaisina Euroopassa.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, anyway ja hope so.

Tarinoita Suomesta

Adoptio-oikeus vai -velvollisuus

Julkaistu US Puheenvuorossa 2.12.2011 14:38 Outi Hoikkala Kotimaa, etiikka, moraali, avioliittolaki, tasa-arvo, adoptio-oikeus 18 kommenttia

 

Kuumana käyvässä adoptiokeskustelussa minua häiritsee meidän aikuisten sivistyneiden ihmisten tapa määritellä lapsen etu ja aikuisten oikeudet.  Nyt keskustellaan selvästikin aikuisten oikeuksista ja lapsen etu määritellään aikuisten ahtaasta arvomaailmasta käsin.

Mieluimmin näkisin asian niin että jokaisella kohtuullisesti toimeentulevalla, onnellisessa parisuhteessa elävällä perheellä olisi suorastaan yhteiskunnallinen velvollisuus antaa kodittomalle orvolle lapselle koti ja perhe. Tässä tapauksessa voisimme puhua todellisesta lapsen edun ajattelusta.

Jos yhteiskuntamme perustuu edelleen ydinperhe-ajatteluun, siitäkin huolimatta että sinkkuja on jo suuri määrä, ainoa tapa korostaa ydinperhe-ajattelua on pyrkiä kaikin keinoin, sukupuoleen katsomatta, turvaamaan tämän perhemuodon tulevaisuus.

Eikö jokaisen lapsen oikeus ole onnellinen koti, yhteiskunnan etu että lapsilla ja nuorilla on edes yksi vanhempi, oli hän sitten mies tai nainen. Jos miehiä tai naisia on kaksi, se ei heikennä perheettömän lapsen asemaa, saahan hän silti kodin ja kaksi vanhempaa.

Se, että samaa sukupuolta oleville parisuhteen rekisteröineille ei haluta myöntää adoptio-oikeutta ei voi olla lapsen etu, päinvastoin se on tapa asettaa aikuiset eriarvoiseen asemaan. Onhan nyt jo suuri määrä yksinhuoltajia jotka kasvattavat lapsensa yksin ja usein täysin ilman vastakkaisen sukupuolen roolimallia, joten tätäkään ei voida käyttää perusteena. 

Edellisessä kirjoituksessani paneuduin kirkkoherran ja nuorisodiakoni parisuhteen rekisteröinnistä nousseeseen kohuun. Mitä luulette jos tällainen pariskunta adoptoisi lapsen, saisiko lapsi onnellisen kristillisen kodin ja hyvän kasvatuksen?  

Myös ne, jotka kaikkein kiivaimmin ovat muiden adoptio-oikeutta vastaan, voisivat sen sijaan että tuomitsevat muita, olla itse esimerkillisiä ja adoptoida lapsen. Se olisi selvä osoitus lapsen oikeuksien ja edun ajamisesta. Mahtaisivatkohan he läpäistä seulan?

Tarinoita Suomesta

Avoin keskustelutilaisuus parisuhteen rekisteröinnistä

Julkaistu US Puheenvuorossa 2.12.2011 10:24 Outi Hoikkala Kotimaa, etiikka, moraali, avioliittolaki, tasa-arvo

 

Erään seurakunnan kirkkoherra ja nuorisodiakoni rekisteröivät parisuhteensa marraskuun alussa. Asiasta järjestettiin avoin keskustelutilaisuus seurakuntalaisille. Miltä teistä tuntuisi, jos solmisitte parisuhteen, avioliiton tai minkä tahansa ihmissuhteen, ja työpaikallanne järjestettäisiin tästä tiedotustilaisuus asiakkaille?

Tämä otsikko ja aihe voi kuulostaa provokaatiolta, mutta tämä tarina on totta. 

Samaan aikaan kun TV:ssä pyörii teleoperaattorin mainos, jossa heteropariskuntaa vihitään kirkossa ja paikalle pyrähtää operaattorin myyntimies tekemään morsiamelle tarjousta josta et voi kieltäytyä, jossain joku joutuu perustelemaan miksi rekisteröi parisuhteensa ja mitä se käytännössä tarkoittaa.  Avioliitto on siis pyhä miehen ja naisen välinen instituutio, mutta mainoksessa kolmas pyörä sallitaan. Kahden samaa sukupuolta olevan suhde taas vaatii julkista selvitystä.

Samaan aikaan kun Maajussille morsian  –formaatissa mies etsii itselleen miespuolista kumppania ja puolet kansasta seuraa valintaa silmä tarkkana, jonkun pienen seurakunnan työntekijöiden löytämästä rakkaudesta järjestetään avoin keskustelutilaisuus seurakuntalaisille sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen.

Asiassa ei sinänsä liene mitään epäselvää, rakkaus voittaa aina. Paikallislehden toimittaja kysyykin kirjoituksensa otsikossa asiallisesti: Elämmekö tosiaan 2000-luvulla? 

Yhteiskunnassamme korostetaan yksityisyyden suojaa ja henkilökohtaista valinnan vapautta. Lainsäädäntö ja kirkolliskokouksen päätökset tukevat kirkon viranhaltijoiden oikeutta virallistaa parisuhteensa.

Jos ihmiset haluavat elämäänsä mielenkiintoista sisältöä dramaattisten uutisten muodossa ovat iltapäivälehdet täynnä poliitikkojen tekstiviestikohuja, kyläkauppiaitten naismurheita tai julkkishomojen avautumisia. Miksi emme antaisi kirkkoherran ja nuorisodiakonin kaikessa rauhassa keskittyä julkiseen työhönsä ja yksityiseen parisuhteeseensa, sillä he mitä ilmeisimmin ovat kutsumusammateissaan ja onnellisia.

Tasa-arvoinen oikeus tehdä syntiä

Adoptiolaki puhuttaa, mutta avioliittolaki on paljon mielenkiintoisempi, sitä kun perustellaan vanhoilla kirjoituksilla. Olin ajatellut olla ottamatta kantaa, mutta kaikilla kolikoilla on kääntöpuolensa, nimittäin ihmisten tasavertaisuus jumalan edessä ja tasa-arvoinen oikeus tehdä syntiä on alkanut askarruttaa minua.

Keskustelu samaa sukupuolta olevien oikeudesta solmia kristillinen avioliitto on selkeästi tasa-arvo asia. Sen, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen liitto, katsotaan perustuvan siihen mitä raamatussa on kirjoitettu. Monet raamatussa kerrotut asiat ovat kuitenkin tasa-arvoistumisen myötä muuttuneet.

Kun lukee raamattua (jota minä en toki tee, joten asiantuntemukseni on hataraa), ovat siellä kaikki valtaapitävät, papit, kansanjohtajat, sotilaat ja omaisuuden haltijat miehiä. Nyky-yhteiskunnassa naisilla on äänioikeus, heitä on niin pappeina kuin johtavina poliitikkoina, sotilaina ja yritysjohtajina. Naisilla on myös oikeus omistaa omaisuutta ja periä sukunsa omaisuutta, toisin kun raamatun aikaan näyttää olleen. Voidaan siis katsoa että tasa-arvokehitys viimeisen kahdentuhannen vuoden aikana on ollut merkittävää siitäkin huolimatta että raamatun aikaisessa yhteiskunnassa tasa-arvo ei ainakaan kirjoitusten mukaan ollut itsestäänselvyys tai edes kovin tavoiteltavaa.

Tänä päivänä miehen ja naisen välisiä avioliittoja solmitaan edelleen vanhan avioliittokaavan mukaan. Kaava velvoittaa rakastamaan niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Tästä huolimatta noin puolet solmituista avioliitoista kariutuu. Raamatuntulkintani mukaan on synti että jumalan ikuiseksi siunaama liitto puretaan, sanotaanhan vihkikaavassakin jo, ettei ihmisen tule erottaa sitä minkä jumala on yhteen liittänyt.

Raamatussa sanotaan myös: älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi. Ymmärrän tämän niin että ihmisen ei pidä asettua tuomarin asemaan, tuomita niin mahdollista avioliiton rikkojaa kuin ketään muutakaan synneistään, vaan jumala itse hoitaa tämän asian viimeisellä tuomiolla.

Jos ehkä kristillisen käsityksen mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto onkin syntiä, onko ihmisen tehtävä päättää siitä? Rikkoohan jo puolet kristillisen avioliiton solmineista miehistä ja naisista jumalan siunaaman liiton emmekä estä sitä vaikka se ehkä kristillisessä mielessä onkin syntiä ja väärin. Oletamme siis, että jumala viimeisellä tuomiolla päättää tästä.

Eikö tasa-arvon nimissä ole oikeutettua että kaikki saavat samat oikeudet tehdä syntiä ja rikkoa pyhää avioliittokaavaa, joko solmimalla avioliiton ehkä pyhän tarkoituksen vastaisesti tai rikkomalla sen eron muodossa. Emmekö voisi jättää tämän tuomion itsensä jumalan käsiin niin että hän viimeisellä tuomiolla erottelee nämäkin jyvät akanoista.

(Tarkkaavainen lukija kiinnittää huomionsa siihen että kirjoitan niin raamatun kuin jumalan pienellä kirjaimella. Tämä siksi, että en ole asiantuntija, enkä tasa-arvon nimissä halua nostaa mitään instituutiota toisten yläpuolelle.)