Olen ottanut asiakseni opettaa linnunpojalle erilaisia käytännön taitoja. Tämä on minun käsitykseni asiasta, sillä olen ihminen ja kuvittelen olevani älykkäämpi ja viisaampi kuin muut luontokappaleet. Kuitenkin näinä päivinä Hemmon kanssa olen oppinut paljon uutta ja käsitykseni siitä, mikä on opettajan tai oppilaan rooli tässä projektissa, on muuttunut päivä päivältä epäselvemmäksi.
Linnulla on kaikki tarvittavat tiedot ja taidot synnynnäisesti perimässään. Voi opettaa sille jonkun hauskan tempun, se ehkä oppii sen, mutta todennäköisesti se unohtaa sen myöhemmin tarpeettomana. Kaikki linnulle ominaiset tarpeelliset taidot se oppii kuitenkin itsestään. Se sukii sulkiaan säännöllisesti, voimistelee, räpyttelee siipiään, osaa jo puhdistaa nokkansa ja nokkii nyt itsenäisesti madot tarjottimelta. Lentämistä on jo kokeiltu, mutta taito on heikko. Matojen metsästäminen maasta ei onnistu vielä, mutta multaa ja juuria se jo nokki madonkaivuureissulla.
Lintu kehittyy nopeasti, vain muutamassa viikossa siitä tulee itsenäinen. Kaikki taidot navigointia myöden on kirjoitettu sen DNA:han. Ainoa mitä linnunpoika tarvitsee niin emoltaan kuin nyt keinoemoltaan on ruoka ja turva – ihmisenkin perustarpeet. Ihmisen läheisyydessä lintu on vaikutteille altis, mutta nuo turhamaiset temput unohtuvat pian tarpeettomina. Toki onhan tutkittu että esimerkiksi matkapuhelimien soittoäänet ovat vaikuttaneet lintujen lauluun. Moni lintu matkii ääniä hyvinkin ansiokkaasti, mutta tästä tuskin on lajille haittaa. Lintu on kuitenkin aina lintu ja käyttäytyy lajilleen tyypillisellä tavalla.
Ihminen taas kehittyy hitaasti, itsenäistymiseen menee reilusti vuosia ja näiden kehitysvuosien aikana ihminen on monille vaikutteille altis. Ihmisestä voi kasvaa ja kehittyä niin kaunotar kuin hirviö, empaattinen tai julma. Ehkä tämä on lajillemme tyypillistä, mene ja tiedä, mutta luulisi että itseään luomakunnan kruununa pitävä älykäs ja viisas olento osaisi tehdä valinnan tarpeellisen ja turhamaisen, oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä. Ollakseni rehellinen, olen alkanut entistä enemmän epäillä ihmisen älykkyyttä ja viisautta. Sanotaan että ihminen on ihmiselle susi. Voisin sanoa myös että lintu on linnulle vain lintu, ei mitään sen petollisempaa.
Meillä ei Hemmon kanssa ole yhteistä kieltä, ymmärrämme toisiamme omalle lajillemme tyypilliseen tapaan. Hemmolle äänet ovat tärkeitä, siksi jo pelkkä puhe, äänensävy, tavujen määrä riittää. Kaksi tavua taitaa tarkoittaa vaan terve, olen täällä, olen olemassa. Neljä tavua taitaa tarkoittaa että minulla on nälkä, anna ruokaa. ”Ti ti tii tii” on alkanut korvissani kuulostaa ”an – na ruo – kaa” ja sitä se myös ilmeisesti tarkoitti ainakin alussa – mitä pidempi ja äänekkäämpi viserrys, sitä kovempi nälkä.
Uusi asia linnuista, jonka Hemmolta olen oppinut, on läheisyyden tarve. Kun Hemmo ensimmäistä kertaa kiipesi olkapäälleni aivan oma-aloitteisesti, yllättäen ja pyytämättä, olin hämmentynyt. Välillä tuntuu siltä että se tuntee olonsa yksinäiseksi ja turvattomaksi ja siksi haluaa tulla olkapäälle kauluksen alle torkkumaan. Kun Hemmo torkkuu korvani takana sen ääni on lempeää piipitystä. Se painautuu kaulusta vasten, voi nyppiä tukkaani, piipittää hiljaa ja sitten torkahtaa. Linnunpojalla on siis myös läheisyydentarve ja tunteet, vai voisinko olla väärässä.
Eilen illalla Hemmo tuli taas levottomaksi. Olisiko se ehkä se niin sanottu iltalennon aika. Silloin hän tekee aina jotain odottamatonta. Usein ne asiat jotka aamulla vielä näyttivät mahdottomilta ovatkin illalla täyttä totta. Tämä todistaa taas sen että ilta on aamua viisaampi.
Eilen illalla Hemmo lensi ensi reilun metrin matkan laatikon reunalta vuodesohvalle. Siitä hän jatkoi vielä parin metrin lennon minua kohti ruokapöydän alle. Pidempää lentoa ei siinä tilassa olisi voinut tehdäkään, joten suoritus on tilaan nähden maksimaalinen. Kokeilimme sitten lentämistä laatikon reunalta käsivarrelleni. Noin metrin matka onnistui, mutta pidempi ei, hän muksahti maahan.
Loppuillan aina pimeän tuloon asti hän istui verhopuulla katsellen ikkunasta ulos. Taivaalla lensi taidokkaita pääskyjä ja muutama vaarallinen naakanhahmo sai hänet jännittymään.
Kun lintu katsoo ikkunasta ulos se näkee kovin erilaisia asioita kuin ihminen. Ihminen tuijottaa maisemaa ja arvioi sen esteettisyyttä, voi hän tietysti tuijottaa myös lämpömittariin ja kirota Suomen kesän kylmyyttä. Mutta mitä lintu näkee, miten se hahmottaa maailman, jää arvoitukseksi.
Siinä hän istuu nytkin ja tuijottaa pihamaalle ja metsään. Tämä on hyvää harjoitusta tulevaa varten, tarkkailla ulkona olevaa maailmaa ja ehkä hahmottaa mahdolliset vaarat jo etukäteen.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti