Muutoksen kevät

Tämä kirjoitus liittyy sarjaan Paratiisin vuodenajat.

Sinä keväänä olin levoton. Halusin muuttaa maailmaa ja kun ymmärsin, etten siihen pysty, toivon että maailma muuttaisi minut. Se oli muutoksen ja sen odotuksen aikaa.

Sinä keväänä satoi paljon lunta. Joskus satoi koko päivän hitaasti maahan putoilevia suuri valkoisia hahtuvia. Aamulla maa oli lähes lumeton ja illalla lunta oli paljon. Linnut muuttivat aaltoina ja ne jotka tulivat liian aikaisin, jäivät vaille suojaa ja ravintoa. Vein puutarhaan heinää ja omenoita kauriille ja jäniksille. Eräänä aamuna heinätupon päällä, omenan vieressä istui mustarastas. Se oli hoikka ja sulavalinjainen, todennäköisesti vasta pitkältä vaellukselta tullut, nälkäinen ja uuvuksissa. Rastas tarkkaili ympäristöään valppaana ja työnsi terävän oranssin nokkansa omenan hedelmään. Välillä se näytti katsovan minua hiukan pelokkaana, mutta ei lentänyt pois vaan pysyi paikoillaan.
Se oli kaunis aurinkoinen päivä. Aurinko nousi jo varhain tulipunaisesta taivaanrannasta ja vaelsi metsän takaa puutarhaan. Minä puuhastelin tapani mukaan kaikenlaista ja aina välillä kurkistin onko rastas vielä paikoillaan.

Olin herännyt sinä keväänä ymmärtämään maailman pahoinvoinnin ja hädänalaisen tilan. Eivät yksinomaan ihmiset voineet pahoin, vaan koko maapallo oli huonovointinen. Uutisoitiin luonnonmullistuksista ja ennustettiin niitä. Jotain tapahtui, mutta ennustettiin vielä jotain pahempaa tapahtuvaksi. Elämä tuntui tulleen kovin rajalliseksi yhtäkkiä. Eikä tämä kaikki ollut tapahtunut vain hetkessä, vaan merkit olivat olleet nähtävissä jo pitkään.
Minua kiinnosti erityisesti meri ja vesi. Meressä minua kiinnostivat valaat. Olin kaksi kertaa matkustanut niitä katsomaan, enkä kummallakaan kerralla nähnyt vilahdustakaan niistä. Siis, jos valaita kerran oli olemassa, miksi niitä ei voinut nähdä. Tutkin asiaa ja totesin että niitä on kovin vähän. Aivan liian vähän siihen nähden miten suuria, vahvoja ja iäkkäitä ne voivat olla. Tutkiessani valaiden kohtaloa törmäsin kokonaiseen vyyhtiin ongelmia. Oli paljon ongelmia, mutta hyvin vähän ratkaisuja. Kukaan ei tuntunut ottavan asioita kovin vakavasti. Niistä tiedettiin, niistä puhuttiin, mutta en löytänyt yhtään suunnitelmaa. Se teki minut entistä levottomammaksi.

Minä asuin maalla oikeassa paratiisissa. Kun katsoin ympärilleni näin aina jotain mielenkiintoista. Naakat nuokkuivat suuren puun latvassa pareittain. Siinä ne paistattelivat päivää ja tarkkailivat pihamaata. Kaukaa katsoen ne näyttivät rauhallisilta ja harmittomilta, mutta tiesin tarkkaan mitä niiden päässä liikkui. Nämä ovelat rosvot valitsivat itselleen pesäpaikkoja, koloja joissa voivat lymyillä ja kasvattaa loppukesästä poikasensa. Mutta ensin ne haluavat nähdä keitä muita metsään tulee ja minne ne majoittuvat. Jos joku pieni lintu valitsee pöntön, kysy naakoilta, ne kyllä tietävät ketä sinne muutti ja onko pesänrakennus jo alkanut. Naakoilla ei ole kiirettä. Parhaassa tapauksessa varhainen pikkulintu saa munia naakan pesäkoloon, mutta kun munat ovat pesässä, tulee naakka ja syö ne pois. Helppo ateria, suoraan kotipesässä, kuin pizzataksipalvelua ikään.

Olin hiukan kyllästynyt naakkoihin, niitä oli aivan liikaa ja tiesin millainen alkukesä taas oli odotettavissa. Kuulisin pikkulintujen tuskaisia huutoja, näkisin pudotettuja pesiä, rikottujen munien kuoria ja viimein sitten riekaleiksi revittyjä linnunpoikasia. Nämä paholaismaiset teot hirvittivät minua. Enkä voisi niille mitään.
Tämä kaikki tulisi tapahtumaan aivan pian ja minä olisin tämän kansanmurhan todistaja. Samalla todistaisin että luonto on vielä olemassa, elävä ja toimii niin kuin alun perin on tarkoitettukin. Ravintoketjulla on kaksi päätä ja minä tunnen ne molemmat.

Samaan aikaan kun luonto palautuu talviunestaan ja herää, minä vaivun odotuksen pitkään uneen ja laskeudun muutokseen jonka maailma minulle tarjoaa. Haluaisin jo kurkistaa tulevaan, mutta se on edelleen arvoituksellisen verhon takana. Voin nähdä paljon, mutta en kovin kauas. Vilkaisen puutarhaan omenapuun alle. Siellä istuu laulurastas omenan vieressä edelleen. Omena on käynyt pienemmäksi ja laulurastas on nyt kuin musta pallo. Vain keltainen nokka pilkottaa siitä kuin pienen pieni miniporkkana.

Kuu, pilvet ja taivas ...

Satamassa ...

Shangri-la

Iltaisin sytytämme kynttilät ...

Ne joilla on siivet

Elämä opettaa lentämään riittävän matalalla. Kotka voi lentää korkealla pilvien yläpuolella, mutta se on suuri petolintu jolla on tarkka näkö. Kotka voi nähdä pienenkin saaliin korkeuksista ja syöksyä alas salamannopeasti. Ihmiseltä puuttuu tämä salamannopeus ja tarkkanäköisyys. Ihminen hahmottaa asioita hitaasti ja luo mielessään suuria kuvia ja kuvitelmia. Kotka keskittyy vain olennaiseen, se ei haaveile turhista. Se on realisti. Ihminen voi keinotekoisesti nousta nopeasti ilmaan, mutta alastulon on oltava hidasta ja harkittua, toisin kuin kotkalla.

Korkealta ihminenkin voi nähdä kauas, mutta kaukonäköisyydestä ei juuri ole saalistuksen kannalta etua. Näet saaliin, mutta kun ehdit paikalle, se on jo mennyt. Korkealta voi kuitenkin oppia näkemään asioita, joita ei muuten tiedä olevan olemassakaan. Astronautit ihastelevat maapallon kauneutta avaruusasemilla ja sukkuloissa. He oivaltavat, miten haavoittuva elämää ylläpitävä järjestelmä on. Kaikki ihmiset pitäisi raahata maata kiertävälle radalle, jos se johtaisi siihen että kaikki oivaltaisivat.

Maan pinnaltakin voi nähdä paljon. Voi nähdä taivaan ja tähdet, voi nähdä yli lentävät linnut ja pilvet. Tähtien määrä on muuttumaton, lintujen määrä muuttuu olosuhteiden mukaan. Joskus kun menen johonkin paikkaan, jossa ei ole lintuja lainkaan, paikka tuntuu aavemaisen autiolta ja tyhjältä. Ehkä eräänä päivänä taivaalla ei ole enää lintuja. Se on merkki jostain pysyvästä ja lopullisesta muutoksesta. Pilvet ovat joskus puhtaanvalkoisia, joskus harmaita ja mustia. Kun mustia pilviä nousee taivaalle, se on huono merkki. Silloin toivottavasti tulee myrsky, sillä jos ei tule, se voi tarkoittaa jotain todella pahaa ja lopullista. Myrkkypilvet voivat olla minkä värisiä vaan. Ne voivat olla punaisia, sinisiä, mustia tai vain tavallisen harmaita. Happosateen tunnistaa vasta kun se valuu päällesi. Kun puiden lehdet putoavat ja liukenevat maahan. Kun vihreä niitty palaa karrelle pisaroiden vaikutuksesta. Todennäköisesti emme näe tätä näkyä, sillä happi on loppunut jo sitä ennen ja me olemme tukehtuneet. Todennäköisesti emme edes tukehdu hapen puutteeseen, sillä ruoka loppuu ensin. Ehkä emme kuole edes nälkään, sillä puhdas vesi loppuu sitä ennen. Kuolemmeko janoon, emme varmaan sitäkään, sillä jotain muuta varmasti tapahtuu sitä ennen.

Ihminen on noussut nopeasti korkealle, mutta matka alas täytyy tehdä hitaasti. Me nousimme ylös ilman siipiä, niin meidän on tultava myös alas ilman siipiä. Ehkä kotka näkee, ehkä kotka voisi tehdä sen riittävän nopeasti. Mutta näkeekö ihminen ja ehtiikö hän alas ajoissa. Ja tietysti, onko hän halukas ja valmis laskeutumaan. Vain ne joilla on siivet voivat lentää, tiedämmekö me itse asiassa miten me pääsisimme takaisin alas maahan, vai leijummeko me ylhäällä siihen asti kunnes putken pää häämöttää ja painovoima vetää meidät takaisin luokseen.

Paratiisin taivaanrannassa häämöttää tummia raskaita pilviä. Tänään se tarkoittaa sadetta. On kylmää ja tuulista, niin tuulista että edes linnut eivät muuta tänään. Ehkä huomenna, aamulla, kun aurinko nousee ja on tyyntä, lentävät tuhatpäiset parvet kohti etelää. Jos ne eivät palaa se on huono merkki. Se on merkki siitä että jotain tapahtui jossain. Siksikö muinaiset ihmiset maalasivat kallioihin kuvia linnuista, että he tietäisivät mitä odottaa. Eläinten käyttäytymisestä voi päätellä paljon. Jos lintu ei tee pesää se tarkoittaa että ympäristö ei ole sovelias. Jos se tekee pesän mutta ei saa poikasia täytyy siihenkin olla syy. Jos poikasia on vuosi vuodelta vähemmän sekin kertoo jostain. Ja jos ei enää tule lintuja asiat ovat todella huonolla tolalla.

Lähde

Joku viisas, runoilija varmaan, on kirjoittanut joskus jotakuinkin näin: "Kun juot vettä, ajattele lähdettä". Mietin mitä suomalainen ajattelee kun hän menee hampurilaisbaariin ja tilaa annoksen. Ajatteleeko hän lähiruokaa vai lähinnä ruokaa. Joskus tuntuu että olemme unohtaneet ravintoketjun kokonaan. Meille ravintoketjussa ennen meitä on jääkaappi. Kun avaat oven on siinä ravintoketjusi edellinen linkki ja se seuraava on siinä asuntosi tyypillisesti pienimmässä huoneessa jossa huuhdomme käytetyn ravintomme vesijohtoverkostoon.

Vuosia sitten kun kuulin uutisen jossa kerrottiin miten israelilainen panssari oli ruhjonut pienen palestiinalaislapsen elävänä alleen lakkasin ostamasta Israelista tuotuja vihanneksia ja hedelmiä. Silloin lopetin maissin syömisen koska lähikaupan tiskissä oli vain israelilaista maissia. Verigreipitkin tulivat sieltä joten niiden käyttö oli rajallista. Mutta vakaa päätökseni ei herättänyt lasta henkiin eikä edes lopettanut sotaa.

Kun mietin omia valintojani niin varmaksi voin sano vain sen että maistellessani 20-vuotta vanhaa portviiniä annan aromin vaeltaa kitalaessani ja mietin miltä rinteellä, koska ja kuka poimi rypäleet. Missä sammiossa viini mahtoi kypsyä ja yritän erotella tammitynnyrin aromit ja rypäleiden maun toisistaan. Ajattelen oliko se lämmin aurinkoinen päivä kun rypäleet kerättiin ja mitä mahtoi tapahtua sinä päivänä kun mehu puristettiin. Se on varmaa että lähiviinistä tässä ei ole kyse vaan nektari kuljetettiin tänne ehkä laivalla, autolla tai lentäen. Pulloja ei kierrätetä ja etiketit pullon kylkeen on kiinnitetty liimalla jonka koostumusta en tunne. Millä menetelmällä etiketit painettiin ja onko menetelmä ympäristölle haitallinen jää minulle arvoitukseksi. Mikä vaihe tässä yli 20-vuotta kestäneessä prosessissa on kaikkein haitallisin ympäristölle on minulle täysi arvoitus.

Entä sitten kun ostan salaattiini tomaatteja, valitsenko kotimaisia läheisellä tarhalla suurella energiamäärällä talvipakkasella kasvatettuja vai Espanjan auringosta suurella vaivalla tänne tuotettuja? Ollakseni rehellinen teen valintani hinnan ja laadun perusteella. Jos laatu on hyvä ja hinta kohtuullinen valitsen sen. Usein se on ulkomailta tuotettu ja kyllästetty suurilla määrillä ympäristölle haitallisia kemikaaleja. Näin saan oman osuuteni sallituista lisä-aineista. Energiamäärä jonka nämä tuotteet sisältävät on katoavan pieni sen rinnalla miten paljon ympäristöä niiden tuottaminen kuormittaa, joten tomaatin punainen poski tulee maapallolle suhteettoman kalliiksi.

Lihan suhteen olen syntinen. Minun on pakko myöntää että aikanaan ostin usein brasilialaista pihvilihaa. Sitten kun sen tuontia rajoitettiin en ostanut mitään. Argentiinalaiset pihvit maistuvat vieläkin ajoittain. Suunnatonta tuhlausta raahata kuollutta lehmää pakastettuna maapallon toiselta laidalta tyhjiöpakattuna muoviin. Lihan ja lihajalosteiden alkuperä ei meitä juurikaan kiinnosta, sen sijaan maku ja jalostusaste taitavat olla tärkeämpiä valintaperusteita. EU:n sisällä näitä ruumisautoja risteilee moottoritiet mustanaan sillä paikallisia lihajalosteita ei enää ole siinä määrin kuin ennen. Jos jaloste ehkä on paikallinen, ruumiin alkuperä voi olla eksoottinen. Monelle hinta ratkaisee tänä päivänä, joten suomalaisen joulupöydän kinkku tai kalkkuna on voinut päästä ulkomaille viettämään viimeistä jouluaan.

Luonnon eläimet tulevat luokseni koska minulla on puutarha ja paljon omenia. Ne valitsevat asuinsijansa ja elintilansa sen mukaan missä on ravintoa. Ihminen valitsee toisin ja ravinnon on kuljettava ihmisen perässä. Mitä ajattelee punatulkku kun se lentää ehkä kilometrien päähän syömään pihlajanmarjoja vai ajatteleeko se mitään. Sen on joka tapauksessa lennettävä ja etsittävä puu tai pensas sillä muuten se kuolee nälkään. Luin tänään uutisen että hyvä viljasato on meille ongelma, koska suuren määrän tähden hinta laskee ja tuottajalle jää vähemmän palkkaa tehdystä työstä. Silti maailmassa kuollaan nälkään ja me tiedämme sen varsin hyvin. Toisaalta jos joku nälkäinen haluaisi muuttaa tänne ruuan perään hänet käännytetään rajalla. Nälkä ja ruuan määrä eivät kohtaa. Ihmisen liikkuminen ei perustu ravinnon määrään vaan turvapaikkaan ja pakolaisuuteen.

Miten olisi asioiden laita jos sen sijaan että ajattelemme mitä jääkaapissa on ajattelisimmekin lähdettä?

Höyhenlahja

Tämä kirjoitus liittyy sarjan Lintuja ja Ihmisiä.

Monta vuotta sitten tapasin hänet ensimmäisen kerran. Ensitapaaminen ei ollut mitenkään ihmeellinen, huomasimme toisemme, mutta emme tunteneet toisiamme. Hän ei vaikuttanut ensin mitenkään kovin mielenkiintoiselta, minua vain lähinnä kiinnosti kuka hän on. Ei hän ollut ensin edes kaunis, hän näytti suoraan sanoen hiukan rumalta. Hän kuitenkin alkoi kiinnostaa minua ja etsin tietoja hänestä. Hänkin oli outo lintu täällä ja uusi tulokas.
Ensimmäisen kesän aikana tapasin hänet muutaman kerran. Joskus hän oli yksin ja toisinaan hänellä oli kaveri mukanaan. Hän lensi ruovikon yllä ja laskeutui usein juuri ruopatun veneväylän viereen syntyneelle matalikolle kalastamaan.
Toisena kesänä tapasimme jo useammin ja luulen että molemmat aloimme pikkuhiljaa tunnistaa toisemme. Hän tuli joskus venevalkamaan ja minä niitin hänelle laskeutumispaikan vesirajaan. Vene siirrettiin hiukan kauemmas että hänelle jäisi enemmän tilaa kalastaa.
Savimaassa näkyi joskus varpaanjälkiä ja rantaheinikossa oli höyheniä, mitään muuta hän ei jättänyt itsestään merkiksi. Joskus hän pelästyi minua ja joskus ärhäkkäänä, kuin kyllästyneenä, huusi muutaman pitkään krääääk-huudon kun lensi pois. Hänellä oli upeat pitkät siivet ja sulavalinjaiset jalat. Kaula vääntyi rumasti s-kirjaimen muotoon kun hän nousi lentoon. Nokka näytti raskaalta ja suurelta, silmät olivat pyöreät ja tarkkanäköiset. Auringon valossa väritys vaihteli kirjavasta tasaisen harmaaseen. Lento näytti raskaalta ja hapuilevalta.
Sinä kesänä näin heitä enimmillään neljä samanaikaisesti. He kulkivat pienenä parvena ja joskus hän tuli yksin rantaan. Muut viihtyivät matalikolla. Opettelin hänen huutonsa ja joskus kun hän pakeni minua lentoon venevalkamasta, huusin hänen peräänsä krääääk. Hän vastasi ja joskus jopa kääntyy takaisin. Mutta kun hän näki minut, hän kääntyi taas poispäin. Hän oli arka ja pelokas eikä tahtonut tehdä lähempää tuttavuutta.

Meillä oli aikataulu. Kävin rannassa tiettyyn aikaan, sillä olin havainnut että hän tulee suurin piirtein niihin aikoihin kalastamaan. Ehkä siksi että kala on pinnassa juuri silloin tai muuten vaan. Hänellä oli useita kalapaikkoja, joten hän saatoin jonain päivinä olla myös muualla.
Eräänä päivänä olin huolimaton. Olin pukeutunut punaiseen paitaan ja vedin vain kelluntaliivin päälle kun lähdin rantaniitylle katsomaan lehmiä. En tullut huomanneeksi että oli juuri se aika päivästä jolloin hän tapaa kalastaan. Menin rantaan ja seurasin nautojen liikkeitä laitumella. Kaikki näytti olevan hyvin ja olin lähdössä pois. Polku oli korkeassa ruovikossa ja päättyi venevalkamaan. Juuri kun tulin polun päästä valkamaan hän tuli. Hän levitti suuret siipensä laskeutumisasentoon, veti ne taakse ja pienikokoinen sulavalinjainen keho työntyi eteen. Pitkät, hoikat, mutta vankat jalat työntyivät eteen ja varpaat ojentuivat kohti maata. Kaula suoristui ja pää työntyi hiukan eteen niin että katse ylsi laskeutumispaikkaan. Siipien ja vartalon värit erottuivat nyt selvästi, hän ei ollut enää mitättömän harmaa vaan näytti kauniilta ja täydelliseltä niin kuin vain suuri lintu voi. Hän laskeutui kolmesta metristä lähes maan tasalle kunnes huomasi minut. Pää kääntyi minua kohti, valppaat silmät mittailivat minua sekunnin murto-osan ajan. Olin jähmettynyt paikoilleni ja ajattelin, minulla on väärät vaatteet päällä. Olen punainen ja sininen. Millisekunnin ajan tuijotimme toisiamme, hän näytti kuin pysähtyneen ilmaan, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten hän painoi nopeasti päätään hiukan alaspäin, veti siivet suppuun ja iski kolme kertaa ilmaan paikoillaan. Kääntyi, nousi kahden metrin korkeuteen ja lensi pois. Huusin hänen peräänsä, jos hän vaikka tunnistaisi minut. Hän vastasi, heilahti ilmassa empien kuin olisi kääntynyt takaisin, mutta jatkoi poispäin. Huutelimme toisillemme pari kertaa ja hän katosi ruovikon ylle puiden taa. Tämä näky ja kohtaaminen jäi mieleeni niin että muistan sen päivän, auringon lämmön, lehmänlannan hajun ja veden pinnan tyyneyden. Mutta parhaiten muistan hänet, värit, eleet ja nopeat liikkeet, kun hän kääntyi ja meni pois.
Sinä kesänä heitä oli viisi. Neljä kulki pareittain, mutta yksi oli yksinäinen. Näimme toisemme vielä monta kertaa, mutta koskaan emme päässeet toisiamme niin lähelle kuin silloin. Me tunsimme toisemme ja mittailimme toisiamme kaukaa katsein ja vähin elein. Tuli syksy ja tuli talvi, hän lähti pois.

Viime kesänä hän tuli taas. Eräänä päivänä istuin pihamaalla kun etelästä lensi tuttu hahmo. Se tuli myöhään ja yksin. Lensi pihan yli ja me huusimme toisillemme tervehdykset. Se lymyili rannassa ja läheisessä jokisuistossa, mutta tapasimme harvoin, jos ollenkaan. Näimme toisemme etäältä ohikiitävinä hetkinä, mutta olimme kuin hiukan vieraantuneet.
Loppukesästä, joskus heinäkuun lopulla tai aivan elokuun ensimmäisinä päivinä, kun oli lämmin ja tyyni ilta, istuin taas pihamaalla ja katselin siniselle taivaalle, jolla leijaili muutamia vaaleita pilvenhattaroita. Olin jo lähdössä sisälle, koska pihamaa jäi talon varjoon ja alkoi tulla viileää. Kuulin ääntä, mutta en kiinnittänyt siihen erityisempää huomiota. Selkäni takaa pääni päälle ilmestyi kaksi suurta linnunhahmoa. Käänsin katseeni ylös ja huomasin kaksi haikaraa lentämässä kohti luodetta, outoon suuntaan. Nousin seisomaan ja asetin käden otsalle tähystääkseni niitä tarkemmin. Upeat linnut lensivät verkkaisin siivin tyynessä illassa. Huusin kräääk. Toinen linnuista muutti suuntaa ja kääntyi katsomaan. Huusin uudelleen kuuluvammin krääääääk. Lintu ojensi kaulansa ja käänsi päätään. Näin sen suuren silmän aivan selvästi korkealla ilmassa. Se huojui hiukan kaula suoristettuna, otti pari kuin harhaiskua siivillään. Toinen linnuista jatkoi matkaa kiinnittämättä minuun ja huutoihini mitään huomiota, mutta tämä toinen oli erilainen. Hetken siinä tarkkailimme toisiamme, mutta sitten lintu kääntyi ja lensi toisen perään. Ne katosivat pian suuren lehtipuun taa.

Istuin tuolilleni ja mietin oliko se hän. Oliko hän löytänyt puolison. Katsoin taivaalle ja sieltä näytti laskeutuvan alas jotakin. Jokin leijui ilmavirrassa ja tuli minua kohti. Nousin ja aloin seurata sitä. Se tuli alemmas ja hahmotin sen ääriviivat selkeämmin. Se oli suuri höyhen. Tuijotin laskeutuvaa höyhentä ja kävelin sitä kohti. Höyhen tuli alaspäin hitaasti leijuen. Ojensin käteni ylös ja näin sen jo aivan selvästi. Se oli suuri harmaankirjava, kaunis ja täydellinen. Kun höyhen oli noin kolmen metrin korkeudessa, kurkotin sitä kohti ja oli juuri tarttumassa siihen, kun etelästä tuli tuulenvire ja vei sitä minusta poispäin. Seurasin höyhentä tuulenvireen mukana kädet kohotettuina kohti taivasta. Höyhen laskeutui ja nousi vuoronperää ja juuri kun olin tavoittamassa sen, tuuli nosti sen ylös. Seurasin sitä vielä jonkin matkaa. Höyhen nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs, keinui tuulessa iloisesti ja pakeni minusta kohti taivaan sineä.
Seurasin sitä ja viimein vain tuijotin taivaalle näkemättä enää mitään. Höyhen oli mennyt enkä koskaan enää näkisi sitä.

Papukaijat

Tämäkin valitettava tekstinpätkä liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.






Toiset menevät taksilla Peijakseen ja toiset lentokentälle. Tässä yhteiskunnassa hulluuden ja järjen raja on veteen piirretty viiva. Olla pakkohoidon tarpeessa tai tehdä pakosta jotain asioita eivät ole kaukana toisistaan. On pakko tehdä rahaa yritykselle jotta jotkut rikastuisivat ja toisista tulisi rutiköyhiä. Markkinatalouden matematiikka on absurdi ja yhteiskunta on valjastettu palvelemaan tätä matemaattista kaavaa. Jos tulee jakojäännös tai likiarvo ei täsmää pyöristetään verotuksen korotuksella tai alennuksella. Lisää lääkkeitä kaavan tasapainottamiseen löytyy humanitäärisestä avusta jota jaetaan jakojäännöksen murtolukuina nimittäjän ja nimitettävän kesken kulloinkin sopiviksi katsotuilla summilla. Lopputulos on se että kolmannes maapallon väestöstä näkee nälkää ja 12 miljoonaa kuolee nälkään vuosittain. 12 on pyhä luku, se on sama kuin Jeesuksen opetuslasten määrä, joten se on varmaan evankelisluterilaisestikin oikein jaettu.

Papukaijan logiikalla, siis toistamalla muiden fraaseja on lopputulos se, että olet ihmisten silmissä viisas lintu, vaikka osaat vain laulaa samaa virttä kuin he. Papukaijalla on kaunis sulkasato jota voidaan hyödyntää taloudellisiin tarkoituksiin myymällä sulkia markkinoilla, joten se ei ole turha lintu. Häkissä varsinkaan siitä ei ole haittaa, eli kaikki mikä siitä irti saadaan, on hyötyä. Ja jos toistojasi joku jaksaa kuunnella ja niille nauraa, hän nauraa itselleen, edes huomaamatta sitä.

Papukaija on tarpeellinen lintu niin kuin ne monet strategian suurlähettiläät jotka kiertävät läppärin näyttö kiillotettuna pitkin maanpäällisiä auditorioita jakamassa menestyksen ilosanomaa. Hallelujaa, näillä visioilla me teemme yrityksestämme maanpäällisen paratiisin. Mutta vain valituille optiomiljonääreille, jäi sanomatta.

Rahan jakaminen ei niinkään ole se ongelma. Ongelma on se että miten se jakautuu. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Yhä useampi jää vaille puhdasta paitaa, kun papukaijan sulat suitaan. Ja niin kuin me rakastamme näitä harvinaiseksi käyneitä luonnonlapsia, ostamme heitä tuhansilla euroilla häkkeihimme, kunhan he vain osaavat puhua ja toistaa meidän lauseemme oikein ja hyvin artikuloiden. Fantastista, tämä on fantastista, sanoin suomalainen poliitikko ja levitteli toimettomia käsiään. Vai pitäisikö sanoa siipiään.

Eräs ystäväni kertoi potilaasta joka kuvitteli olevansa kurki. Potilaalle annettiin piikki ja oireet katosivat muutaman viikon lääkityksen jälkeen. Kurjelle on siis parannuskeino olemassa, mutta papukaijaa ei näytä parantavan mikään.

Harmaahaikara

Tämä teksti liittyy sarjaan Lintuja ja Ihmisiä.

"Tiedätkö miltä tuntuu olla pieni poikanen. Tai ei oikeastaan niin kovin pienikään. Olet ihmisen sylissä, otsatöyhtösi on takussa ja yrität kannatella raskasta suurta nokkaasi. Pitkät jalat roikkuvat toimettomina, neljä varvastasi suorina. Eikä siivissäsi ole vielä edes lentosulkia. Se on aika onnetonta se.

Ja sitten eräänä päivänä seisot pesässä, levittelet siipiäsi ja ponnistat ensimmäisen kerran ilmaan. Hypit ja kokeilet ilmaa siipiesi alla. Ponnahdat risupesän reunalta ja levität siipesi ensikertaa täyteen mittaansa. Tunnet miten ilmavirta suoristaa siipisulat, työnnät jalkasi taakse suoriksi ja vedät kaulan ensimmäisen kerran ässälle niin että pää jää vaaka-asentoon. Näet maiseman kiitävän allasi. Ensin rantaniitty, sitten ruovikko ja viimein matalikko ja meren lahti.

Suunnistat matalikolle ja laskeudut alemmas. Oikaiset jalkasi eteen ja annat varpaiden harottaa. Oikaiset kaulan ja vedät sen pystyyn. Teet siivilläsi pari laskeutumisvetoa ja varpaat osuvat veteen, sitten painuvat kevyesti pehmeään pohjaan. Ensimmäinen laskeutuminen on valmis.

Kahlaat ja tunnet veden vastuksen. Asetut paikoillesi ja alat tuijottaa veden pinnan haihtuviin väreisiin. Näet ensimmäisen liikkeen vedessä ja kaulasi vetäytyy iskuasentoon. Ensimmäisen kerran isket nokkasi veteen ja tunnet miten kalan suomuinen pinta tarttuu kieleesi. Ensimmäinen saalis ja ensimmäinen itse hankittu ateria on siinä.

Se on elämää, jumalaista linnun elämää aina siihen päivään asti kun vedenpuhdistamon altailla syödyn aterian jälkeen saat vatsanpuruja. Tai kun niityltä seivästetyn peltohiiren torjuntajäämät saavat kurkkusi kirvelemään. Tai kun ensimmäinen öljytahra likaa kauniin höyhenpukusi. Siihen päivään asti olet upea, kaunis ja täydellinen. Mutta sen jälkeen kaikki on toisin, niin toisin.

Minä luulen että sinä tiedät."
Ardea Cinerea