YYA ja Laulava Kulkuri

Kevät on kääntynyt kesäksi ja sen myötä on syntynyt uusia suhteita, kehittynyt tuttavuuksia ja siinä sivussa on solmiutunut hiljaisia sopimuksia ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta niiden osapuolten kesken, joilla on jotain yhteistä keskenään jaettavaa. Tässä tapauksessa jaettava kohde sattuu olemaan minun puuvajani ja osapuolena kanssani jo nyt, kun tätä kirjoitan, kokonainen perhe. Vielä viikko sitten oli vain rouva mustarastas, sitten paikalle palasi kuin tyhjästä herra mustarastas ja nyt pariskunnan liikehdinnästä päätellen ovat jo kaikki munat kuoriutuneet. Lapsiluku on minulle vielä arvoitus, mutta oletan että kyseessä on ihmisen lähtökohdista katsottuna suurperhe. 

Rouva mustarastaan kanssa kohtasimme jo melkein kolme viikkoa sitten. Pari ensimmäistä kontaktia oli molemmin puolin haparoivaa, epäselvyyttä siitä mitä tuo täällä tekee. Kun palaset sitten loksahtelivat paikoilleen, ymmärsimme molemmat, että kyseessä on altruistinen suhde, josta ei kummallekaan osapuolelle ole mitään haittaa. Mustarastasperheen pesäpaikan valinta on mitä parhain, sillä kokemukseni mukaan naakat eivät mene sisälle rakennuksiin, joten luvassa voi olla onnellinen kesä niin rastaspariskunnalle kuin luonnollisesti myös minulle, joka olen aikaisempina kesinä tottunut keräämään rikottuja munankuoria ja raadeltuja poikasia pihanurmeltani. Toki poikasten tulevaisuus on vaakalaudalla vielä silloinkin kun ne lähtevät pesästään, sillä lentokykyinen poikanenkin voidaan raadella ja repiä palasiksi, jos naakkojen omat poikaset tai itse aikuiset naakat ovat nälkäisiä. Se on sen ajan murhe, nyt eletään tätä päivää.

Katos, muija ajoi nurmikkoa.

Nurmikkoa on jo leikattu pari pientä aluetta ja heti leikkurin terän siirryttyä muutaman metrin eteenpäin tuli rouva mustarastas ahnaasti etsimään lapsilleen ruokaa. Leikattava alue on valittava tarkoin, se ei saa olla liian lähellä pesäpaikkaa, sillä paikalle tulevat naakat voisivat näin huomata minne rastas ruokaa kiikuttaa. Toisaalta kun alue on riittävän lähellä rakennuksia ja avointa ovea eivät naakat uskaltaudu paikalle silloin kun pihalla on liikehdintää. Aamut ovat vaarallisinta aikaa, silloin talossa nukutaan ja lapset huutavat tyynessä säässä kurkku suorana ruokaa, joten niiden olinpaikka saattaa paljastua. Mietin, pitäisikö puuvajaan viedä radio ja antaa sen soida siellä hiljaisella äänellä pari viikkoa? Radion äänet peittävät poikasten kirkumisen ja siitä kuuluva puhe häiritsee naakkoja – rastashan itse on jo tottunut puhuvaan ihmiseen, joten sille ei radiosta liene haittaa. Toisaalta naakat ovat niin pirun fiksuja, ettei niille pärjää kukaan, jos ne uskaltautuvat sisään rakennukseen on peli selvä, oli radio tai ei.

Henkilökunta! Vesi on vähissä.

Rouva rastas on jo niin tuttavallinen, että helteisenä iltapäivänä kylpee estottomasti kameran linssin edessä. Hän kuuntelee puhetta sujuvasti todennäköisesti ymmärtämättä siitä sanaakaan, mutta tuttu ääntelevä hahmo ilmeisesti rauhoittaa lintua, se viipyi kylpypaikalla niin kauan, että heti hänen lähtönsä jälkeen oli amme täytettävä uudelleen.  Rouva ei koskaan mene kauas pesäpaikalta, herra sen sijaan liihottelee milloin missäkin. Rouva on ilmeisen tyytyväinen paikan palveluihin, mutta niin hän kuin minä emme voi tietää onko pesäpaikan turvallisuustaso riittävä terroristien läsnäolon huomioiden. Oletan, että rouvalla on kuitenkin kokemusta pesinnästä täällä, joten hän tuntee vaarat ja ehkä juuri siksi valitsi tämän pesäpaikan – linnut ovat paljon fiksumpia kuin mitä me ihmiset osaamme kuvitellakaan. Saattaa olla että olen törkeän hyväksikäytön uhri, mutta se sopii minulle tässä tapauksessa oikein hyvin ja saattaa olla, että lintu tietää sen paremmin kuin osaan kuvitellakaan.

Tapetista erottuva Laulava Kulkuri.

Yksi pelastaja minun ja mustarastaan yhteistyölle saattaa olla Laulava Kulkuri. Hänestä nimittäin lähtee pienestä koostaan huolimatta kohtuuttoman paljon ääntä ja se jos mikä hämää paikalla liikkuvia terroristeja. Kun tämä hemmo saapui pihapiiriin, oletin ensin että heitä on kaksi, no kaksi heitä onkin, mutta toinen lymyilee puskissa hiljaa ja toinen riekkuu puiden latvoissa kuin mikäkin pavarotti. Hän on nopea liikkeissään, mutta kun hänen kaavamaiseen toimintaansa perehtyy, on hänet helppo bongata aina puun puolivälin yläpuolelta korkealta oksalta. Lisäksi kirkkaan värityksensä ansiosta hän erottuu tapetista ja kun tiedät hänen reittinsä, löydät hänet muutamassa sekunnissa sen puun oksilta joilla hän kierroksellaan viipyy. Ensimmäisinä päivinä hänen laulunsa oli ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta viikon kuluttua siihen alkaa jo kyllästyä. Rääväsuisella popparilla on kyllä puhdas sävelkorva, mutta nelisäe trokee alkaa olla jo niin kuultu, joten toivottavasti hän kesän edetessä joko hiljenee tai keksii uuden laulun. Joka tapauksessa tässä vaiheessa hän vie kaiken huomion muilta ja ruskeanpaahteinen rouva rastas saa kohtuullisen vapaasti liikkua ruuanhakumatkoillaan kiinnittämättä pesärosvojen huomiota.

Kukka mikä lie.

Toukokuu on kohta taputeltu, nimettömille kukille tulee seuraajiksi tunnetumpia lajeja, niitä jotka kuuluvat suomalaiseen luontoon ja perinnemaisemaan. Tällainen on muun muassa horsma, tuo rentun ruusunakin tunnettu, mutta tulokkaillekin näyttää löytyvän sijaa ilmastonmuutoksen runtelemassa maaperässämme – onko se uhka vai mahdollisuus jää nähtäväksi.       

Edessä loistava tulevaisuus

On lintuvesiä ja lintuvesiä ...

Suomen suurin järvenkuivatushanke on loppusuoralla, kertoo Kaakkois-Suomen viestintähankkeen julkaisu Viestimuuntaja sivuilla 12-13. Viestimuuntaja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen julkaisu, vastaavaan en ole törmännyt muualla Suomessa vaikka samanlaista yhteistyötä viranomaistahojen ja yhdistysten kesken eri hankkeiden osalta tehdään maanlaajuisesti. Viestintä ontuu ja tiedonsaanti on joskus kiven takana vaikka olisit itse asianomistaja ja osakas hankkeiden kohdealueella.

Haapajärvi ja Rakkolanjoki, joita järvenkuivatushanke koskee, ovat olleet kirjoitusteni kohteena ennenkin. Nimittäin Haapajärven Rakkolanjoella tehtiin ekotoksikologinen tutkimus kalojen särkylääkejäämistä Åbo Akademin ja Jyväskylän yliopiston tutkijoiden toimesta. Särkylääkejäämiä löytyi kalojen sapesta, niistä ei siis ole välitöntä vaaraa ihmiselle, mutta riskeistä ei tiedetä vielä mitään, kuten Etelä-Karjalan kalatalouskeskus ry:n sivulla kerrotaan.

Hankkeen lähtökohtina olivat huono vedenlaatu, rehevöityminen ja menetetty virkistyskäyttömahdollisuus. Ympäristölupapäätöksessä Lappeenrannan kaupunki velvoitettiin kunnostamaan jätevesiensä purkuvesistö. Tilanne on siis aivan vastaava kuin meillä Salon kaupungin osalta, mutta täällä ympäristölupa ei sisällä vastaavaa velvoitetta, päinvastoin siirtoviemäriputkien rakentamisen myötä tilanne täällä tulee heikkenemään entuudestaan. Haapajärven ja Halikonlahden osalta tilanne on siltä osin samankaltainen, että molemmat ovat joko kokonaan tai osin Natura-aluetta ja osa kansallista lintuvesien suojeluohjelmaa sekä määritelty kansainvälisesti arvokkaiksi kohteiksi. Halikonlahdesta osa on vielä luonnonsuojelualuetta, joten sellaisena vieläkin merkittävämpi vesistön osa.

Suurin ero Haapajärven ja Halikonlahden Natura- ja luonnonsuojelualueiden osalta lienee se, että Haapajärvi on järvi ja Halikonlahti merenlahti suoraan osana Saaristomerta ja Itämerta. Halikonlahti näyttääkin olevan se Saaristomeremme heikoin lenkki vedenlaadun osalta. Päivän paikallislehti SSS uutisoi äitienpäivän kunniaksi otsikolla, että Meri nousee Vuohensaaren pengertien päälle pysyvästi. Otsikko antaa ymmärtää, että pengertietä tulisi korottaa koska jäätiköiden sulaessa massa siirtyy mantereelta meriin. Suomenlahden pinnan oletetaan nousevan 90 senttiä, Selkämeren 65 senttiä ja Perämeren 30 senttiä. Salon kaupungin tekninen johtaja Mika Mannervesi kertoo kaupungin olevan tietoinen tulevista tulvariskeistä ja tulvatyöryhmä pohtii pengertien tilannetta. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Halikonlahden osalta ei Haapajärven kaltaista vesistön ekosysteemin pelastusoperaatiota tulla tekemään, Salon Veden mukaan jätevedenpuhdistamon tekniikkaankaan ei ole tiedossa muutoksia vuoteen 2024 mennessä, siirtoviemäreitä rakennetaan niin paljon kuin varat sallivat, joten alueen vesistö tulee puhdistumaan vain meriveden pinnannousun myötä – siis jos sellainen tulee ja on voimakkaampaa kuin umpeenkasvu ja maannousema.

Mutta kuten otsikossa mainitsin, on Haapajärvellä Suomen suurimman järvenkuivatushankkeen myötä edessä loistava tulevaisuus. Saastunut pohjasedimentti poistuu, umpeenkasvaneita rantoja ruopataan, kosteikot sieppaavat ravinteet, lisävettä johdetaan toisaalta – toisin kun Salon Halikonlahdella nykyisten suunnitelmien mukaan, täällä vain puhdistetun jäteveden määrää kasvatetaan.

Haapajärvestä voi kunnostettuna Natura-alueena ja lintuvesialueena tulla merkittävä virkistys- ja luontomatkailukohde, ovathan Lappeenrannan kaupungin palvelut lähellä lentokenttineen ja rautateineen sekä Kaakkois-Suomi jo nyt itäturistien suosima alue. Ja jos Viestimuuntajan artikkeliin on uskomista, tämä kaikki on saatu aikaan alle kolmen miljoonan budjetilla! Sellainen summa on Salossa jo käytetty Halikonlahteen, eikä vielä mitään konkreettista tulosta ole nähtävillä.

Jää nähtäväksi voiko mahdollinen tuleva vedenpaisumus pelastaa Saaristomeren heikomman lenkin ja luonnollisesti sitä kautta kohentaa myös koko Itämeren vedenlaatua. Virkistystoimintaan ja luontomatkailuun täällä ei kaiketi kannata panostaa jos rannat tulevaisuudessa siirtyvät sisämaahan, kuten teknisen toimen johtaja Mannervesi tulevaisuudenkuvissaan maalailee. 

Rodriguesin Huhtikuu

17 päivää myöhemmin kuin viimeksi.

Huhtikuu on kummallista aikaa, silloin lauletaan, nauretaan ja vaihdetaan maisemia – se on kuin humalatila, joka johtaa kiistattomaan muutokseen niin ajan kuin paikan suhteen. Tämä kummallinen ominaisuus näyttää tarttuvan kaikkeen elolliseen. Koivu alkaa vuodattaa mahlaa, pelottomat pikkunisäkkäät juoksevat pareittain vailla päämäärää ja lukemattomat linnut tulevat ja menevät lirkutellen niitä näitä.

Epäröivä ohikulkijoita.

Eräänä aurinkoisena päivä pihamaan ylitti kiurupariskunta iloisesti liverrellen, seuraavassa aallossa tuli viisi kottaraista, niiden jälkeen neljä töyhtöhyyppää, seuraavaksi pari laulujoutsenta lensi takaisin etelään päin ja tätä koko tapahtumasarjaa säestivät tietysti uskolliset paikkalinnut tiaisesta naakkaan. 

Toisina päivinä taivaalla liitelivät vain Emiraattien lentolaivueet Aeroflotilla täydennettyinä, mutta ensimmäiset sinivuokot sentään avasivat kukkansa jo 11. huhtikuuta, tai itse asiassa varmaan jo sitä ennen, sillä vasta silloin huomasin ne. Kun tuijottaa taivaalle jää moni perusasia vaille huomiota ja tulee täytenä yllätyksenä kun viimein kääntää katseensa oleelliseen – siihen perustaan, johon koko huhtikuinen näytelmä lopulta pohjautuu – nimitäin kevääseen ja sen maallisiin merkkeihin taivaallisten sijaan.

Ruostetta siipien alla.

Lopullinen tosiasia on se, että kevät voi tulla ilman lintujakin, mutta linnut eivät tule ilman kevättä. Mutta niin kauan kuin on muuttolintuja, on myös odotusta ja toivoa, aivan niin kuin Edmond Dantès asian eräässä toisessa yhteydessä ilmaisee.

Paikkauskollinen asukas.

Toivosta ja odotuksesta on leikki kaukana kun paikalle singahtaa Whoom! 

Se nimittäin eräänä päivä kun olin pihamaalla tuli takaani, lensi parin metrin päästä ohitseni ja tupsahti lintulaudan alle. Nousi siitä oksalle ja minut huomatessaan lensi nopeasti kauas suuren kuusen latvaan.

Whoom on nopea liikkeissään, sitä ei tummasta olemuksestaan juurikaan voi tunnistaa nopean laskeutumisen aikana, mutta kun se pysähtyy, sen vaalea täplikäs rinta paljastuu ja petomainen keltainen käyrä nokka teräväkatseisten silmien alla paljastaa sen luonteen. 

Keltanokkia taivaalla.

Hiukan samaan kategoriaan kuuluu lapin harakka, mutta se pienestä koostaan johtuen ei juuri erotu muista siivekkäistä. Sen voi havaita ja tunnistaa vain muiden muuttuneesta käytöksestä. Arkana se pysyttelee kaukana ja vain pitkällä putkella se saa tallennettua lähempää tarkastelua ja tunnistusta varten.

Tämän juttuni harhaanjohtavana otsikkona on Rodriguesin huhtikuu, onhan huhtikuu toki vielä leppoisaa aikaa monille, mutta elo ei tule olemaan helppoa niille paluumuuttajille, jotka tämän paikan valitsevat kodikseen. 

Pienten pesänrakentajien perheonni jää lyhyeksi, toukomettisen samoin, sillä paikallinen Corvus monedula populaatio on edelleen voimissaan ja terrorisoi muita lajeja ikään, sukupuoleen, kokoon tai lajiin katsomatta. 

Sama pesäkolo tänäkin vuonna.

Vain ne, jotka pesivät riittävän pienissä pesäkoloissa voivat onnistua, muiden kohtalona on päätyä suuremman, voimakkaamman ja yhteisöllisesti organisoituneen ravinnoksi sen poikastuoton maksimoimiseksi. 

Lintumaailmassa pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikessa muussakin, etuoikeutettuna vahvemman oikeudella rauhoitettu Varsinais-Suomen maakuntalintu hallitsee ilmatilaa – kalat eivät pompi nekään, eikä pellava kasva, jos faijas ei oo rikas ja mutsis pirun hyvännäköinen, mut pentu sun on silti syytä pitää nokkas kii.   

Maaliskuun hanget

Maaliskuun 18. vuonna 2012

Maaliskuun 25. vuonna 2012

Ei tullut kevättä maaliskuussa, tuli pakkasia, lunta ja pitkä odotus. Viime vuonna kottaraiset palasivat kotiseudulleen 18. maaliskuuta ja ensimmäinen sinivuokko nosti päänsä 25. maaliskuuta. Nyt pihapuun oksat odottavat tyhjinä tulijoita ja sinivuokon kasvupaikalla on vielä parikymmentä senttiä lunta.

Jännitystä maaliskuulle toi outo otus. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä se tallusteli idästä länteen päin määrätietoisesti pitkin hankia. Kirkkaassa auringonpaisteessa se piirtyi varjoineen tummana isona koirana valkoiselle hangelle, ensin luulin sitä sudeksi, mutta jälkien tarkastelun jälkeen se osoittautui pienijalkaisemmaksi. Kynnet olivat pitkät ja leikkaamattomat, joten koirakaan se ei voinut olla. Ketuksi se oli liian vanttera ja tumma, supikoiraksi liian iso ja sen tapa liikkua oli kaikin puolin outo. Pari päivää ensihavainnon jälkeen näin vielä vastaavan kummastuksen, se näytti jo enemmän ketulta, mutta oli tummempi ja pitkäkarvaisempi, edelleen supikoiraksi aivan liian iso. Ahma se ei voi olla, sillä niitä ei ole näin etelässä ja ahmallahan on isot karhumaiset tassut. Jos se on kettu, on sen väritys ja karvoitus poikkeava, lisäksi se liikkuu ketulle outoon aikaan eikä näyttäisi käyttävän polkuja, kuten kettu tällaisena lumisena talvena tekee. Lisäksi ovela pihakettu käyttää teitä kulkuväylinään, sen voi nähdä tien risteyksessä katsomassa ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ennen kuin se päättää mihin suuntaan lähtee. No, joku perin suomalainen paikkaeläin se kuitenkin on, sillä eihän sitä muuten näkisi kahta kertaa viikossa. Se viihtyy varjoissa ja aukeilla valoisilla paikoilla pyrkii määrätietoisesti kohti varjoa, joten villistä ja vapaasta otuksesta on kyse.

Herra Carduelis chloris

Rouva Carduelis chloris

Linnut ovat päättäneet perustaa perheitä, sen kuulee puiden, pensaiden ja risukasojen oksilta raikuvista lauluista. Samat yksilöt viihtyvät vuodesta toiseen samoilla paikoilla, pikkuvarpusella on risukasansa, järripeipoilla suuri tuomi ja tiaisilla mikä tahansa paikka kunhan sen läheisyydessä on pöntön avoin suuaukko. 
Naakat ovat nekin käyneet vuokrasopimusneuvotteluja, mutta toki vain keskenään, yhteisössä päätetään ilmeisesti etukäteen miten harvenneet pesäpuut ja niiden kolot tänä vuonna jaetaan parien kesken, kuka saa sen viidennen kerroksen vuotavakattoisen homeisen kolon ja kuka sen alimman ensimmäisen kerroksen lahon pesän toki oksanhaaran terassilla. Tämä saattaa olla viimeinen pesintä tässä viisikerroksisessa puutalossa, sillä puu on tyvestä halki ja kaatuu ensimmäisessä kovassa myrskyssä. Saman kohtalon tulee kokemaan myös toinen kerrostalo, sen ylimmän kerroksen asunto mitä ilmeisimmin tulee olemaan ilman kattoa jo keväällä, sillä kun puu kevätauringossa sulaa latva katkeaa ja tätä kautta myös seuraavan kerroksen katto alkaa vuotaa. Oletan siis että naakkojen pesintä ei tule enää onnistumaan yhtä tehokkaasti ja yhteisön täytyy alkaa etsiä itselleen uutta kotiseutua, josta en itse asiassa ole kovinkaan pahoillani.

Rannassa venereitillä on ollut tänä talvena yllättävän paljon jälkiä, jäniksen lisäksi sieltä on bongattu niin hiihtolatuja kuin maastokenkien jälkiä. Aikaisempina vähälumisina talvina siellä vieraili myös ilves, kettu ja jopa susi. Nyt venereitti saa kasvaa umpeen, se estää mukavasti petojen yllättävän saapumisen jään kautta metsään ja riistakamerat voi suunnata toisaalle, sinne missä satunnaisia yllätysvieraita vierailee ehkä harvemmin, mutta heitä voi tarkkailla kylmään aikaan myös sisätiloista käsin. Retkikajakki menee myyntiin, se onkin melontaominaisuuksiltaan paras täydessä kuormassa, joten sille ei näillä vesillä ole käyttöä. Toinen kajakki vedenpitävänä aluksena toimii mainiosti vaikka vesivarastona, toki siitä voi tehdä myös kukka- tai perunapenkin, jos sitä hiukan modifioi uuteen käyttöön soveltuvammaksi, kierrätyshän on muotia ja tavaroiden uusiokäyttö mitä kestävintä kehitystä. Mäellä viruu vielä vanha käsityön taidonnäyte, soutuvene, jonka voi ripustaa isoon puuhun ja siitä tulee mainio keinu. Väärinpäin käännettynä se toimii sateensuojana puupinolle tai pienenä laavuna, veneen alla nukkuminen on hyvää harjoitusta tulevaisuutta silmälläpitäen, sillä yhteisön ja yhteiskunnan taloudellinen tila näyttää vaativan sopeutumista uudenlaisiin olosuhteisiin.

Muuttolinnut ovat myöhässä ja täällä talvehtineiden osalta pesintätilanne on heikkenemään päin. Outoja otuksia liikkuu lähimaastossa, eivätkä ihmisenkään elinolosuhteet täällä näytä olevan jatkossa kovin kummoiset, joten on aika etsiytyä pikitien päähän ja suunnata katse kohti Asfalttia ja sementtiä niin kuin La maison ou j´ai grandi laulun suomenkielisessä versiossa lauletaan.  

Tiaisia helmikuussa

La maison ou j´ai grandi – jäähyväiset eräälle ekosysteemille

Sammalta ja tyhjiä savupiippuja

Edellisissä kahdessa kirjoituksessani olen perehtynyt ekosysteemiajatteluun yhteiskunnallisella tasolla. Kirjoitusten kommenteissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia näkökohtia, joihin tässä viimeisessä osiossa palaan eräänlaisen yhteenvedon muodossa.

Aloitin tämän kirjoitusten sarjan EU:sta, Suomen nettomaksuosuudesta, rahan kierrättämisestä EU:n kautta ja miten se matkansa eri vaiheiden kautta muuttaa muotoaan kansalaisen maksamasta verosta joksikin muuksi. Sanotaan että pääomalla ei ole kotimaata. Ihmiset poliitikosta kuluttajaan ovat kiinnostuneita ruuan alkuperämerkinnöistä, mutta mikä on rahan alkuperä, kiinnostaako se ketään?

Yhteiskuntamme ekosysteemissä raha edustaa valtaa, sen alkuperä katoaa kiertokulussa, sen arvo ehkä nousee tai laskee valuuttakurssin vaihtelun mukaan, mutta kuka sen alun perin tienasi, maksoi verona ja mihin se lopulta päätöksenteon pitkässä kiertokulussa päätyy, jää meille tavallisille kansalaisille epäselväksi. Kiinnostaako se ketään? Ehkä kiinnostaa, ehkä ei, ehkä sen individuaali luonne halutaan jopa tahallisesti häivyttää. Ruuan alkuperä sen sijaan kiinnostaa, ainakin poliitikkoja, mutta kumpi kiinnostaa kansalaista enemmän, ruuan vai rahan alkuperä? Ruoka on perustarve, jos se on puhdasta ja ravitsevaa, se tyypillisesti riittää ihmiselle. Rahan alkuperäkään ei kiinnosta silloin, jos sen ansaintatapa ei ole eettisesti kestävä, mutta sille joka sen kerran kiertoon lähetti oman rajallisen maksukykynsä mukaan kenties on kiinnostavaa minne se lopulta päätyy.

Ruoka ja vesi ovat lopulta ne kaksi perusprinsiippiä joihin elämä perustuu. Elämää ylläpitäväksi voimaksi tarvitaan lisäksi happi, mutta se on edelleen maksuton ja verovapaa yksilön lähtökohdista katsoen. Hapen tuottaa luonnon ekosysteemi, samoin puhtaan lähdeveden, mutta toki harva meistä enää pääsee puhtaan lähteen äärelle siitä nauttimaan. Vesi tulee jostain tuntemattomasta alkulähteestä putkistoa pitkin kotiin kuljetettuna. Joskus sitä ei voi käyttää suoraan, se täytyy keittää, joskus sen käyttö jopa kielletään hetkellisesti ja vettä joutuu hakemaan väliaikaisesti jostain yhteiskunnan määrittelemästä palvelupisteestä. Palvelu kuitenkin toimii.

Ruuan suhteen tilanne on paljon kompleksisempi. Urbaanissa yhteisössä moni ei enää ymmärrä sen alkuperää, hänelle ravintoketjussa ennen häntä on jääkaappi, sitä ennen lähikauppa tai automarketti ja siellä tunnettu tavaramerkki. Maalla vielä sentään joku ymmärtää että sen tuottamiseen tarvitaan tilkku maata, kevätkylvö, jopa torjunta-aineita sadon varmistamiseksi ja tietysti suotuisat olosuhteen sen kasvamiseksi täyteen mittaan ennen sadonkorjuuaikaa. Sadonkorjuusta alkava jalostusprosessi onkin sitten jo hankalampi ymmärtää kenelle tahansa, se lienee ekosysteemimme salaperäisin vaihe, sillä siinä vaiheessa eläin voi muuttaa sukupuoltaan ja joskus muuttua jopa kokonaan toiseksi lajiksi. Ruuantuotantoketjun ekosysteemissä tapahtuu siis todellisia evoluutioharppauksia.  

Lahottajien uusi koti

Kaupunki-ihmisen ja maaseudun ihmisen välinen lajityypillinen ero tulee selvästi esiin suhteessa ruokaan. Silti ekosysteemissä heidän välillään on kuitenkin selvä riippuvuussuhde. Ilman maaseudulla tuotettua ruokaa kaupunkilaisella ei ole ravintoa, silti kaupunkilainen kiistattoman asiantuntijan ottein arvostelee maaseudun ruuantuottajaa milloin ympäristön turmelemisesta, milloin vääränlaisista tuotantotavoista ja joskus jopa ahneudesta, sillä maaseudun tuottaja saa maataloustukea, koska hän on ravintoketjun maaorja, omistaa tuotantovälineet, on vastuussa niistä, mutta ei itse voi määritellä tuotteelleen käypää hintaa. Hinnan määrittelee ravintoketjun parasiitti.

Kaupunkilaisella on toki parvekepuutarhansa, hän voi tuottaa osan ravinnostaan siellä osan aikaa vuotta, mutta se riittää korkeintaan kahden viikon kaloritarpeeseen vuodessa. Kaupunkilainen on täysin ulkopuolelta tuodun veden varassa, jos vesi saastuu, saastuu myös kaupunkinen sitä käyttäessään. Vesi voidaan tuottaa kaukaakin, jopa suojelualueen vesistöstä kunhan vedenpinnan säännöstelystä on sovittu. Kaupunkilaisella voi toki olla oma piha, siellä hän voi tuottaa lisää ruokaa, kerätä ehkä jopa sadevettä silloin kun sitä on. Luonnon hän voi rakentaa itselleen sinne, luonnosta hän voi nauttia kansallispuistoissa, mutta se ei ole enää lähiluontoa. Lähiruoka on hänen hartaita toiveitaan, mutta lähivedestä ei ole tietokaan. Totuus siis lienee, että ekologinen looginen luonnonvalinta väistämättä johtaa siihen, että elämän säilymisen edellytykset populismista, rasismista ja syrjinnästä huolimatta puhuvat maalaisen puolesta. Mutta populismin, rasismin ja syrjinnän keinoin voimasuhde voidaan kääntää. Helpoin tapa tappaa maaseutuihminen sukupuuttoon on köyhdyttää infrastruktuuri, säädöksin kaventaa selviytymisen edellytyksiä ja lainsäädännöllä estää tuotantovälineiden ja pääoman tehokas käyttö. Rasismina toimii mainiosti tapa antaa keppiä porkkanan sijaan. Raha taas on mainio syrjinnän väline ja populismilla voidaan vaikuttaa sen epätasaiseen jakautumiseen ekosysteemissä.  

Ilkka Luoma kommentissaan nosti esiin termin reviirinpuolustaminen, korvaamaan sanan rasismi. Luonnon ekosysteemissä nimittäin esiintyy rasismia, syrjintää ja reviiritietoisuutta, mutta ihmisen yhteiskuntaan suoraan siirrettyinä nämä termit eivät sellaisenaan välttämättä ole sovellettavissa. Onko se, että lintu taistelussa nokkii lajikumppaninsa silmän reviirinpuolustusta vai rasismia? Sitä emme kai voi täysin tietää, jos emme tiedä mikä on riidan syy. Oletamme että se on reviirikiista, mutta onko se sitä lintujen maailmassa jää meille ainakin vielä nykytiedoin selvittämättä.

Ihmisvapaa ekosysteemi

Ihmisten yhteiskunnassa ja sen ekosysteemissä niin maalainen kuin kaupunkilainen puolustavat reviirejään. Kaupunkilainen syyttää maalaista luonnon turmelemisesta. Maalainen puolustautuu ja syyttää kaupunkilaista tyhmyydestä, tämä ei tajua. Konflikti on pysyvä ja sen selitykseksi minulla on vain se mitä jo edellisessä kirjoituksessani esitin – urbanisoitumisen myötä ihminen on jakautunut kahteen lajityyppiin, kaupunki-ihminen ja maalainen. Niin kuin Darwin sen jo aikanaan totesi, ihmisten välinen ero on kulttuurissa, ei biologiassa.

Aikaisempien kirjoitusteni kommenteissa nousi esiin älykkyys. Eläinten, kasvien ja ihmisten älykkyys, mutta mitä älykkyys oikeastaan on? Ihmisen oletetaan eroavan muusta luonnosta älykkyytensä perusteella, mutta se lienee jo nykytietämyksellä todistettu vääräksi olettamukseksi, ainoa erottava tekijä enää voi olla siis vain tunneäly. Tunneälyn voisi olettaa hallitsevan ihmisen yhteiskunnan ekosysteemiä eli etiikka ja moraali erottavat meidät luonnon ekosysteemistä. Mutta onko todella näin, vai voittaako alkukantainen reviiritietoisuus sittenkin eettisen ja moraalisen ajattelun. EU-aikaan raha, veroraha, joka muuttuu yhteiskunnan ekosysteemin kiertokulussa alkuperältään tunnistamattomaksi tueksi, on sittenkin tärkeämpää kuin yksilön oikeudet omaan perinnemaisemaan, siihen alkuperäiseen ekosysteemiin jonka tuotosta olemme. Ekosysteemin muutos on ehkä osoitus evoluutiosta, mutta jos yhteiskunnan ekosysteemin muutos johtaa luonnon ekosysteemin turmeltumiseen, onko se ahneuden, itsekkyyden ja suunnittelemattomuuden tulosta vai luonnonvalinta?

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen kirjoitti avauksessaan, että Rion sopimukseen kirjatun periaatteen mukaisesti sataprosenttisen tieteellisen varmuuden puuttuminen ei saa estää ryhtymistä toimeen, jos luonnon monimuotoisuus on merkittävästi uhattuna. Kirjoitan tätä luonnonsuojelualueen laidalla, vesistön rannalla, jonka ekosysteemi on turmeltunut, jolle ei ole tehty mitään, tieteellisiä tutkimuksia on jo, mutta toimiin ei ole ryhdytty, luonnon monimuotoisuus on jo menetetty, paluuta ei enää ole, on vain Rion sopimuksen sanahelinää.

Kaarinan lepakkotalo halutaan suojella kaavalla. Täällä missä mehiläiset kesäisin tulevat sisään rakennuksiin, voidaan talot suojella mehiläispesinä tai missä naakat rakentavat pesänsä savupiippuihin, voidaan savupiiput suojella naakkayhdyskunnan koteina. Olettaa voi että näihin edellä mainittuihin uusiin ekosysteemeihin tulee paljon muitakin lajeja aina lahottajasienistä sammalkasvustoihin. Ekosysteemit rikastuvat luonnonvalinnan kautta.

La maison ou j´ai grandi - on aika, viimeinen sammuttaa valot.

Rasismi ja syrjintä suomalaisen yhteiskunnan ekosysteemissä

Homo Sapiens

Jo brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin luonnehti ihmisten välisen eron olevan ensisijaisesti kulttuurillinen, ei biologinen. Darwin teoriassaan olettaa kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta luonnonvalinnan kautta. Jos unohdamme kuitenkin koko luonnon ekosysteemin ja sen evoluution, jota monet pitävät kiistanalaisena, keskittyen ainoastaan ihmiseen voimme olettaa, että urbanisoitumisen myötä ihmisen kulttuuri on jakanut meidät maaseutu- ja kaupunkikulttuurin kantamuotoihin.

Yhteiskuntamme ekosysteemissä on siis kaksi päälinjaa ja tietysti lukematon määrä variaatioita, sillä muuttoliikkeen myötä sadattuhannet ovat muuttaneet kaupunkeihin ja sen vastapainona osa heistä taas myöhemmin kyllästyttyään urbaaniin ympäristöön palannut maaseudulle haja-asutusalueille, kyliin ja uusiin lähiöihin kaupungin ja maaseudun rajamaille.

Perustan tämän ajatukseni siihen tosiasiaan että maaseudun ja kaupunkien ihmisellä on kovin erilainen käsitys yhteiskuntamme ekosysteemistä ja sen lainalaisuuksista. Uutena terminä tätä kuvaamaan on lanseerattu maaseutukiusaaminen. Kari Kotiranta mainitsi sen blogikirjoituksessaan susista ja sama termi löytyy myös Keuruun kylänvoimaa projektin kotisivuilta.  Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa kaupungeissa asuvien ihmisten kanssa, kertoo kylänvoimaa projektin kotisivu ja tästä lauseesta voi jo vetää sen johtopäätöksen, että kyse on yhteiskuntamme ekosysteemin sisäisestä rasismista tai syrjinnästä, miten kukin sen haluaa nimetä.

Annika Saarikko (kesk.) kirjoittaa päivän Turun Sanomien kolumnissaan seuraavasti: Isoäitini näki suden. Oripään Tanskilan kylällä, keskellä kirkasta päivää. Susi seisoi pihapellolla, kotitalon vieressä. Hämmästyin, miten rauhallisesti hän kertoi puhelimessa asiasta. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen. Silti isoäiti aikoo kuulemma jatkossakin käydä tien päässä postilaatikolla potkukelkalla. Vähän kuulemma vilkuilee sivuilleen aiempaa ahkerammin. Tämä kuvaa mielestäni hyvin tyypillistä talonpoikaisjärjellä varustetun maaseutukulttuuria edustavan ihmisen toimintaa muistaen, että kyseessä on aikuinen ihminen jolle yksi susi ei ole välitön uhka.   

Keuruun kylien asukkaat taas edustavat laajaa ikäjakaumaa japienten lasten vanhemmat ovat huolestuneita oman kodin ympäristön turvallisuudesta. Tämä kuvaa tyypillistä vastuullisen aikuisen ihmisen toimintaa riippumatta siitä asuuko hän kaupunki- vai maaseutuympäristössä.

Suurpetojen suojeluinto, petoviha ja –pelko ovat vain yksi kulttuurillinen ero maaseutu- ja kaupunki-ihmisen välillä, mutta se jyrkästi jakaa populaation kahtia yhteiskuntamme ekosysteemissä. Meitä näyttäisi siis olevan selkeästi kahta eri lajia edustamassa ihmispopulaation monimuotoisuutta yhteiskuntamme ekosysteemissä.

Urbaani viherkaupunki

Suurpetojen suojelu on osa luonnon- ja sen monimuotoisuuden suojelua. Urbaanisti suuntautunut perustaa luontosuhteensa kiistattomaan asiantuntijuuteen, kun taas maaseutuihmisen luontosuhde perustuu elämäntapaan – mahdollisuuksiin säilyä hengissä, harjoittaa elinkeinoa, asua ja tulla toimeen symbioosissa luonnon- ja sen monimuotoisuuden kanssa.

Nyt kun käytän tässä termiä symbioosi, olen aivan varma että se herättää erityistä närkästystä urbaania kulttuuria edustavien keskuudessa, heidän näkemyksensä mukaan kun maaseudun ihminen on luonnon riistäjä ja hyväksikäyttäjä eli siis parasiitti. Maaseudun kulttuuria edustava taas hyväksyy termin symbioosi, koska hän kokee olevansa osa ympäristöään, aivan samoin kuin kaupunkilainen kaupunkiympäristöä, ja kuka nyt riistäisi itseään?

Tässä vaiheessa kiivaimmat homo urbanukset jo naputtelevat näppäimistöllään kommenttia siitä, miten maatalous saastuttaa ja pilaa luontoa tai miten metsät lakaistaan tyhjiksi puista pelkää ahneutta. Maaseudun ihmiselle ympäristö on usein hänen elinehtonsa. Maanviljelijälle pelto on tuotantoväline, metsänomistajalle metsä on pääomaa. Kuka yrittäjä itse tietoisesti ja vapaaehtoisesti pilaisi tuotantovälineensä tai kuka järjettömästi tuhlaisi pääomaansa?

Ekologinen vedenottamo

Tietysti voidaan kysyä onko maanviljelijä enää tässä yhteiskunnassa edes yrittäjä, eikö hän ole ennemminkin maaorja, joka toki omistaa tuotantovälineensä, mutta on ravintoketjumme alkupäässä ketjun seuraavien vaiheiden orjuuttama. Maanviljelijälle annetaan tuotantokiintiö, määrätään miten paljon ja mitä lannoitteita ja torjunta-aineita hänen tulee käyttää. Onko maatalouden kemikalisoituminen itse asiassa ollenkaan maanviljelijän itsensä syy vai onko syyllinen joku muu ravintoketjun komponentti? Elääkö maanviljelijä symbioosissa ravintoketjun muiden osien kanssa vai elättääkö hän työllään parasiittiä?

Mielenkiintoinen on myös se yhteiskuntamme ekosysteemin raja, jossa urbaanin ympäristön vastuu sen vaikutuksista luonnon ekosysteemiin päättyy ja mistä alkaa maaseudun vastuu luonnon ekosysteemin osalta. Maataloutta pidetään merkittävimpänä ympäristöhaittana, kaupungin haittoja vähätellään. Kaupunkien vedenottamoiden ja jätevesipäästöjen vaikutus luonnon ekosysteemiin urbaanin asuinympäristön ulkopuolella ei näyttäisi juurikaan puhuttavan urbaania ihmistä. Tämä on eräänlainen uuskolonialismin muoto, kaupunkilaisilla on etuoikeus käyttää maaseudun luonnonvaroja kuten puhdasta vettä yläjuoksuilta, saastuttaa ilmaa ja vesistöjä alajuoksuilla ilman rangaistuksen pelkoa tai yksilöityä vastuuta, sillä vastuu näistä jakautuu tasapuolisesti koko yhteiskunnan ekosysteemille. Onko tämä epäoikeudenmukaisuus rasismia tai syrjintää? Voiko kaupunki koskaan elää symbioosissa luonnon kanssa?

Parasiitit menestyvät ekosysteemissä

EU:n budjetti, rahoituksen kohdentaminen ja ennen kaikkea Suomen nettomaksuosuus ovat herättäneet paljon keskustelua viime aikoina. Henkilökohtainen huomioni on se, että kun verovaroja kierrätetään Brysselin kautta, niiden status myös muuttuu, rahaa ei enää mielletäkään verorahaksi vaan siitä tulee jotain muuta. EU-tuesta tulee investointirahaa, infrastruktuurin elvytys- tai rakentamisrahaa, jonka alkuperää ei koeta maksetuiksi veroiksi. Näin joku yrittäjä voi jopa luulla, ettei hänen yritystoimintaansa tueta verovaroin. Raha niin EU:n kuin valtion kassaan kertyy kuitenkin pääosin vain verokertymän kautta, sillä sijoitukset eivät juurikaan ole kannattavia näinä päivinä. Velkarahalla taas on korko ja lopulta myös velka lyhenee vain verottamalla.

EU:ta ja Suomea sen osana voidaan verrata luonnon ekosysteemiin. EU on laajempi ja monimuotoisempi ekosysteeminä kuin Suomi. Voidaan nähdä että kuulumalla suurempaan ekosysteemiin selviytymisen edellytykset ovat paremmat, mutta katastrofin sattuessa todennäköisesti osa ekosysteemistä tuhoutuu. Pieni Suomi ekosysteemin osana on erityinen ja siksi sen voisi kuvitella olevan harvinaislaatuinen ja säilyttämisen arvoinen. Nyt kuitenkin nettomaksajana sen ekosysteemi köyhtyy vuosi vuodelta, onko se luonnonvalinta vai ihmisen aikaansaannosta?

Ekosysteemi on se kokonaisuus, ympäristö, joka luo elämän edellytykset, joissa sen monimuotoisuus valikoituu luonnonvalinnan kautta. Jos ekosysteemiin tulee jokin ulkopuolinen tekijä, esimerkiksi kun Suomen ekosysteemiin kierrätetään rahaa Brysselin kautta, saattaa systeemiin tulla ja tulee ulkopuolisia tekijöitä joita voi kutsua myös tulokaslajeiksi. Luonnon ekosysteemissä tulokaslaji mielletään aina uhaksi, mutta miten on yhteiskunnan ekosysteemissä? Muuttaako EU:n kautta kierrätetty raha Suomen harvinaislaatuista ja erityistä ehkä suojelun arvoista ekosysteemiä parempaan suuntaan kun veroraha matkalla pienenee ja muuttaa statustaan?

No, tätä avaustani voidaan taas kerran pitää populistisena, harhaoppisena, ei asiantuntijan herjaavana kirjoituksena. Ekosysteemissä on aina myös rasismia ja populismia, mutta mitä oikeastaan on populismi tai rasismi Euroopan laajuisessa yhtenäisessä monimuotoisessa ekosysteemissä? Onko ekosysteemin tietoinen kaventaminen ja supistaminen peräti rasismia? Suomen ekosysteemi kaventuu ja supistuu, koska se on nettomaksaja. Ohjaako EU sattumanvaraisesti vai tietoisesti ekosysteemiämme kaventumaan ja supistumaan vai väittääkö joku että kyseessä on luonnonvalinta?

Marco esittelee parasiittia.

Joka tapauksessa ekosysteemi näyttäisi suosivan parasiittejä. Parasiitti käyttää olemassa olevaa infrastruktuuria hyväkseen ja lopulta kasvaessaan tappaa mahdollistajansa. Mahdollistajana yhteiskunnan ekosysteemissä voidaan nähdä kannattava liiketoiminta, tuottava työ ja niiden kautta maksetut verot. Kun verotus käy raskaaksi mahdollistajista kansainväliset yritykset siirtyvät muualle, kotimaiset kuolevat, tuottava työ tätä kautta vähenee ja verokertymä ehtyy. Verovaroin kasvava parasiitti jää viimeiseksi, vielä senkin jälkeen kun mahdollistaja on jo kuollut, parasiitti elää vielä jonkin aikaa, mutta kun mahdollistajan energia ehtyy, kuolee myös parasiitti. Erityisesti suurissa ekosysteemeissä näyttäisi esiintyvän paljon parasiittejä (kuva).    

Tätä ristiriitaa suuren ja pienen ekosysteemin osalta kuvaa hyvin myös case Salo ja sen ympäristötoimet, joista en tässä kirjoita yksityiskohtaisemmin, ne on kuvattu aikaisemmissa kirjoituksissani. Mutta ympäristön eheyttämisen ja säilyttämisen kohdentaminen vain osalle aluetta näyttäisi olevan selviytymisen edellytysten tietoista kaventamista, se ei ole luonnonvalinta eikä se voi olla myöskään sattumaa koska sitä ohjaavat asiantuntevat tahot.  Ristiriita tässä syntyy myös siinä, että nämä asiantuntevat tahot tyypillisesti kannattavat Euroopan laajuista suurta yhteiskunnallista ekosysteemiä, mutta luonnon ekosysteemissä he suosivat pientä ekosysteemiä. Onko pieni sittenkin kauniimpaa?

Köyhä voi olla onnellinen.

Pienuutta voidaan rahassa mitaten nimittää myös köyhyydeksi. Oma kokemukseni köyhyydestä on ollut hämmentävä, nimittäin maailman köyhät näyttäisivät olevan paljon onnellisempia kuin rikkaat, silloin kun heillä on perustarpeiden tyydytys edes kohtuullisella tasolla. Perustarpeena heillä on tyypillisesti puhdas vesi, ravinto, lämpöä ja aurinkoa. Näiden lisäksi tiivis yhteisö, sosiaalisia suhteita ja jonkin verran myös työtä ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaansa katsomatta (kuva). Oleskeluyhteiskuntalaisia tällaisessa ekosysteemissä ovat lähinnä vain kulkukoirat (kuva).  

Oleskeluyhteiskuntalainen.

Mikko Engren tuo tämänpäiväisessä avauksessaan esiin myös koko Euroopan laajuisen ekosysteemin köyhtymisen. Euroopan talous polkee paikallaan ja palkkoja pitäisi alentaa. Palkanalennukset nähdään mahdollisuutena työllisyyden parantamiseen. Marjatta Halkilahti taas viimeisimmässä avauksessaan peräänkuuluttaa Suomen ekosysteemin ehtyvien taloudellisten voimavarojen kohdentamista asettamalla kysymyksen: ikäihmisille vai EU:lle? Niin, mikä on järkeenkäypää tässä tilanteessa, pienennämme palkkojamme, keräämme sitä kautta vähemmän verovaroja, lähetämme rahat Brysseliin ja oman yhteiskunnallisen ekosysteemimme perinnemaisemaa edustavat ikäihmiset, miten heidän käy?  

Usein annetaan ymmärtää että populismi ja sitä kautta nationalismi, joka tähtää pienen Suomen kokoisen yhteiskunnallisen ekosysteemin säilyttämiseen, olisi jopa järjenköyhyyttä. Toisaalta annetaan taas ymmärtää että luonnon ekosysteemissä pienelle alueelle rajautuvat kohdennetut toimet ulkopuolisista alueista piittaamatta ovat täysin järkeenkäypiä. Jokin tässä ajattelutavassa näyttäisi olevan pahasti vialla, oletan että vika on rakenteellinen. Mutta koska tunnettu tosiasia on, että vialliset rakenteet ennemmin tai myöhemmin romahtavat, myös tämä rakenne tullee romuttumaan.     

Urpiaisia tammikuussa

Punatulkun joulusanoma

Helppohan se on teidän sanoa, 

että arkihuolesi kaikki heitä. 

Tässä saa nimittäin ihan tosissaan tehdä töitä, 

lentää pyrstö kolmantena siipenä, 

että saa kupunsa ravittua näillä keleillä.

Kilpailu ruuasta on kovaa, 

viherpeipot kuvittelevat olevansa jotenkin etuoikeutetussa asemassa, 

haastavat riitaa ja pyrkivät häätämään muut pois leipäjonosta.

Peräänantamaton ja nokkela saa olla 

jotta pärjää tässä kilpailussa elintilasta ja lentämisen perustarpeista.

 

Mutta kaikesta huolimatta ja juuri sen tähden, 

Hyvää Joulua kaikille tasapuolisesti!

...