La maison ou j´ai grandi – jäähyväiset eräälle ekosysteemille

Sammalta ja tyhjiä savupiippuja

Edellisissä kahdessa kirjoituksessani olen perehtynyt ekosysteemiajatteluun yhteiskunnallisella tasolla. Kirjoitusten kommenteissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia näkökohtia, joihin tässä viimeisessä osiossa palaan eräänlaisen yhteenvedon muodossa.

Aloitin tämän kirjoitusten sarjan EU:sta, Suomen nettomaksuosuudesta, rahan kierrättämisestä EU:n kautta ja miten se matkansa eri vaiheiden kautta muuttaa muotoaan kansalaisen maksamasta verosta joksikin muuksi. Sanotaan että pääomalla ei ole kotimaata. Ihmiset poliitikosta kuluttajaan ovat kiinnostuneita ruuan alkuperämerkinnöistä, mutta mikä on rahan alkuperä, kiinnostaako se ketään?

Yhteiskuntamme ekosysteemissä raha edustaa valtaa, sen alkuperä katoaa kiertokulussa, sen arvo ehkä nousee tai laskee valuuttakurssin vaihtelun mukaan, mutta kuka sen alun perin tienasi, maksoi verona ja mihin se lopulta päätöksenteon pitkässä kiertokulussa päätyy, jää meille tavallisille kansalaisille epäselväksi. Kiinnostaako se ketään? Ehkä kiinnostaa, ehkä ei, ehkä sen individuaali luonne halutaan jopa tahallisesti häivyttää. Ruuan alkuperä sen sijaan kiinnostaa, ainakin poliitikkoja, mutta kumpi kiinnostaa kansalaista enemmän, ruuan vai rahan alkuperä? Ruoka on perustarve, jos se on puhdasta ja ravitsevaa, se tyypillisesti riittää ihmiselle. Rahan alkuperäkään ei kiinnosta silloin, jos sen ansaintatapa ei ole eettisesti kestävä, mutta sille joka sen kerran kiertoon lähetti oman rajallisen maksukykynsä mukaan kenties on kiinnostavaa minne se lopulta päätyy.

Ruoka ja vesi ovat lopulta ne kaksi perusprinsiippiä joihin elämä perustuu. Elämää ylläpitäväksi voimaksi tarvitaan lisäksi happi, mutta se on edelleen maksuton ja verovapaa yksilön lähtökohdista katsoen. Hapen tuottaa luonnon ekosysteemi, samoin puhtaan lähdeveden, mutta toki harva meistä enää pääsee puhtaan lähteen äärelle siitä nauttimaan. Vesi tulee jostain tuntemattomasta alkulähteestä putkistoa pitkin kotiin kuljetettuna. Joskus sitä ei voi käyttää suoraan, se täytyy keittää, joskus sen käyttö jopa kielletään hetkellisesti ja vettä joutuu hakemaan väliaikaisesti jostain yhteiskunnan määrittelemästä palvelupisteestä. Palvelu kuitenkin toimii.

Ruuan suhteen tilanne on paljon kompleksisempi. Urbaanissa yhteisössä moni ei enää ymmärrä sen alkuperää, hänelle ravintoketjussa ennen häntä on jääkaappi, sitä ennen lähikauppa tai automarketti ja siellä tunnettu tavaramerkki. Maalla vielä sentään joku ymmärtää että sen tuottamiseen tarvitaan tilkku maata, kevätkylvö, jopa torjunta-aineita sadon varmistamiseksi ja tietysti suotuisat olosuhteen sen kasvamiseksi täyteen mittaan ennen sadonkorjuuaikaa. Sadonkorjuusta alkava jalostusprosessi onkin sitten jo hankalampi ymmärtää kenelle tahansa, se lienee ekosysteemimme salaperäisin vaihe, sillä siinä vaiheessa eläin voi muuttaa sukupuoltaan ja joskus muuttua jopa kokonaan toiseksi lajiksi. Ruuantuotantoketjun ekosysteemissä tapahtuu siis todellisia evoluutioharppauksia.  

Lahottajien uusi koti

Kaupunki-ihmisen ja maaseudun ihmisen välinen lajityypillinen ero tulee selvästi esiin suhteessa ruokaan. Silti ekosysteemissä heidän välillään on kuitenkin selvä riippuvuussuhde. Ilman maaseudulla tuotettua ruokaa kaupunkilaisella ei ole ravintoa, silti kaupunkilainen kiistattoman asiantuntijan ottein arvostelee maaseudun ruuantuottajaa milloin ympäristön turmelemisesta, milloin vääränlaisista tuotantotavoista ja joskus jopa ahneudesta, sillä maaseudun tuottaja saa maataloustukea, koska hän on ravintoketjun maaorja, omistaa tuotantovälineet, on vastuussa niistä, mutta ei itse voi määritellä tuotteelleen käypää hintaa. Hinnan määrittelee ravintoketjun parasiitti.

Kaupunkilaisella on toki parvekepuutarhansa, hän voi tuottaa osan ravinnostaan siellä osan aikaa vuotta, mutta se riittää korkeintaan kahden viikon kaloritarpeeseen vuodessa. Kaupunkilainen on täysin ulkopuolelta tuodun veden varassa, jos vesi saastuu, saastuu myös kaupunkinen sitä käyttäessään. Vesi voidaan tuottaa kaukaakin, jopa suojelualueen vesistöstä kunhan vedenpinnan säännöstelystä on sovittu. Kaupunkilaisella voi toki olla oma piha, siellä hän voi tuottaa lisää ruokaa, kerätä ehkä jopa sadevettä silloin kun sitä on. Luonnon hän voi rakentaa itselleen sinne, luonnosta hän voi nauttia kansallispuistoissa, mutta se ei ole enää lähiluontoa. Lähiruoka on hänen hartaita toiveitaan, mutta lähivedestä ei ole tietokaan. Totuus siis lienee, että ekologinen looginen luonnonvalinta väistämättä johtaa siihen, että elämän säilymisen edellytykset populismista, rasismista ja syrjinnästä huolimatta puhuvat maalaisen puolesta. Mutta populismin, rasismin ja syrjinnän keinoin voimasuhde voidaan kääntää. Helpoin tapa tappaa maaseutuihminen sukupuuttoon on köyhdyttää infrastruktuuri, säädöksin kaventaa selviytymisen edellytyksiä ja lainsäädännöllä estää tuotantovälineiden ja pääoman tehokas käyttö. Rasismina toimii mainiosti tapa antaa keppiä porkkanan sijaan. Raha taas on mainio syrjinnän väline ja populismilla voidaan vaikuttaa sen epätasaiseen jakautumiseen ekosysteemissä.  

Ilkka Luoma kommentissaan nosti esiin termin reviirinpuolustaminen, korvaamaan sanan rasismi. Luonnon ekosysteemissä nimittäin esiintyy rasismia, syrjintää ja reviiritietoisuutta, mutta ihmisen yhteiskuntaan suoraan siirrettyinä nämä termit eivät sellaisenaan välttämättä ole sovellettavissa. Onko se, että lintu taistelussa nokkii lajikumppaninsa silmän reviirinpuolustusta vai rasismia? Sitä emme kai voi täysin tietää, jos emme tiedä mikä on riidan syy. Oletamme että se on reviirikiista, mutta onko se sitä lintujen maailmassa jää meille ainakin vielä nykytiedoin selvittämättä.

Ihmisvapaa ekosysteemi

Ihmisten yhteiskunnassa ja sen ekosysteemissä niin maalainen kuin kaupunkilainen puolustavat reviirejään. Kaupunkilainen syyttää maalaista luonnon turmelemisesta. Maalainen puolustautuu ja syyttää kaupunkilaista tyhmyydestä, tämä ei tajua. Konflikti on pysyvä ja sen selitykseksi minulla on vain se mitä jo edellisessä kirjoituksessani esitin – urbanisoitumisen myötä ihminen on jakautunut kahteen lajityyppiin, kaupunki-ihminen ja maalainen. Niin kuin Darwin sen jo aikanaan totesi, ihmisten välinen ero on kulttuurissa, ei biologiassa.

Aikaisempien kirjoitusteni kommenteissa nousi esiin älykkyys. Eläinten, kasvien ja ihmisten älykkyys, mutta mitä älykkyys oikeastaan on? Ihmisen oletetaan eroavan muusta luonnosta älykkyytensä perusteella, mutta se lienee jo nykytietämyksellä todistettu vääräksi olettamukseksi, ainoa erottava tekijä enää voi olla siis vain tunneäly. Tunneälyn voisi olettaa hallitsevan ihmisen yhteiskunnan ekosysteemiä eli etiikka ja moraali erottavat meidät luonnon ekosysteemistä. Mutta onko todella näin, vai voittaako alkukantainen reviiritietoisuus sittenkin eettisen ja moraalisen ajattelun. EU-aikaan raha, veroraha, joka muuttuu yhteiskunnan ekosysteemin kiertokulussa alkuperältään tunnistamattomaksi tueksi, on sittenkin tärkeämpää kuin yksilön oikeudet omaan perinnemaisemaan, siihen alkuperäiseen ekosysteemiin jonka tuotosta olemme. Ekosysteemin muutos on ehkä osoitus evoluutiosta, mutta jos yhteiskunnan ekosysteemin muutos johtaa luonnon ekosysteemin turmeltumiseen, onko se ahneuden, itsekkyyden ja suunnittelemattomuuden tulosta vai luonnonvalinta?

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen kirjoitti avauksessaan, että Rion sopimukseen kirjatun periaatteen mukaisesti sataprosenttisen tieteellisen varmuuden puuttuminen ei saa estää ryhtymistä toimeen, jos luonnon monimuotoisuus on merkittävästi uhattuna. Kirjoitan tätä luonnonsuojelualueen laidalla, vesistön rannalla, jonka ekosysteemi on turmeltunut, jolle ei ole tehty mitään, tieteellisiä tutkimuksia on jo, mutta toimiin ei ole ryhdytty, luonnon monimuotoisuus on jo menetetty, paluuta ei enää ole, on vain Rion sopimuksen sanahelinää.

Kaarinan lepakkotalo halutaan suojella kaavalla. Täällä missä mehiläiset kesäisin tulevat sisään rakennuksiin, voidaan talot suojella mehiläispesinä tai missä naakat rakentavat pesänsä savupiippuihin, voidaan savupiiput suojella naakkayhdyskunnan koteina. Olettaa voi että näihin edellä mainittuihin uusiin ekosysteemeihin tulee paljon muitakin lajeja aina lahottajasienistä sammalkasvustoihin. Ekosysteemit rikastuvat luonnonvalinnan kautta.

La maison ou j´ai grandi - on aika, viimeinen sammuttaa valot.