Rasismi ja syrjintä suomalaisen yhteiskunnan ekosysteemissä

Homo Sapiens

Jo brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin luonnehti ihmisten välisen eron olevan ensisijaisesti kulttuurillinen, ei biologinen. Darwin teoriassaan olettaa kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta luonnonvalinnan kautta. Jos unohdamme kuitenkin koko luonnon ekosysteemin ja sen evoluution, jota monet pitävät kiistanalaisena, keskittyen ainoastaan ihmiseen voimme olettaa, että urbanisoitumisen myötä ihmisen kulttuuri on jakanut meidät maaseutu- ja kaupunkikulttuurin kantamuotoihin.

Yhteiskuntamme ekosysteemissä on siis kaksi päälinjaa ja tietysti lukematon määrä variaatioita, sillä muuttoliikkeen myötä sadattuhannet ovat muuttaneet kaupunkeihin ja sen vastapainona osa heistä taas myöhemmin kyllästyttyään urbaaniin ympäristöön palannut maaseudulle haja-asutusalueille, kyliin ja uusiin lähiöihin kaupungin ja maaseudun rajamaille.

Perustan tämän ajatukseni siihen tosiasiaan että maaseudun ja kaupunkien ihmisellä on kovin erilainen käsitys yhteiskuntamme ekosysteemistä ja sen lainalaisuuksista. Uutena terminä tätä kuvaamaan on lanseerattu maaseutukiusaaminen. Kari Kotiranta mainitsi sen blogikirjoituksessaan susista ja sama termi löytyy myös Keuruun kylänvoimaa projektin kotisivuilta.  Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa kaupungeissa asuvien ihmisten kanssa, kertoo kylänvoimaa projektin kotisivu ja tästä lauseesta voi jo vetää sen johtopäätöksen, että kyse on yhteiskuntamme ekosysteemin sisäisestä rasismista tai syrjinnästä, miten kukin sen haluaa nimetä.

Annika Saarikko (kesk.) kirjoittaa päivän Turun Sanomien kolumnissaan seuraavasti: Isoäitini näki suden. Oripään Tanskilan kylällä, keskellä kirkasta päivää. Susi seisoi pihapellolla, kotitalon vieressä. Hämmästyin, miten rauhallisesti hän kertoi puhelimessa asiasta. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen. Silti isoäiti aikoo kuulemma jatkossakin käydä tien päässä postilaatikolla potkukelkalla. Vähän kuulemma vilkuilee sivuilleen aiempaa ahkerammin. Tämä kuvaa mielestäni hyvin tyypillistä talonpoikaisjärjellä varustetun maaseutukulttuuria edustavan ihmisen toimintaa muistaen, että kyseessä on aikuinen ihminen jolle yksi susi ei ole välitön uhka.   

Keuruun kylien asukkaat taas edustavat laajaa ikäjakaumaa japienten lasten vanhemmat ovat huolestuneita oman kodin ympäristön turvallisuudesta. Tämä kuvaa tyypillistä vastuullisen aikuisen ihmisen toimintaa riippumatta siitä asuuko hän kaupunki- vai maaseutuympäristössä.

Suurpetojen suojeluinto, petoviha ja –pelko ovat vain yksi kulttuurillinen ero maaseutu- ja kaupunki-ihmisen välillä, mutta se jyrkästi jakaa populaation kahtia yhteiskuntamme ekosysteemissä. Meitä näyttäisi siis olevan selkeästi kahta eri lajia edustamassa ihmispopulaation monimuotoisuutta yhteiskuntamme ekosysteemissä.

Urbaani viherkaupunki

Suurpetojen suojelu on osa luonnon- ja sen monimuotoisuuden suojelua. Urbaanisti suuntautunut perustaa luontosuhteensa kiistattomaan asiantuntijuuteen, kun taas maaseutuihmisen luontosuhde perustuu elämäntapaan – mahdollisuuksiin säilyä hengissä, harjoittaa elinkeinoa, asua ja tulla toimeen symbioosissa luonnon- ja sen monimuotoisuuden kanssa.

Nyt kun käytän tässä termiä symbioosi, olen aivan varma että se herättää erityistä närkästystä urbaania kulttuuria edustavien keskuudessa, heidän näkemyksensä mukaan kun maaseudun ihminen on luonnon riistäjä ja hyväksikäyttäjä eli siis parasiitti. Maaseudun kulttuuria edustava taas hyväksyy termin symbioosi, koska hän kokee olevansa osa ympäristöään, aivan samoin kuin kaupunkilainen kaupunkiympäristöä, ja kuka nyt riistäisi itseään?

Tässä vaiheessa kiivaimmat homo urbanukset jo naputtelevat näppäimistöllään kommenttia siitä, miten maatalous saastuttaa ja pilaa luontoa tai miten metsät lakaistaan tyhjiksi puista pelkää ahneutta. Maaseudun ihmiselle ympäristö on usein hänen elinehtonsa. Maanviljelijälle pelto on tuotantoväline, metsänomistajalle metsä on pääomaa. Kuka yrittäjä itse tietoisesti ja vapaaehtoisesti pilaisi tuotantovälineensä tai kuka järjettömästi tuhlaisi pääomaansa?

Ekologinen vedenottamo

Tietysti voidaan kysyä onko maanviljelijä enää tässä yhteiskunnassa edes yrittäjä, eikö hän ole ennemminkin maaorja, joka toki omistaa tuotantovälineensä, mutta on ravintoketjumme alkupäässä ketjun seuraavien vaiheiden orjuuttama. Maanviljelijälle annetaan tuotantokiintiö, määrätään miten paljon ja mitä lannoitteita ja torjunta-aineita hänen tulee käyttää. Onko maatalouden kemikalisoituminen itse asiassa ollenkaan maanviljelijän itsensä syy vai onko syyllinen joku muu ravintoketjun komponentti? Elääkö maanviljelijä symbioosissa ravintoketjun muiden osien kanssa vai elättääkö hän työllään parasiittiä?

Mielenkiintoinen on myös se yhteiskuntamme ekosysteemin raja, jossa urbaanin ympäristön vastuu sen vaikutuksista luonnon ekosysteemiin päättyy ja mistä alkaa maaseudun vastuu luonnon ekosysteemin osalta. Maataloutta pidetään merkittävimpänä ympäristöhaittana, kaupungin haittoja vähätellään. Kaupunkien vedenottamoiden ja jätevesipäästöjen vaikutus luonnon ekosysteemiin urbaanin asuinympäristön ulkopuolella ei näyttäisi juurikaan puhuttavan urbaania ihmistä. Tämä on eräänlainen uuskolonialismin muoto, kaupunkilaisilla on etuoikeus käyttää maaseudun luonnonvaroja kuten puhdasta vettä yläjuoksuilta, saastuttaa ilmaa ja vesistöjä alajuoksuilla ilman rangaistuksen pelkoa tai yksilöityä vastuuta, sillä vastuu näistä jakautuu tasapuolisesti koko yhteiskunnan ekosysteemille. Onko tämä epäoikeudenmukaisuus rasismia tai syrjintää? Voiko kaupunki koskaan elää symbioosissa luonnon kanssa?