Kilpajuoksua lumentulon kanssa

Omena pieni, rastas suuri.

Vihdoin luvattu talvimyräkkä toi kymmenen sentin lumikerroksen, se ei ole paljon lupauksiin nähden, mutta hyvä alku oletetulle valkealle joululle.

Samalla alkoi myös rastaiden kilpajuoksu lunta vastaan. Vielä jalat ylettyvät puuterilumessa routaiseen maanpintaan ja pudonneet omenat on helppo saalistaa puutarhasta.

Puiden alla istuukin nyt rastas siellä täällä, omena hupenee ja rastas pyöristyy. Kohta hedelmät on kuitenkin syöty ja on etsittävä uusi energianlähde, käytännössä se tarkoittaa muuttoa muille maille.

Niukkuus saa tiaisen mietteliääksi.

Ruoan  niukkuus ja ruokailijoiden suuri määrä saa myös tiaiset mietteliäiksi. Enemmistössä ovat nyt viherpeipot, jotka tyypilliseen tapaansa ovat aggressiivisia elintilan valtaajia. Vahvistuksena muutama järripeippo ja mukaan lennähtänyt keltasirkku, joita on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin peippoja.

Fasaanikukkoja on nyt kaksi, mutta laskujeni mukaan niitä on enemmän. Tyypillisesti kaksi tulee hyvin keskenään toimeen, mutta kolmas pyörä aiheuttaa ongelmia. Kanat taas viihtyvät hyvin suurempanakin laumana ja laumassa saattaa olla turvamiehenä myös kukko. Toki keväällä kaikki on taas toisin ja parinmuodostus muuttaa hierarkian.

Käpytikan ja mustarastaan liitto on vankkumaton, närhestä kuuluu vasta ääni, mutta se ei ole enää kaukana. Lintujen ruokinta, sen lisäksi että se on visuaalisesti antoisaa puuhaa, on myös entistä rasittavampaa taloudellisesti.

Tämä homma kannattaisikin ulkoistaa jollekin ympäristötukia nauttivalle yhteisölle, jolloin yksityinen lainsuojaton maalaistollo pääsisi hiukan edullisemmin nauttimaan luonnon monimuotoisuudesta.

Departures and Arrivals

Tänään lähtivät joutsenet. Aamun valjettua kuului tuulen ujelluksessa taivaalta joutsenten ääniä. Matalalla lentävässä vielä hatarassa auramuodostelmassa oli vajaa kymmenen lintua, niiden ääriviivat erottuivat hämärästi puuskittaisessa usvanomaisessa tuiskussa.

Ehkä idänpuoleinen tuuli teki ruovikon reunasta suojattoman paikan ja lintujen oli nyt pakko lähteä. Se, miten ne pääsivät lentoon aallokossa, on arvoitus. Ehkä ne uivat suojaisalle vastarannalle ja nousivat sieltä lentoon. Joka tapauksessa tuuli on nyt suotuisa lentää pitkiäkin matkoja ja tämä lienee juuri sopiva ajankohta lähteä, sillä pakkasten tultu ja tuulen tyynnyttyä alkaa matalille rannoille muodostua jäätä, joka peittää alleen merenpohjan herkkuineen.

Kukko ja harakka ruokailevat sulassa sovussa keskenään.

Itätuuli voi tuoda myös tullessaan uusia tulokkaita, ehkä outojakin, paikkalintujen seuraksi. Nyt riistakameraan tarttuu päivittäisiä vieraita kuten peippoja ja tiaisia sekä luonnollisesti pikkuvarpusia. Fasaanikukko kulkee nyt omia polkujaan ja kanat vierailevat pienenä ryhmänä keskenään. Pelokas harakka alkaa tottua ihmiseen, uteliaana se seuraa tilannetta hiukan kauempaa, mutta tohtii tulla paikalle yhdessä fasaanikukon kanssa.  Käpytikka on aloittanut rutiininomaiset vierailunsa, punatulkut uskaltautuvat jo metsästä puutarhaan ja puukiipijä notkistelee omenapuun rungoilla. Pyrstötiaiset, jotka viihtyivät loppukesästä lehtometsähankkeen vesakossa, eivät ole vielä näyttäytyneet, mutta oletan että ne vanhasta tottumuksesta palaavat paikalle. Urpiaiset kulkevat omia polkujaan, aikataulu on avoin ja vierailulle tullaan yleensä parvena pariksi päiväksi kunnes matka jatkuu taas.

Kuusitiaiset ja hömötiaiset ovat kadonneet tyystin. Ehkä avipox hävitti kuusitiaiset ja varpushaukka hömötiaiset, mahdollisuuksia on monta. Varpuspöllöä en kuitenkaan tohdi syyttää mistään. Yhtään normi-peippoa ei ole, olisivatko ne muuttaneet jo varhain tai sitten niitä ei vaan enää yksinkertaisesti ole, sillä pesintä ei tänäkään kesänä onnistunut kaikilta. Toki yhden peiponpoikasen olin näkevinäni jo kesäkuussa, mutta parveksi asti niitä ei ollut.

Rastaita on vielä pieni parvi ja ne lähtevät vasta sitten kun makeat omenat loppuvat tai lumi peittää ne. Koska lintuja on näinkin suuri parvi, oletan että ne myös muuttavat parvena, ehkä joku satunnainen yksilö jää, mutta se jää nähtäväksi.

Happamia, sanoi kettu talviomenoista.

Happamia omenia on vielä paljon, mutta ne eivät tunnut kelpaavan kenellekään muulle paitsi supikoiralle, joka lihottaa edelleen itseään talviunille. Vasta talvella, kun muuta ei enää ole tai keväällä kun omenat ovat pehmeämpiä ja makeita alkavat ne maistua niin peuroille, jäniksille, ketulle kuin linnuillekin. Fasaani nokki nopeasti kokonaisen omenan, rastas maistelee neljänneksen ja pikkulintu pari nokallista välipalaksi.

Olen nyt heltynyt sellaiseen ratkaisuun, että en lopeta talviruokintaa kokonaan. Ruokintapaikkoja tulee olemaan vähemmän ja ruuan jakelua ehkä rytmitetään niin, että kahdella ruokintapaikalla on apetta vuoropäivinä. Paikkalinnut tottuvat nopeasti tähän käytäntöön ja satunnaisille vieraillekin tarjoutuu näin mahdollisuus välipalaan.  

Varpusten paluu

Noin kahden vuoden projekti on tuottanut tulosta, pihassa visertää äänekäs varpusparvi. Pari vuotta sitten keväällä vieraili pihapiirissä yksinäinen pikkuvarpunen. Viime keväänä parinmuodostus otti vielä aikaa, mutta lopulta pienet vierailijat löysivät toisensa ja tuloksena on nyt paikallinen varpusparvi. Lintuja on näkynyt pitkin kesää ja ne ovat edelleen täällä, joten olettaa voi että ne jäivät aloilleen.

Varpusten elämä maalaismaisemassa on vaikeutunut maaseudun rakennemuutoksen myötä, karjaa ei enää ole kuin kesäisin vuokralaitumilla. Onneksi tilalle ovat tulleet ihmisen harrastukset, lintujen talviruokinta, pöntönrakennus ja tietysti hevoset. Ilman tallia, hevoslaidunta ja hevosten ympärivuotista ulkoilua eivät mitkään ituhippimäiset toimet yksin olisi voineet mahdollistaa pikkuvarpusten menestystä täällä. Linnut lentävätkin ahkerasti pihamaan ja hevoshaan välillä.

Ennen varpusen viserrys oli harvinaista herkkua, mutta nyt tyynenä aamuna parven ääni kuuluu satojen metrien päähän. Nämä vikkelät sirkuttajat eivät pidä ääntään vakan alla vaan ilmoittavat äänekkäästi olinpaikkansa, toisin kun eräät, joita saa hakemalla hakea vienon vihellyksen suunnasta. Punatulkut lymyilevät edelleen metsän varjoissa, vain harvoin niitä pääsee näkemään suurten puiden latvustoissa, mutta vihellys kuuluu päivittäin kun linnut kiertävät metsää puu puulta.

Varpusten paluun lisäksi vuoden ehdottomia menestyjiä ovat olleet kottaraiset. Niille löytyy sopivia pesäkoloja ja kevään saapujien jäljiltä metsän yllä kirmaili sankka parvi ennen muuttoa etelään.

Punatulkkuja näyttäisi olevan vain kaksi, koiras ja naaras, jos ne ovat pesineet täällä niin kuin arvelen, on niiden pesintä ehkä epäonnistunut niin kuin niin monen muunkin pesänrakentajan kohdalla on käynyt. Joka tapauksessa myös tulkut ovat viihtyneet alueella jo pari kesää, joten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ne eivät ole siirtyneet muualle.

Ja tietysti mainitsemisen arvoinen on järripeippo, josta on hataria havaintoja pitkin kesää ja nyt syksyllä lukuisa parvi. Parvi oli ehkä vain ohikulkumatkalla, mutta jatkuvista vierailuista päätellen joku näyttäisi viihtyvän alueella pidempään. Nähtäväksi jää onko onnellisia loppuja ja jos on niin miten monta.

Lokakuu 2012

 

Home sweet home

Paluumuuttajia saapuu markkinoilta.

On asioita, joita ei toivo tapahtuvan, mutta joiden tietää tapahtuvan joka tapauksessa, toivoi tahi ei. Nyt kun kaupungin markkina-aika on ohi ja ollaan jo laskeutumassa talveen, palaavat naakat takaisin kotisijoilleen. Tänä vuonna niitä on onneksi vähemmän kuin ennen, mutta kuitenkin niitä on aivan liian paljon. 

Viime kesän pesintä kärsi talvimyrskyn tekemistä tuhoista, nimittäin yksi pesäpuista katkesi pesäkolojen kohdalta muutaman metrin korkeudesta ja yhdyskunta menetti kotinsa. No, minä sain siitä mukavasti takkapuita ja pystyyn jäänyt rungontynkä on ollut mitä parhain paikka tikanpoikasille opetella puunhakkuuhommia, laho puu kun tottelee tottumatontakin puunhakkaajaa.

Lehdet putoavat ja naakat palaavat.

Näyttää selvältä että naakat ovat päättäneet talvehtia tässä aivan niin kuin niin monena vuonna ennenkin. Ajatuksissani on ollut lopettaa lintujen talviruokinta, talipallot kun katoavat naakkojen suihin ja asetitpa lintulaudan millaisen tahansa ja miten hankalaan paikkaan tahansa, on naakka aina läsnä ja löytää kyllä keinon miten apajille pääsee. Ainoa keino välttää naakat ruokintapaikalla on päivystää vartioimassa lintulautaa ja sehän nyt ei ole mahdollista 24/7.

Järripeippo viihtyy haavan haarukassa.

Lintujenruokinnan leikkauksien tekemistä hankaloittaa vielä ihmisen mieli, nimittäin en millään haluaisi jättää kaikkein pienimpiä ja harvalukuisimpia paitsi jokapäiväisestä leivästä. Tänään vielä varmistui, että järripeippokin on saapunut paikalle vanhasta tottumuksesta. Vai olisiko jopa niin että se on majaillut täällä koko kesän? Nimittäin keväällä saapuessaan järripeipot näyttivät viihtyvän etelärinteellä olevassa puistikossa ja kesällä pihakoivun latvassa lymyili oudonvärinen peipon näköinen lintu.

Naakat lentävät lähes aina pareittain.

No, en enää tarkkaile lintuja päivittäin, olen yrittänyt ottaa niihin etäisyyttä, jotta irtautuminen luonnosta helpottuisi, sillä ainoa ratkaisu tässä maailmassa näyttää olevan unohtaa ja lakata välittämästä. Elämän prioriteetit on pantava järjestykseen, ei omien arvojensa, vaan yhteiskunnan arvojen mukaan ja siinä arvojärjestyksessä oma suu ja pesä ovat tärkeämpiä kuin luonnon monimuotoisuuden vaaliminen omassa pihapiirissä. Luonto kuuluu luonnonsuojelujärjestöille ja virkamiehille, minulle kuuluvat ihan muut velvollisuudet ja vastuut tässä yhteiskunnassa.

Kannattaa ottaa mallia naakoista, ne eivät kynnä eivätkä kylvä, ihminen on rauhoittanut ne ja ruokkii niitä markkina-aikaan toreilla, satoaikaan pelloilla pientä korvausta vastaan ja luonto hoitaa loput keväällä ja kesällä muiden lajien onnen ja menestyksen kustannuksella.       

Syyskuu 2012

Ympäristönsuojelun etiikka ja moraali

Paikallislehti uutisoi tänään Puhdistus Halikonlahdella. Salon kaupungin vanhoilla jätevedenpuhdistusaltailla sovelletaan nyt niin sanottua biomanipulaatiota. Ympäristöviranomainen kommentoi, että altaat ovat tutkimuskohteena siltä osin, miten biomanipulaatio vaikuttaa ravintoketjuun. Jutussa mainitaan myös, että viranomainen on tehnyt kunnostus- ja hoitosuunnitelman Viurilanlahdelle, mutta ainakaan minun tietojeni mukaan se ei koske Viurilanlahden koko Natura- ja luonnonsuojelualuetta, koska alueen osakkaana en ole tietoinen siitä.

Biomanipulaatio on toteutettu roskakalastuksena, josta mainitaan että tuhannet ruutanat päätyvät biojätteen kautta hyötykäyttöön, sillä vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen entisten jätevesialtaiden pohjasedimentit eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Mainitaan myös että altaiden ekosysteemi on altis ajautumaan epätasapainoon. Lisäksi altaiden ravinnemäärä on korkea, eteenkin fosforia on pohjasedimentissä runsaasti.

Kyse ovat nyt vanhat jätevedenpuhdistamon altaat, joista mainitaankin, ettei kyse ole luonnonmukaisesta ympäristöstä. altaat ovat ihmisen tekemiä eikä niillä ole juurikaan yhteyttä mereen.   Allasalueen pinta-ala on 38.5 hehtaaria, kun koko Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueen pinta-ala on 628 hehtaaria. Miten suuri vaikutus tällä biomanipulaatiokokeilulla ja –tutkimuksella on koko alueen tilaan, varsinkin kun altaat eivät ole osa vapaata luonnonmukaista vesistöä, vaan kuten artikkeli mainitsee, kyse on ihmisen tekemistä altaista. 

Halikonlahden vapaassa luonnonmukaisessa vesistössä ongelmana on myös tuo samainen suuri ravinnemäärä, typpi ja fosfori, sekä saastuneen pohjasedimentin aiheuttama lahden sisäinen kuormitus. Lisänä vielä puhdistettujen jätevesien hormoni- ja lääkeainejäämät, joita täällä ei ole edes tutkittu. Lahdella kalastetaan edelleen, eikä tietooni ole tullut, että kalastajille olisi annettu mitään ohjeita siitä onko kala ihmisravinnoksi suositeltavaa. Näkemykseni mukaan vapaan vesistön pohjasedimentti ja vedenlaatu eivät ole otollista alustaa ihmisruuaksi käytettävän kalan kasvatukseen. Toki vaelluskalat tulevat tänne jostain muualta ja istutettu kala on saanut alkunsa puhtaassa ympäristössä.

Monien muiden kysymysten lisäksi tämän alueen hoitoon ja kunnostukseen liittyy mielenkiintoinen rahoitukseen liittyvä seikka, jonka henkilökohtaisesti näen myös ympäristöpolitiikan eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Natura- ja luonnonsuojelupäätökset nuijittiin yksityisessä omistuksessa oleville alueille omistajien vastustuksesta huolimatta. Kun nyt esimerkiksi EU-rahoitusta tämän alueen hoitoon saadaan, saadaan se koko 628 hehtaarin alueelle, mutta kunnostus- ja hoitosuunnitelmat on tehty vain osalle aluetta ja toimenpiteet kohdistetaan murto-osalle aluetta. Toisaalla väitetään, että yksityiset luonnonsuojelualueet ovat huonossa kunnossa, mutta asia lienee päivänselvä, jos rahoitus ja toimenpiteet suunnataan, niin kuin tässä tapauksessa, kaupungin vanhan kaatopaikan päälle rakennettujen jätevesialtaiden kunnostukseen vapaan luonnonmukaisen kansainvälisesti merkittävänä lintuvesialueena luonnonsuojellun vesistön sijaan.

Oletan, että jos ympäristöasioissa toimitaan näin, on vastaava toimintaperiaate luontainen myös muilla yhteiskuntamme osa-alueille. Onko se oikeusvaltioperiaatteen mukaista, tukeeko se ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja ennen kaikkea edistääkö se tässä tapauksessa luonnonsuojelua ja ympäristön tilaa. Mielestäni ei, mutta jos poliitikot, virkamiehet, harrastelijat ja asiantuntijat sen hyväksyvät, on minunkin tarkastettava omaa henkilökohtaista käsitystäni etiikasta ja moraalista.

Kuten eräässä kirjoituksessani tulin maininneeksi: Hyvä tarkoitus pyhittää keskinkertaisetkin keinot.

Niinhän siinä sitten kävi

Paikkalinnut odottavat vielä auraansa.

Aamulla nuuskin ilmaa, katselin taivaalla purjehtivia pilviä ja tulin siihen tulokseen, että tänään saattaa olla se päivä kun ensimmäinen kurkiaura pohjoisesta saavuttaa rannikon. Tuuli tuli kuitenkin hiukan väärästä suunnasta, joten se ei mahdollistaisi kurkien ylilentoa, passin leimaamista ja matkan jatkamista Suomenlahden yli Baltiaan, joten saapuva aura lentäisi alhaalla ja laskeutuisi vielä rannikolle ruokailemaan ja lepäämään.

No, auroja ei näkynyt ja menin vesakkoon raivaushommiin. Iltapäivällä kuului tuttuja ääniä taivaalta ja kuuden kurjen parvi lensi alhaalla etsien sopivaa laskeutumispaikkaa. Täällä sellainen olisi juuri tuon kokoiselle parvelle, mutta kurjet suunnistivat länteen, ne eivät olleet paikallisia, joten pieni laskeutumispaikka ei ole niille tuttu. Pohjoisesta tuleva aura ei yleensä koskaan laskeudukaan tähän, se vain lentää alemmas ja poimii paikalla kesänsä viettäneet kurjet mukaansa. Olen nähnyt tämän näytelmän, niin keväällä saavuttaessa, kuin syksyllä lähdettäessä, joten käytäntö tuskin on muuttunut. Kurkiparvesta en ehtinyt saada kuvaa, mutta asensin kuitenkin kameran paikoilleen siltä varalta että kurkia tulisi lisää.

Tuttu kaveri liiteli taivaansinessä.

Kurkia ei tullut, mutta taivaan sineen pyrähti tuttu hahmo. Kameran asetukset olivat totaalisesti pielessä, mutta räpsin kuitenkin muutaman kuvan selvittääkseni kuka hän on. Tämä taitaa olla se samainen kaveri, joka on taistellut kuusien latvustossa varisten kanssa pitkin kesää. Kerran näin pihlajapensaassa oudon linnun, joka hätisteli rastaita. Sillä ei ollut keltaista nokkaa, joten ihmettelin kuka ihme se on. Sen täytyy olla petolintu, mutta se ei ole vuosien takainen tuttuni varpushaukka, väritys, muoto ja lentonopeus ei vastaa varpushaukkaa. Lintu lensi pihlajapuusta nopein liikkein aivan muutaman metrin päästä ohitseni. Kuului vain suhahdus ja outo lintu katosi metsään puiden varjoihin.

Kerran illansuussa, kun oli jo hämärää, huomasin ikkunasta, että mattotelineellä istuu joku. Ennen kuin ehdin nähdä kuka se on, lensi lintu nopeasti läpi pihan ja katosi näköpiiristäni. Mietin kuka kumma se voisi olla, mutta nyt sekin ongelma lienee ratkennut. Pihalla on ollut paljon sudenkorentoja, parhaimmillaan niitä näkee kerralla parikymmentä. Kuka käyttää ravinnokseen sudenkorentoja? Entä kuka voi rakentaa pesänsä vanhaan variksenpesään? Kenellä ei ole keltaista nokkaa? Kuka lentää lujaa, on oudon värinen, eikä hänen siivissään ole varpushaukalle tai muille haukoille ominaisia erottuvia siipisulkia, vaan siivet ovat terävät?

Hänhän se on, Falco subbuteo, tuo nopea, sulavalinjainen ja väreiltään poikkeava. Luulin varisten kanssa nahistelevaa haukkaa varpushaukaksi, mutta se ei tainnutkaan olla se. Rastaita jahdannut peto jäi minulta tunnistamatta. Pikkulinnut ovat olleet kovin vähälukuisina läsnä tänä kesänä, toki en ole havainnoinut lintuja enää niin paljon kuin ennen, joten kuvittelin että en vaan näe enää niitä, koska en kiinnitä niihin niin paljon huomiota.

Nuoresta iästään huolimatta Iso Lintu..

Paikalla on ollut jo vuosien ajan paljon petolintuja. Erilaisia suohaukkoja löytyy laidasta laitaan, kotkia voi nähdä päivittäin ja ne ovat lajiltaan mitä milloinkin. Kanahaukka ja varpushaukka ovat peruskamaa, joten en osannut kuvitellakaan, että muulloin kuin muuttoaikaan voisi paikalle tulla edes vierailemaan joku muu kuin tuttu. Petolintujen läsnäolon voi päätellä siitä, että naakkoja ei juurikaan enää näy, ne pakenevat paikalta heti jos tulee joku uhka. Silloin kun naakat ovat täällä, tiedän että taivaalle ei juuri kannata tuijottaa, siellä ei ole mitään mielenkiintoista.

Voisiko nuolihaukka olla pesinyt täällä? Onko se ollut aikeissa pesiä, vai onko sillä vasta tarkoitus muuttaa tänne? Joka tapauksessa se on ilmeisesti ollut nyt paikalla jo pidempään ja mahdollisesti jää. Mikä sen mukavampaa kuin saada tänne uusia naapureita, jotka ehkä rajoittavat varislintujen diktatuuria. Toki nuolihaukkakin on uhka pikkulinnuille, mutta yksi haukka tai edes pesue on paljon pienempi paha kuin naakkapopulaatio, joka on terrorisoinut metsää jo vuosien ajan.   

Saaristomeremme heikoin lenkki

Suojelualueen yli pääsee lentäen.

 US Puheenvuoro 4.9.2012 11:24 Outi Hoikkala Ympäristö luonnonsuojelu natura salo


Kai Tuovinen jakoi eilisessä kirjoituksessaan dokumentin Varsinais-Suomen pintavesien toimenpideohjelmasta. Yön yli nukuttuani ja käytyäni dokumenttia tarkemmin läpi, totesin että Salon Halikonlahti näyttää olevan koko Saaristomeren tilan kannalta se heikoin lenkki. Koko Halikonlahden vesialue on ekologiselta tilaltaan heikoin, vastaavaa yhtä laajaa yhtenäistä heikossa tilassa olevaa vesialuetta ei Saaristomeren alueelta dokumentissa olevien karttojen mukaan näyttäisi löytyvän.

Tällä alueella sijaitsee yli kuudensadan hehtaarin kokoinen Natura- ja luonnonsuojelualue, joka on suojeltu osin EU-direktiivin mukaisena kansainvälisestikin merkittävänä lintuvesisalueena. Voisi olettaa että tällainen yhteensattuma olisi herättänyt niin valvovan viranomaisen kuin luonnonsuojelijat nostamaan epäkohdan julkiseen keskusteluun, vaatimaan alueen osalta seikkaperäisiä selvityksiä, hoitosuunnitelmia ja pikaisia kunnostustoimenpiteitä. Mutta ei, paikallisesti olen saanut aika yksin keskustella tämän asian tiimoilla.

Kai Tuovinen otsikoi kirjoituksensa: Saaristomeren kuntoutus pitkäjänteistä työtä. Kun täältä Halikonlahdelta käsin katsoo Saaristomerelle päin, näyttää siltä että parannusta ei ole tulossa aikoihin.

Salon kaupungin keskuspuhdistamolle ollaan vetämässä siirtoputkilinjoja ja liitoskuntien jätevedet johdetaan tänne puhdistettavaksi, joten puhdistetun jäteveden kuormitus tulee lisääntymään jatkossa. Toisaalta tämä lisää lahteen tulevaa ravinteettoman veden määrää, joten veden laatu tältä osin paranee, mutta virtaama lisääntyy ja pohjasedimenttiin sitoutuneet aineet sekoittuvat veteen. Luonnollisesti myös hormoni- ja lääkeainejäämät vesistössä lisääntyvät.

Erilaisten pistekuormittajien määrä Salon Halikonlahden valuma-alueella verrattuna Halikonlahden pinta-alaan ja vesimäärään näyttää olevan kohtuullisen suuri muihin vastaaviin alueisiin nähden.

Linkin dokumentin tarkkaavaiselle lukijalle tiedoksi, että dokumentin sivujen 36 ja 39 kuvista puuttuvat kaupungin entiset jätevesien puhdistusaltaat, jotka ovat tekoaltaita, ja Halikonlahden Viurilanlahden Natura- ja luonnonsuojelualueet, jotka kuitenkin ovat toimenpideohjelmassa mukana.

Tekoaltaiden tilan lieneekin jo nyt hyvä, onhan niiden kunnostukseen panostettu vuosien ajan. Koko Natura- ja luonnonsuojelualueelle ei vielä ole tehty hoitosuunnitelmia, joten niiden osalta tilanne on monin paikoin jo erittäin huono. Esimerkiksi Rauvolanlahden osalta mainitaan, että kyseessä on laaja matala lahti, jonka uhkana ovat rehevöityminen ja haitta-aineiden vaikutukset, eivätkä vesienhoidon tavoitteet täyty. Tämä on luonnollista koska mitään toimenpiteitä ei ole tehty. Tavoitteena kuitenkin vesiensuojelun ja luonnon monimuotoisuuden yhdistävä suunnittelu ja hoito, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

Paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tuohon 66-sivuiseen dokumenttiin sisältyy, eikä liene syytä pureutua niihin kaikkiin tässä kovin yksityiskohtaisesti. Mutta kun katse viivähtää sivun 60 kuvassa, herää väkisinkin ajatus siitä, minkälainen tulppa tuohon punaiseen Halikonlahden läiskään oikein tarvittaisiin, jos haluttaisiin pelastaa alajuoksulla oleva vesialue ja sitä kautta Saaristomeri.

Yhdenlaisen vastauksen siihen antaa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelman 2012 – 2020 seitsemäs luonnos, mainitessaan kosteikkojen osalta, että kunnostuskohteiksi tulee valita laajoja kokonaisuuksia, ja kunnostuksessa pitää ottaa huomioon koko valuma-alue.

Vahingossa syntynyt perhosniitty

Luonnonystävälle voi sattua positiivisia vahinkoja. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin lehtometsähankkeesta, joka on nyt edistynyt sankkaan vesakkovaiheeseen. Vesakkoon on pikkuhiljaa ja varovasti raivattu pieniä aukioita jalopuiden ympärille. Alkukesästä huomasin, että näillä suojaisilla aukioilla oli paljon perhosia.

Avoimien niittyjen perustajat ovat valitelleet, ettei perhosia kaikista niityn perustamiseen liittyvistä oikeaoppisista toimenpiteistä huolimatta ole. Kun aloin miettiä syytä tähän, seurata perhosten esiintyvyyttä erilaisilla alueilla pihapiirissäni, totesin, että perhosia on eniten tuulensuojaisissa paikoissa. Vesakkoon raivatut aukiot ovat siis perhosille sopivia paikkoja.

Linnut ja tuuli ovat pikkuhiljaa kylväneet vesakkoon monipuolisen aluskasvillisuuden. Perhosille riittää jo nyt puuhasteltavaa läpi kesän. Ihminen voi vielä edesauttaa tätä kylvämällä siemeniä raivaamilleen aukioille, mutta käytännössä tämäkin on turhaa, jos riittävän lähellä on siementäviä kasveja.

Niityn perustamiseen löytyy paljon hyviä ohjeita, kuten kukkivaniitty.net tai Suomen Luonnonsuojeluliiton –sivustoilta. Yksi erilaisuus omaan kokemukseeni näissä kuitenkin on. Näissä ohjeissa ei puhuta mitään puista, pensaista tai vesakosta. Minun tapauksessani ne näyttävät olevan se perhosniityn erikoispiirre, jotka mahdollistavat perhosten viihtyvyyden tuulisella paikalla. Suuri avoin niitty on tuulille altis, ja perhoset välttävät tuulisia paikkoja. Tarvitaan siis suojaa tuulilta – pensaat ja vesakko toimivat juuri tällaisena tuulensuojana.

Aurinkoisina päivinä, kun tuulee navakasti, voi perhosia löytää juuri tuulensuojaisista paikoista. Puutarhassa puiden suojassa oleva kukkapenkki on mainio paikka havainnoida perhosia. Pienillä, tuulettomilla metsäaukioilla aluskasvuston kukinta-aikaan näkee kevään ensimmäiset perhoset. Pitkin kesää perhosia vierailee aina siellä, missä on tyyntä ja aurinkoista.

Niityn perustamiseen tarvitaan vähäravinteinen, kuiva ja aurinkoinen paikka. Vanhaan peltomaahan perustetun lehtoni sankka vesakko on kuluttanut maaperän ravinteet ja kuivattaa maapohjan. Kalliin ja työlään maapohjan vaihdon voi sivuuttaa kasvattamalla paikalle ensin vesakon. Se on vuosia kestävä prosessi, mutta tuottaa alueelle myös humuskerroksen pudonneiden lehtien muodossa.

Raivauksen yhteydessä vesat ja risut jätetään vesakkoon ja lahotessaan vuosien saatossa ne muokkaavat maaperää. Luonnonkukat tulevat alueelle itsestään, mutta tätä voi myös nopeuttaa ja edesauttaa keräämällä siemeniä tai tekemällä siirtoistutuksia.

Rikkakasveja voi niittää ja raivata alueelta vesakon raivauksen yhteydessä. Osan risuista voi myös kerätä kasoihin ja polttaa, jolloin tähän kohtaan syntyy eräänlainen kaskiaukio, joka kerää paikalle taas sille ominaisen lajiston. Tärkeintä onkin toteuttaa alueella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia toimenpiteitä, jotka pitkässä juoksussa tuovat paikalle myös mahdollisimman monimuotoisen luonnon kirjon niin kasveineen kuin hyönteisineen.

Tällainen pieni, sirpaleinen vesakon ja pensaiden ympäröimä niitty ei ole ehkä näyttävä, mutta perhosille se on mitä mainioin ympäristö. Periaatteella "Pieni on kaunista" voi ihan tavalliselle omakotitontillekin saada monipuolisen luonnon.

Suuremmassa mittakaavassa voi ajatella myös että: “Jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen.”