keskiviikko 28. elokuuta 2013

Lehto, josta tuli puisto

Kirjoitin aikanaan lehtometsähankkeesta, jonka budjetti oli nolla euroa. Saamani palautteen perusteella ei alueesta voi tulla lehtoa, siitä voisi tulla ehkä puisto ja niinpä päätin, että ei tule lehtoa tulee siis puisto.

Metsäkauris.
Puisto on kiva, siellä ihminen saa luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttaa itseään, mutta kun tämä puistoalue nyt sijaitsee kuitenkin luonnon keskellä, viihtyvät siellä myös luonnoneläimet. Lopulta siis ei ole mitään merkitystä sillä onko alue lehtometsä tai puisto, puisto vaan antaa ihmiselle enemmän oikeuksia vaikuttaa ympäristöön kuin odotusteni mukainen lehtometsä.

Puisto ja lehtometsä eivät juurikaan poikkea toisistaan, mitä nyt polut on raivattu leveämmiksi ja ihmisellä on enemmän oikeuksia alueen suhteen. Sinne voi tulla huvimaja, kesäkeittiö ja terassi, ehkä joitakin tulokaslajeja sallitaan ja istutetaan tarkoituksella. Luonnon eläimet eivät juurikaan välitä siitä sisältääkö ympäristö jotain alkuperäiseen suomalaiseen luontoon kuulumatonta, niille riittää että on kasveja ja luonnonrauhaa.

Lentävä muinaisjäänne.
Alkuperäinen lehtosuunnitelmakaan ei ollut kovin suomalainen, sillä puulajit, joita sinne odotin, olivat alun perin tulokkaita nekin. Eihän jääkauden jälkeisessä Suomessa ollut mitään muuta, kuin siemenistä kasvaneita lajeja. Ne, jotka tuotiin tänne kartanojen puistojen rakennuksen yhteydessä, olivat ihmisen tuomia ja ihmisen luomista taimikoista syntyivät ensimmäiset lehdot. Samaa virhettä ei siis pidä tehdä toista kertaa, toki voi käydä niin, että kun tämä puisto on aikuinen joskus parinsadan vuoden kuluttua, jos sitä ei ole sitä ennen tuhottu, voi joku pitää tätäkin puistoa alkuperäisluontona. No, se ei enää silloin ole minun ongelmani, minä olen silloin jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja joku muu saa sen ongelman ratkaista. Ongelman, miksi puut ovat tietyssä järjestyksessä ja miten metsä on syntynyt. Hassua mutta totta.

Puisto edistyy nyt vauhdilla. Polut on raivattu niin leveiksi, että niitä ei voi enää kutsua poluiksi. Teitäkään ne eivät toki ole, koska ajopelillä niitä ei pysty etenemään. Puita on edelleen merkitty nauhoin, suurin osa niistä on luonnon itsensä kylvämiä, mutta koska kyseessä on puisto, ne valitaan mittatilaustyönä. Kaikesta tästä ihmisen kädenjäljestä huolimatta on alueelle jo ilmestynyt reviirimerkkejä. Osa niistä on näkyviä, mutta osa pelkästään tuoksuvia. Kaikkien tuoksua ei ihmisen aistein voi edes havaita, mutta havaittavia jälkiä jää. Ne voi tunnistaa viemällä alueelle jonkun ihmisen lemmikin, joka ilmoittaa missä merkki on.

Syyskesän repalesiipinen perhonen.
Puisto pienestä koostaan ja kohtuullisen keskeisestä sijainnistaan huolimatta näyttää olevan kovin suosittu luonnoneläinten piirissä. Linnut eivät tee vielä pesiään koska puut ovat niin pieniä, mutta yritelmistä on jo havaintoja. Nelijalkaisia liikkuu paljon, monelle tämä on kuitenkin vain läpikulkupaikka, mutta käyntitiheydestä päätellen mielenkiintoinen sellainen. Sieniä on tullut yllättävän nopeasti ja syykin lienee selvä, mutta se on salaisuus. Linnut ovat jo istuttaneet pensaita ja kukkia tulee jostain kumman lähteestä, lieneekö syy siementensyöjissä sekin. Kun tulee kukkia, tulee pölyttäjiä ja perhosia sekä luonnollisesti paljon sellaista, jota maallikko ei edes huomaa. Kuten sanotaan, jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen – sen pelastaessasi olet jo pelastanut koko maailman.

Vasten auringonsiltaa tuijottava jänis.
Ollakseni rehellinen tässä tilanteessa, ei minua kiinnosta maailman pelastaminen, minua kiinnostavat kukat, perhoset ja tietysti nuo sulavalinjaiset nelijalkaiset, jotka tulevat ihailemaan puistoa ja jokaisen nurmikonleikkuun jälkeen käyvät tarkastamassa tuloksen ja jättävät oman reviirimerkkinsä kuin hyväksynnäksi siitä – tämä kelpaa, tämä on minun.   
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti