Hän

öisin herään kummaan tunteeseen

poissaolevanakin Hän on läsnä

joskus tuulen kuiskaus on kuin

hänen hellät sanansa kun ne putoavat huulilta

kuin keväiset vesipisarat

kuulaina ja kirkkaina, vailla pölyn sameutta

auringon valo on kuin Hänen katseensa

lämmin ja hehkuva keskipäivän kirkkaus

jota eivät pilvet varjosta

ei tuulen mukanaan tuoma usva

joskus kun istun yksin rannalla

tulee aalto ja kantaa mukanaan

kiveä, simpukankuorta ja vaahtoa

silloin ajattelen, missä ja milloin

ensimmäistä kerran kohtasimme

oliko se ennen vain jälkeen maailman synnyn

oliko aikaa silloin vielä olemassakaan