Lokakuu

Syyskuvia

Cansat de L'ocell - uusi lintulaji

Bongasin tänään uuden lintulajin - Väsynyt lintu (Cansat de L'ocell).  

Sumuisena elokuun aamuna kello 5:33

Elokuu oli metsäkaurisperheen onnen aikaa aina erääseen sumuiseen aamuun asti. Viiden kauriin lauma liikkui alueella, sen saattoi nähdä pari kolme kertaa päivässä, kunnes se eräänä päivänä katosi. Sinä aamuna kello 5:33 kuului kaksi haulikon laukausta. Oletin, että salametsästäjät ovat taas sorsastamassa, mutta tuntui oudolta, että joku niin hämärässä voisi tunnistaa mitään lentävää. Lisäksi salametsästäjät, jotka tyypillisesti tulevat veneellä meren kautta, olisivat joutuneet veneilemään paikalle täydessä pimeydessä. Laukausten jälkeen ei kuulunut moottorin ääntä, joten venettä ei ollut paikalla.

Tämän tapahtuman jälkeen metsäkauriita ei ole näkynyt alueella, tuntuu kummalliselta, että ne ovat lähteneet täältä pois vaikka täällä niitä ei uhkaa mikään. Ne saavat rauhassa lymyillä metsässä ja käyvät aika ajoin puutarhassa syömässä omenoita. Luvallisesti niitä ei ole metsästänyt täällä kukaan, joten tämä on ollut niille rauhallinen paratiisi.

Eilen näin sitten kauriit kaukana metsän laidassa, jostain kumman syystä ne ovat siirtyneet noin puolen kilometrin päähän. Kun laskin kauriit, niitä oli enää vain neljä, yksi oli kadonnut jonnekin. Jos ilves olisi saanut saaliikseen yhden, edes pienen vasan, olisi paikalla haaska. Ilveskään ei olisi pystynyt kuljettamaan kokonaista ruhoa yhden yön aikana pois. Haaskaa ei alueella ole, linnut olisivat sen paljastaneet, mutta niiden käytöksessä ei ole merkkejä ilmaisista lounaista, päinvastoin ne edelleen repivät fasaaneja pyrstösulista aterian toivossa.

   

Metsäkauriin metsästysaika alkoi vasta 31.8. jälkeen, joten kuka olisi ennen kauden alkua ampunut kauriin? No ei ainakaan kukaan luvallinen metsästäjä. Entä kuka olisi ampunut kauriin täällä, jos lupaa metsästykseen ei ole? Voihan tietysti olla että kauris on ammuttu, siis jos se on ammuttu, jossain muualla, mutta miksi kauriit sitten lähtivät täältä pois, mitä olivat nuo kaksi aamuista laukausta ja ennen kaikkea mihin katosi yksi kauris.

Olen ehkä aivan liian epäluuloinen, mutta siihen on syynsä - vuosien ajan jatkunut luvaton sorsastus, alueella liikkuvat tuntemattomat henkilöt ja epätietoisuus heidän tarkoitusperistään. Luonnossa vallitsee luonnonlaki, ihmisten toimia rajoittavat omat lait ja säädökset, kuten nuo metsäkauriiden rauhoitusajat. Kummallisella tavalla rauhoitusajan lopulla kadonneen kauriin tapaus jäänee ikuiseksi mysteeriksi, toki jossain saattaa olla pakastin, jossa on hauleilla kyllästettyä metsäkauriin lihaa. Kun liha joskus sulatetaan paistiksi, ei kukaan enää kysy missä ja milloin se metsästettiin. 

Lehto, josta tuli puisto

Kirjoitin aikanaan lehtometsähankkeesta, jonka budjetti oli nolla euroa. Saamani palautteen perusteella ei alueesta voi tulla lehtoa, siitä voisi tulla ehkä puisto ja niinpä päätin, että ei tule lehtoa tulee siis puisto.

Metsäkauris.

Puisto on kiva, siellä ihminen saa luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttaa itseään, mutta kun tämä puistoalue nyt sijaitsee kuitenkin luonnon keskellä, viihtyvät siellä myös luonnoneläimet. Lopulta siis ei ole mitään merkitystä sillä onko alue lehtometsä tai puisto, puisto vaan antaa ihmiselle enemmän oikeuksia vaikuttaa ympäristöön kuin odotusteni mukainen lehtometsä.

Puisto ja lehtometsä eivät juurikaan poikkea toisistaan, mitä nyt polut on raivattu leveämmiksi ja ihmisellä on enemmän oikeuksia alueen suhteen. Sinne voi tulla huvimaja, kesäkeittiö ja terassi, ehkä joitakin tulokaslajeja sallitaan ja istutetaan tarkoituksella. Luonnon eläimet eivät juurikaan välitä siitä sisältääkö ympäristö jotain alkuperäiseen suomalaiseen luontoon kuulumatonta, niille riittää että on kasveja ja luonnonrauhaa.

Lentävä muinaisjäänne.

Alkuperäinen lehtosuunnitelmakaan ei ollut kovin suomalainen, sillä puulajit, joita sinne odotin, olivat alun perin tulokkaita nekin. Eihän jääkauden jälkeisessä Suomessa ollut mitään muuta, kuin siemenistä kasvaneita lajeja. Ne, jotka tuotiin tänne kartanojen puistojen rakennuksen yhteydessä, olivat ihmisen tuomia ja ihmisen luomista taimikoista syntyivät ensimmäiset lehdot. Samaa virhettä ei siis pidä tehdä toista kertaa, toki voi käydä niin, että kun tämä puisto on aikuinen joskus parinsadan vuoden kuluttua, jos sitä ei ole sitä ennen tuhottu, voi joku pitää tätäkin puistoa alkuperäisluontona. No, se ei enää silloin ole minun ongelmani, minä olen silloin jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja joku muu saa sen ongelman ratkaista. Ongelman, miksi puut ovat tietyssä järjestyksessä ja miten metsä on syntynyt. Hassua mutta totta.

Puisto edistyy nyt vauhdilla. Polut on raivattu niin leveiksi, että niitä ei voi enää kutsua poluiksi. Teitäkään ne eivät toki ole, koska ajopelillä niitä ei pysty etenemään. Puita on edelleen merkitty nauhoin, suurin osa niistä on luonnon itsensä kylvämiä, mutta koska kyseessä on puisto, ne valitaan mittatilaustyönä. Kaikesta tästä ihmisen kädenjäljestä huolimatta on alueelle jo ilmestynyt reviirimerkkejä. Osa niistä on näkyviä, mutta osa pelkästään tuoksuvia. Kaikkien tuoksua ei ihmisen aistein voi edes havaita, mutta havaittavia jälkiä jää. Ne voi tunnistaa viemällä alueelle jonkun ihmisen lemmikin, joka ilmoittaa missä merkki on.

Syyskesän repalesiipinen perhonen.

Puisto pienestä koostaan ja kohtuullisen keskeisestä sijainnistaan huolimatta näyttää olevan kovin suosittu luonnoneläinten piirissä. Linnut eivät tee vielä pesiään koska puut ovat niin pieniä, mutta yritelmistä on jo havaintoja. Nelijalkaisia liikkuu paljon, monelle tämä on kuitenkin vain läpikulkupaikka, mutta käyntitiheydestä päätellen mielenkiintoinen sellainen. Sieniä on tullut yllättävän nopeasti ja syykin lienee selvä, mutta se on salaisuus. Linnut ovat jo istuttaneet pensaita ja kukkia tulee jostain kumman lähteestä, lieneekö syy siementensyöjissä sekin. Kun tulee kukkia, tulee pölyttäjiä ja perhosia sekä luonnollisesti paljon sellaista, jota maallikko ei edes huomaa. Kuten sanotaan, jos et voi pelastaa koko maailmaa, pelasta edes yksi päiväperhonen – sen pelastaessasi olet jo pelastanut koko maailman.

Vasten auringonsiltaa tuijottava jänis.

Ollakseni rehellinen tässä tilanteessa, ei minua kiinnosta maailman pelastaminen, minua kiinnostavat kukat, perhoset ja tietysti nuo sulavalinjaiset nelijalkaiset, jotka tulevat ihailemaan puistoa ja jokaisen nurmikonleikkuun jälkeen käyvät tarkastamassa tuloksen ja jättävät oman reviirimerkkinsä kuin hyväksynnäksi siitä – tämä kelpaa, tämä on minun.   

   

Homo Natura Goes To Art

Tämä ensimmäinen teos kuvaa Homo Naturaa matkalla taiteen moniulotteiseen symmetrian maailmaan. Vaikka polku on suora, taiteilija ei pysty suoriutumaan matkasta ilman kommelluksia:

Tässä toisessa teoksessa etsiydytään perimmäisen kysymyksen äärelle eli teos kuvaa yksinkertaisuudessaan siipiä ja luonnollisesti lentokyvyttömän olennon ehtymätöntä kaipuuta oppia lentämään. Ikaros-myytti kertoo yksinkertaisuudessaan miten tällainen unelma romuttuu 4ulotteisessa maailmankaikkeudessa:

 Teos Langenud Liblikas on toteutettu sekatekniikalla, joka on taiteilijalle uutta niin ilmaisultaan kuin tyylikieleltään. Se kuvaa rationaalisten kulminaatiopisteiden kohtauspaikkaa, jossa perhonen evoluution ja ekosysteemin luonnollisena osana esteettisessä herkkyydessään on hukassa:

Tämä teos on omistettu Marimekon kopiokohun siivittämänä vastaukseksi Arabian posliinilautastuotannon kilpailukyvyn heikkenemiseen. Tätä designia voivat nämä tai vastaavat yritykset yrittää kopioida ansiokkaasti omien innovaatioiden puutteessaan:

Tämä teos kuvaa Perseidien maksimia elokuussa 2013. Pilviseltä taivaalta taiteilijan katse on siirtynyt kohden äärimmäisyyttä, sitä pistettä, jossa toukkavaihe muuttuu perhoseksi: 

Superfood on nykyajan trendi. Tässä edellisen teoksen aike on kuvattu ravinnon muodossa ja se odottaa vain oikeaa viinivalintaa tullakseen nautituksi:

Heinäkuu 2013

Wanhan pähkinäpuun elämää

Kesäkuu 2013