Biodynaaminen puutarhanlannoittaja

Olen ihaillut systemaattisuutta ja tarkkuutta jolla puutarhan biodynaaminen lannoitus on hoidettu talven aikana. Vuokot ja kiurunkannukset nostavat jo päätään nähdäkseen tuloksen. 

Jo varhain tammikuussa leikkasin ensimmäiset omenapuunoksat hangelle odottamaan nälkäisiä vieraita. Olen nimittäin huomannut että paras tapa välttää jänisten ja peurojen aiheuttamat vahingot puutarhassa on tarjota niille omenapuun oksat ja omenat mahdollisimman helposti saavutettaviin paikkoihin.

Vuosia sitten seurasin miten peurat kiipesivät lumivallin päälle ja kurkottivat siitä ylös omenapuunoksiin syöden maukkaimmat palat. Jänis voi myös nousta runkoa vasten ja kurkottautua alimpiin oksiin tuhoten näin oksien rungot tai jopa koko puun. Hangella makaavat oksat ovat sen sijaan helposti saatavilla eikä eläimille tule kulumia niskaan tai tarvetta fysioterapeuttiseen hoitoon kun ateria on katettuna sopivan alhaalla pureskeltavaksi.  

Erityisesti jänis hoitaa ruokailun yhteydessä myös puutarhan biodynaamisen lannoituksen erittäin tehokkaasti. Talvella hangella on pyöreitä ruskeita papanoita aina siinä kohdassa missä ruokailu tapahtuu. Sulava lumi jo irrottaa papanoista ravinteita ja lopulta lumen sulaessa papanat jäävät niille sijoilleen liittyen suoraan ruokailupaikalla luonnon kiertokulkuun. Keväinen kukkameri saa luonnonmukaisen piristysruiskeen kun sade pikkuhiljaa hajottaa papanat osaksi maaperää. 

Etu on itse asiassa moninkertainen. Kun jänis syö leikatuista oksista kuoren rikki kuivuu oksa nopeasti kevätauringossa ja oksista saa sytykkeitä ja polttopuuta kesän grillinuotioille tai vaikka saunanpadan alle. Kuorelliset oksat kun muuten vaativat paljon työtä ja pitkän kuivumisajan, nyt pelkkä pätkiminen riittää. Usein omenapuun oksat heitetään kokonaan hukkaan, poltetaan suurena kekona tai silputaan energiaa kuluttavasti sähkösilppurilla. Kuitenkin sekoitettuna sopivassa suhteessa kevyemmän puun kanssa omenapuu on tehokas lämmöntuottaja, kuivana palaa puhtaasti ja hyödyksi käytettynä pienentää energiankulutusta.

Tämä monimuotoinen symbioosi ihmisen, omenapuun, jäniksen, kevätkukkien ja puutarhanurmikon välillä tuottaa niin iloa kuin hyötyä kaikille osapuolille. Puutarhassa häärii iloinen ihminen ja metsässä loikkii iloisia pulleita hyvinvoivia pupuja. Kun kukkameri aukeaa täyteen loistoonsa nauttivat kaikki, yhdessä tai erikseen, kukin omalla tavallaan. 

Yhteistyö luonnon kanssa kannattaa.

Lepus europaeus

 

 

Sielunvaljastuksen vaikeat asiakkaat

Kuvattuani lintuja muutaman tovin olen ollut huomaavinani selviä lajien välisiä luonne-eroja. Jotkut linnut tulevat suorastaan keikistelemään ja haluavat olla linssin täydeltä totta, upeita ja varteenotettavia malleja. Vähän sama siis kuin jotkut ihmiset työntävät itseään iltapäivälehtien palstoille mielellään kuvan kanssa, vaikkei kuva ehkä olisikaan kovin edullinen jutun henkilölle. Toiset linnut suorastaan välttelevät julkisuutta, niiden vangitseminen edes rippikuvan kaltaiseen otokseen voi viedä päiviä. Lopulta tulos jää linnun muotoon, väriin ja luonteeseen nähden täydellisesti vajaaksi. Harmittaa.

Muutamia yksilöitä nimeltä mainitakseni mieleen tulee ensi pieni, nopea, kiivaslentoinen kuusitiainen. Hän on ensinnäkin niin pieni että usein peittyy osittain puun tai oksan taa. Tai sitten hän on selin, suuri pää hallitsee vartaloa ja jää epäedullisesti oppositioon kuin kuu vaikeina aikoinaan. Kuusitiaisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen vaatii paljon aikaa ja täydellisen onnistumisen, joka minun osakseni ei ole vielä tullut. Mutta hän vierailee täällä nyt päivittäin ja mitä todennäköisimmin pesii metsässä, joten mahdollisuuteni kasvavat päivä päivältä. En ole siis malttamaton, olen toiveikas, kenties minulle antautuu se mahdollisuus jota kukaan muu koskaan ennen ei ole saanut.

Peipot ovat myös erityisen hankalia lähestyttäviä. Niillä on ominaispiirteitä joita ei voi kuvata pelkällä otoksella. Peipon luonteen vangitseminen kuvaan vaatii suurta itsehillintää ja pitkäjänteisyyttä. Luulen tietäväni siitä jo jotain, sillä olen onnistunut näkemään vilaukselta sen miten peippo kääntää päätään, tarkkailee ympäristöään, miten sen siivet, pyrstö ja koko ruumis aivan kuin jännittyvät odotukseen siitä mitä tulossa on. Peippojen kasvojen piirteet korostavat linnut ominaisuuksia. Vahva nokka, suuret, jopa älykkäät silmät ja höyhenpuvun vaihteleva väritys tekee siitä tietyssä valossa ja tietystä kulmasta katsoen suorastaan jumalaisen kauniin linnun.

Mutta hankalin näistä kaikista peipoista on järripeippo. Se on arvonsa tunteva, puvultaan poikkeava ja siitä ilmeisen tietoinen. Järripeippo ei ehkä pärjää muille laulussa, mutta kostyymissään se on ainutlaatuinen ja hillityn edustava. Erityisen hankala kuvauskohde ja nyt jo matkalla pohjoiseen, joten jäljelle hänestä jäi vain rippikuvan kaltainen muisto.

Punarintaa pidetään sosiaalisena tyyppinä. Minua hän kohteli hyvin yliolkaisesti. Katsoi suoraan rehellisesti silmiin, mittasi minut päästä varpaisiin, veti johtopäätöksensä ja lensi pois. En kelvannut hänelle? Tai sitten minulla oli vääränlaisia ystäviä?

No, jälkeenpäin kun olin koneen äärellä katsomassa päivän otoksia tuli punarinta ikkunan taa ihmettelemään minne menin. Hän oli siis kuitenkin hiukan kiinnostunut ja utelias? En tiedä kumpi meistä oli tyhmä, minä vai lintu, mutta ystävyytemme näyttää jääneen päivän mittaiseksi. Jos häntä kiinnostaa, hän palaa, jos ei niin sitten ei. Lintuja riittää ja samppanjaa!

.

Peippo

Lajinsa viimeinen

Pikkuvarpunen on joka aamu istunut pihapuussa laulamassa. Tänään tarkkailin lintuja pihalla ja huomasin miten hän kiertää pihaa puusta puuhun. Varpunen vierailee muiden lintujen luona ja laulaa kirkkaasti korkealla äänellään, mutta onnettomalle etsijälle ei seuralaista löydy. Hän on ainoa lajiaan täällä.

Ajatelkaa miltä tuntuisi olla lajinsa viimeinen? 

Varpusen kohtalo saa minut huolestumaan. Hän on reipas, iloinen ja on jaksanut laulaa jo pari viikkoa. Mikä pettymys onkaan jos ei kumppania löydy.

Monen tunnetun ja elinvoimaiseksi määritellyn lintulajin tilanne ei siis ole helppo. Tällaisiin tapauksiin törmää aina aika ajoin ja tulevaisuudessa ehkä vielä useammin. Aikanaan seurasin muutaman vuoden ajan yksinäisen harmaahaikaran liikkeitä. Eräänä päivänä se lensi toisen harmaahaikaran mukana länteen, enkä ole sitä sen koommin nähnyt.

Pienen varpusen kohtalo saa minut mietteliääksi. Hän ehkä jää tänne kesäksi, onhan vieressä talli ja ympäristö sopiva varpusen elää ja olla. Kenties hänkin kerran lähtee eikä palaa ja menee taas monta vuotta ennen kuin varpuset palaavat tänne. Tai sitten ne eivät palaa ehkä koskaan.

Suuri invaasio

Tällä viikolla on tapahtunut suuri invaasio. Huhtikuun 5. päivä näin arviolta noin 30 eri lintulajia, joista osa jäi tunnistamatta lajilleen. Kaukana suon yllä liitelevä haukka oli vain haukka, viklot jäivät vain vikloiksi ja joutsen, pää siiven alla nukkumassa, oli vain joutsen.

Sinä päivänä tulivat myös ensimmäiset kurkiaurat. Osa lensi suoraan yli pohjoiseen, mutta yksi jäi pyörimään taivaalle ja laskeutui alemmas. Aura saattoi palaavat kurjet pesintäpaikalleen ja nousi sitten ylös ja jatkoi matkaa. Illansuussa rantaniityltä kuului jo tuttua kurkien ääntä ja pariskunta tepasteli rauhalliseen tahtiin rantaniityllä.

Kurkiauran tapa saattaa yksilöt pesintäpaikalleen on jo tuttu näky edellisiltä vuosilta, mutta silti se on yhtä hämmentävä kokemus joka vuosi. Sama näytelmä toistuu myös syksyllä kun pohjoisesta tuleva aura laskeutuu alemmas ja siihen liittyy siinä vaiheessa joko kolme tai neljä kurkea pesinnän onnistumisesta riippuen. Lintujen sosiaalisuus ja tapa huolehtia ryhmän, auran, jäsenistä, sekä navigointikyky löytää kaikki auran kurjet matkalla etelään, tekee minuun suuren vaikutuksen. Linnut ovat uskomattoman taitavia ja älykkäitä.

Nyt jo lähes kaikki linnut lentävät pareittain tai vielä parvissa. Yksin on vain pihajalavan latvassa aamuisin laulava pikkuvarpunen ja vasta palannut laulurastas. Uuttukyyhkyn ääni kuuluu metsästä ja vain yksi yksilö on näyttäytynyt kerrallaan, joten ehkä siltäkin puuttuu vielä puoliso. Sepelkyyhkyt tepastelevat viiden kuuden yksilön parvena, mutta niiden pesintä täällä taitaa olla vielä epävarmaa.

Mustarastasnaaraalla on ollut kolme kosijaa. Saapuneet peipot lentävät monilukuisena parvena, mutta täällä talvehtineet viherpeipot kulkevat pareittain. Näyttää peippojen parveen eksyneen myös muutama järripeippo matkalla pohjoiseen.

Tiaiset ovat nopeita liikkeissään, mutta metsässä niitä näkee pareittain valitsemassa sopivaa pesäpaikkaa. Kuusitiainen oli pitkään poissa, mutta palasi tänään. Kiireestä päätellen sillä taitaa olla pesäntekopari jossain.

Kevään ensimmäinen laulaja oli vihervarpunen. Parinmuodostus tapahtui jo varhaisessa vaiheessa. Reilu viikko sitten sairaan tai muuten vain väsyneen naaraan luona pyöri touhukas hiukan ehkä huolestunut uros. Muut lajitoverit kävivät myös tervehtimässä häntä aika ajoin ja minä luonnollisesti vartioin ettei naapurin kissa pääse tekemään pahojaan.

Kolmelle fasaaniurokselle ilmestyi myös kuin tyhjästä puolisot. Naisten saapuminen paikalle muutti kuitenkin käyttäytymistä merkittävästi. Talvella urokset tepastelivat rintarinnan ruokintapaikalle, mutta naisten tulo paikalle on herättänyt niissä vihamielisyyden toisiaan kohtaan. Kukot eivät enää viihdy yhdessä, juoksevat peräkanaa ja metsästä kuuluu armotonta riitelyä joko naaraista tai reviiristä.

Käpytikat lentävät nyt peräkkäin, ovat samassa puussa ja tulevat jopa samaan aikaan ruokintapaikalle. Talvella ne eivät koskaan tulleet yhtä aikaa. 

Keväänmerkit ovat siis selvät ja julistankin täten Lintuparatiisin kevään alkaneeksi suuren invaasion päivänä 5. huhtikuuta, vaikkakin västäräkkipariskunta on vielä saapumatta. 

.