Kettu

Repolainen on tehnyt minuun suuren vaikutuksen valinnoillaan. Se vierailee puutarhassa nykyisin säännöllisesti lähes joka aamu. Sen polku on jo painautunut nurmeen niin että kuuraisena aamuna voisin mitata tassun koon, mutta siihen ei ole tarvetta. Kettu on jo tuttu ja näkemäni perusteella suurikokoinen ja hyvinvoiva. Pörröturkin alla on hyvin ravittu voimakas keho, niin suuri että se tuskin mahtuu asumaan taloni alla. Talon alainen asukas on siis edelleen mäyrä joka kesällä ulkoilutti kahta kasvavaa poikastaan lähitienoilla. Toisaalta niin kettu kuin mäyräkin mahtuvat asumaan samassa luolastossa, mutta tämä nykyinen kettu tuskin mahtuu enää talon alle menevästä aukosta sisään. Joku voisin nyt ajatella että hullua antaa mäyrän kaivaa onkaloitaan talon alle. Minulle se on suuri kunnia saada vuokrarästeistä piittaamattomia alivuokralaisia. Kas niin kauan kun luonto on lähellä ja elää ja hengittää, niin kauan myös ihmisen on hyvä olla. Tässä talossa asuu siis joku muukin, joten tämä asuinsija ei ole aivan mahdoton kenenkään kannalta.

Repolaiseen palatakseni hänen ruokavalioonsa näyttää oleellisena osana kuuluvan makeat omenat. Puutarhassa on kolme puuta joiden alla hän vierailee. Ensin kesällä hän söi valkoiset makeat omenat kaikki. Syksymmällä hän siirtyi saman puun alle jossa vierailevat niin kauriit, fasaanit, jänis kuin kaikki mahdolliset pikkulinnut. Kun tämän puun hedelmät kävivät vähiin hän valitsi perinteisen keltaisen kanelipuu. Terveen ruokavalionsa ansiosta hän lienee saavuttanut kohtuulliset mittansa ja terveen ulkokuoren. Tuuhean hännän valkoinen pää erottuu kauempaakin.

Mäyrä sen sijaan taitaa jo olla asettumassa talviunille. Sitä harvemmin enää näkee ja poikasetkin ovat jo lähteneet omille teilleen. Mäyrä on hyvin arka eläin, mutta kesällä se grillin tuoksujen houkuttelemana oli liittymässä seurueeseen. Epävarman harhailevan harkinnan jälkeen se kuitenkin päätti paeta talon taa ja pujahti sulavasti piiloon koloonsa.

Jänöraukka puraisi loppukesän ensimmäisestä pudonneesta talviomenasta, joka silloin vielä oli raaka ja hapan. Somat hampaanjäljet jäivät, mutta omena jäi syömättä. Iltaisin se joskus uskaltautuu pihavalon piiriin ja åkeropuun alla on puoliksi syötyjä omenoita joissa on selvät terveiden ja voimakkaiden etuhampaiden jäljet. Kun ystäväni eräänä syksynä vieraili luonani, istuimme iltaa puutarhassa ja kuuntelimme miten omenat putoilivat maahan, hän pelästyi nähdessään jättiläiskokoisen jäniksen sänkipellolla. Täytyy myöntää että itsekin joskus olen hämärissä erehtynyt luulemaan suurta jänistä kauriiksi. Todellisuudessa kysymys on vain hiukan normaalijänistä suuremmasta muunnoksesta. Syy lienee ravinto ja helppo elämä omenapuiden ja lintulaudan alla. Jänis on jo niin suuri että sillä ei taida olla enää edes luonnollisia vihollisia. Ihmistä se ei pelkää vaikkakin toki karttaa, kissa ei sitä kiinni saa ja ketun kanssakin ne jakavat reviirin toisiaan väistellen.

Kauriita on havaintojeni mukaan enää neljä. Keväällä niitä oli viisi, mutta yksi sarvipäistä on nyt kadonnut jonnekin. Saattaa olla että se on vain lähtenyt omille teilleen, sillä laumassa on tyypillisesti vain yksi uros ja loput ovat naaraita. Ehkä nuori uros on lähtenyt maailmalle etsimään onneaan. Kauriit ovat myös valikoivia omenien suhteen, niille maistuvat samat omenat kuin ketullekin, mutta talven myötä ne syövät kyllä kaikki happamammatkin lajikkeet toisin kuin kettu joka ei palaa kaivamaan routaista maata. Pienten kavioiden kuopaisut lumessa ovat selvä merkki hedelmätarhan antimien tarpeellisuudesta ja jos lunta tulee paljon tarjoilu pelaa talon puolesta.

Kevääksi on nyt omenoita varastossa niin kauriille, jäniksille kuin palaaville linnuillekin. Mutta siihen on vielä aikaa ja moni tarina ehtii saada päätöksensä ennen sitä.