lokakuisena iltapäivänä
kävelen kauas meren rantaa,
kun hiekka on kultaa ja vesi vihreää
taivas niin kirkas että jumala voi nähdä minut sen läpi …
jotenkin näin, niin kuin Alfonsina se kertoisi:
meri ympäröi rantojen kuolleet kivet
huuhtoen niitä suurilla aalloillaan
hitaasti, viileys katseessa, pysäytetyin liikkein
innostumatta liikaa, sinisten aaltojen tauotessa
graniitin lailla kuolleena odottaen,
kuin petolinnun nielaisema pieni kala
huuhtoutuu pois elämästä,
huokauksen lailla pienet veneet uppoavat aaltoihin
aallot imaisevat ne meren syleilyyn
ja taivaan ja meren väliin jää vain tyhjä kuva
mennyt ja jo unohdukseen haalistuva
ikuisesti meren oma
(Alfonsina Storni, Kipu)
...
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti