Viime päivien homokohu ja kirkosta eroamisbuumi herättivät minutkin, vanhan nukkuvan kristityn, ajattelemaan. Kuten kuvasta näkyy, olen viehtynyt kauniisiin rakennuksiin, kristillisen uskon temppelit vilahtelevat usein kuvissani, mutta tämä tietty hylätty kirkko on jäänyt mieleeni iäksi. Tapasimme noin kaksi vuotta sitten. Kirkko sijaitsee tyynen kauniin järven rannalla, ympäristö on hoidettu, mutta portit ovat lukitut ja tornin katolla kasvoi jo silloin kaksi yli metrin korkuista puuta. Ympäröivän puutarhan nurmet oli leikattu lyhyiksi, hedelmät putosivat puista nurmikentälle ja valokuvissa ne loistivat hehkeän punaisina vihreää maata vasten. Kiersimme ystäväni kanssa kirkkoa ympäröivän korkean aidan, mieleni teki kiivetä yli ja kurkistaa sisään, mutta aita oli aivan liian korkea ja minulla sopimaton varustus kiipeilyyn.
Nurmettuneet portaat kuvaavat mielestäni kirkon nykytilaa erittäin hyvin. Temppeli on rakennettu, mutta aidattuna monilta se jää tarpeettomaksi. Miksi ihmiset niin helposti eroavat seurakunnasta, yhden illan teeman ja tv-ohjelman jälkeen moni painaa nappia internetissä ja on valmis luopumaan yhteisöstä johon hän syntyi, jossa hän kasvoi ja varttui aikuiseksi. Miksi?
Lapsena minä en valinnut, en nimeäni, en kastetta, minut otettiin pyhään yhteyteen armosta. Kun vartuin aikuiseksi ja minusta tuli minä, identiteettini kehittyi ja vahvistui, yhteisö ei enää vastannutkaan tarpeisiini. Olin sille vieras, olin muukalainen. Miksi? Tuliko minusta huono ihminen, olenko syntisempi kuin muut, vai kasvoinko vain ulos ahtaasta ilmapiiristä ja mielipiteistä. Tuliko minusta enemmän kuin mitä yhteisöni voi hyväksyä, vai tuliko minusta syntisempi ja huonompi kuin muut keskimäärin ja siksi minulla ei saa, eikä voi, olla samoja oikeuksia kuin muilla.
En tiedä mikä on oikea ja väärä, tiedän vain että kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän syntisiä. Mikä on sen syntisyyden raja, jonka jälkeen ihmisoikeudet ja tasa-arvo lakkaavat merkitsemästä mitään? Olenko ylittänyt sen tahtomattani, jos olen tehnyt sen tahattomasti, kuka voi heittää ensimmäisen kiven?
Korinttolaiskirjeessä puhutaan kauniisti rakkaudesta, se ei katoa, mutta profetoiminen, kielillä puhuminen ja tieto katoaa. Väittääpä Paavali myös kirjeessään, että pysyviä ovat vain usko, toivo ja rakkaus, niistä suurin rakkaus.
Kauniit rakennukset, kuten tämä kirkko, on rakennettu aikanaan temppeliksi, jossa hiljentyä ja palvella Jumalaa. Minulle kuva nurmettuvista portaista on kaunis muisto, matkasta, ystävistä ja siitä paratiisinomaisesta paikasta jolla kirkko edelleen sijaitsee
– tyhjänä ja hylättynä.
Niin kauan kun on uskoa, on toivoa, ja kun on uskoa ja toivoa, on myös rakkaus. Ja näistä kaikista kolmesta suurin on rakkaus.
Polut ja portaat nurmettuvat, mutta rakkaus jää.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti