Helmikuun sieniä

Helmikuussa, kun ei ole lunta ja lämpötila on plusasteinen, löytyy Suomesta sieniä, joita en ole koskaan ennen nähnyt.

Sieni on pehmeä, näyttää korvasieneltä, mutta kasvaa lahon oksan kupeessa ilman jalkaa. 

Oksa on vaahteraa, jo kolme vuotta maassa maannutta, kuten sammaleen vehreydestäkin voi päätellä.

Luonnolla on kyky hämmästyttää. Tutkijalleen se antaa aina uusia kokemuksia, siitäkin huolimatta, ettet osannut niitä edes odottaa.

Tämä on osoitus siitä, että HomoNatura on elämäntapa, joka johtaa kokeneenkin luonnontarkkailijan kohti uusia odottamattomia kokemuksia. 

Vuodet eivät ole menneet hukkaan, ne johtavat kohti uusia ennalta odottamattomia ja tuntemattomia kokemuksia, joista ei voi kieltäytyä, sillä elämä on matka kohti tuntematonta ja se näyttää olevan täällä - maan päällä.  

Vesakosta puistoksi

Vuonna 2012 kirjoitin muutamissa yhteyksissä lehtometsähankkeestani. Hanke sai asiantuntijoilta kritiikkiä, sillä peltomaahan ei kuulemman voi perustaa lehtoa, lehto kun vaatii tietynlaisen maaperän. Näin luonnollisesti on, mutta kun satoja vuosia vanhat taimikot ovat nyt muodostuneet merkittäviksi luontokohteiksi, eikö ole mahdollista jatkaa tätä samaista perinnettä ja perustaa nyt taimikko, joka kahdensadan vuoden kulluttua on merkittävä luontokohde?

Jalopuut kasvavat hitaasti pohjoisessa ulottuvuudessa, mutta oletettu ilmastonmuutos ehkä nopeuttaa niiden kasvua ja edistää vaativienkin lajien menestymistä. Jo vesakkovaiheessa esimerkiksi lehmus (tilia cordata) on kylvänyt puiksi saakka kasvavia taimia. Terhoista kylvetyissä tammissa (quercus robur) on jo kymmenen vuoden kasvun jälkeen ensimmäiset omat terhot ja ne alkavat itse kylvää uusia taimia.

Peltomaa kasvoi ensimmäisinä vuosina niin voikukkaa kuin saunakukkaa, nyt näitä ei ole enää nimeksikään vaan tilalle on tullut monipuolisesti erillaista aluskasvustoa. Koivu, paju, mänty ja kuusi ovat levittäytyneet alueelle itsenäisesti ja niiden raivaaminen onkin ollut pääasiallinen työmaa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Toki näitä kaikkia tullaan myös jättämään puistoon. Kuuset saavat kasvaa joulukuusimittaan, jolloin ne kierrätetään joulupuina. Mänty ja koivu hyödynnetään myöhemmin polttopuuna, mutta alussa raivatut vesat kasataan risukeoiksi, jotka sitten kuivettuaan joko poltetaan tai murskataan maaperän muokkaamiseksi. Nämä toimet ovatkin jo hyvässä vauhdissa.

Pajut tuottavat pientä päänvaivaa, niitä leikataan ja raivataan ja ne jätetään maastoon jänisten ja kauriiden ruuaksi. Paksummat puhtaaksi kalutut rungot kuivuvat nopeasti ja ne on helppo murskata maaperään.

Metsäkauriit viihtyvät puistossa.

Mielenkiintoisia löydöksiä tulee vastaan, kuten neliterälehtinen ruusu ja outoja pensaita perinteisten viinimarjapensaiden lisäksi. Linnut ovat siis matkoiltaan tuoneet alueelle uusia kasveja. Yllättävää on se, miten nopeasti alueelle on muodostunut samalkasvustoa ja syksyisin esiin nousee runsaasti erillaisia sieniä - osa jopa syötäviä lajikkeita. Sammalkasvustoa voi edistää leikkaamalla ruohikkoa matalaksi ja rakentamalla näin polkuja puiden katveeseen. Nämä luontopolut ovat myös eläinten ahkerassa käytössä ja vaeltaessaan puiston läpi nämä myös lannoittavat maaperää omilla jätöksillään.

Tiaiset ovat lähes päivittäisiä vieraita.

Ensimmäistä linnunpesää yritettiin rakentaa jo viime kesänä, mutta paikka ei ollut riittävän suojaisa, joten työmaa jäi kesken. Lintujen määrä on hämmästyttävän suuri, jopa pyrstötiaiset parveilevat vesakossa lähes päivittäin. Ne näyttävät olevan varsin kiinnostuneita alueesta, sillä ne ilmestyivät tänne muutama vuosi sitten ja niiden määrä näyttää lisääntyvän.

Lintujen talviruokinnan lopettaminen on vähentänyt lintujen kirjoa, eikä suuria parvia enää esiinny. Tänne ovat jääneet vain ne, jotka menestyvät ilman ylimääräistä apetta. Urpiaisia ei enää vieraile ja viherpeippojen ja -varpusten massiviset parvet eivät enää varjosta taivasta, silti peippojakin edelleen on. Tiaisista vain kuusitiainen on kadonnut, sen turmioksi lienee koitunut avipox pari vuotta sitten. Nyt kun ruokintapaikkoja ei enää ole ja määrä on pienentynyt eivät myöskään taudit leviä enää niin tehokkaasti, joten paikkalintujen selviytymismahdollisuudet ovat paremmat.

Alkuperäinen tavoitteeni päästä eroon naakoista näyttää sekin toteutuvat ainakin osittain. Naakkojen määrä on vähentynyt ja ne vierailevat paikalla enää vain satunnaisesti. Toki yksi niiden pesintäpuista on edelleen pystyssä, mutta sekin on jo rungostaan halki, joten kaatuu myrskyssä missä hyvänsä. Varisten ja harakoiden määrä on lisääntynyt, mutta niillekin löytyy jo luontainen vihollinen, joka hätistää ne tehokkaasti pois paikalta.

Tämän vuoden tavoitteena on muuttaa vesakko lopullisesti puistoksi. Se tarkoittaa paljon työtä vesurilla ja kirveellä. Tiheikköjä jätetään edelleen, sillä ne varjostavat mukavasti aluskasvustoa ja mahdollistavat niin aluskasvuston luontaisen kehittymisen kuin antavat eläimille suojaisia piilopaikkoja. Myös kourallinen lehtokielon (Polygonatum multiflorum) siemeniä on nyt pakkaskäsitelty ja niille pohditaan sopivia kasvualustoja tulevan puiston suojaisissa paikoissa, tämä onkin ehkä vaativin haaste, johon olen tässä projektissani törmännyt. 

Mutta se suurin haaste on edelleen edessäpäin, nimittäin miten taata se, että puisto saa jäädä olemaan, se kun ei ole asiantuntijan valintoihin perustuva luonnon monimuotoisuuden kuvastin ja viranomaiselle alue lienee edelleen peltomaisemaa.