Rodriguesin Huhtikuu

17 päivää myöhemmin kuin viimeksi.

Huhtikuu on kummallista aikaa, silloin lauletaan, nauretaan ja vaihdetaan maisemia – se on kuin humalatila, joka johtaa kiistattomaan muutokseen niin ajan kuin paikan suhteen. Tämä kummallinen ominaisuus näyttää tarttuvan kaikkeen elolliseen. Koivu alkaa vuodattaa mahlaa, pelottomat pikkunisäkkäät juoksevat pareittain vailla päämäärää ja lukemattomat linnut tulevat ja menevät lirkutellen niitä näitä.

Epäröivä ohikulkijoita.

Eräänä aurinkoisena päivä pihamaan ylitti kiurupariskunta iloisesti liverrellen, seuraavassa aallossa tuli viisi kottaraista, niiden jälkeen neljä töyhtöhyyppää, seuraavaksi pari laulujoutsenta lensi takaisin etelään päin ja tätä koko tapahtumasarjaa säestivät tietysti uskolliset paikkalinnut tiaisesta naakkaan. 

Toisina päivinä taivaalla liitelivät vain Emiraattien lentolaivueet Aeroflotilla täydennettyinä, mutta ensimmäiset sinivuokot sentään avasivat kukkansa jo 11. huhtikuuta, tai itse asiassa varmaan jo sitä ennen, sillä vasta silloin huomasin ne. Kun tuijottaa taivaalle jää moni perusasia vaille huomiota ja tulee täytenä yllätyksenä kun viimein kääntää katseensa oleelliseen – siihen perustaan, johon koko huhtikuinen näytelmä lopulta pohjautuu – nimitäin kevääseen ja sen maallisiin merkkeihin taivaallisten sijaan.

Ruostetta siipien alla.

Lopullinen tosiasia on se, että kevät voi tulla ilman lintujakin, mutta linnut eivät tule ilman kevättä. Mutta niin kauan kuin on muuttolintuja, on myös odotusta ja toivoa, aivan niin kuin Edmond Dantès asian eräässä toisessa yhteydessä ilmaisee.

Paikkauskollinen asukas.

Toivosta ja odotuksesta on leikki kaukana kun paikalle singahtaa Whoom! 

Se nimittäin eräänä päivä kun olin pihamaalla tuli takaani, lensi parin metrin päästä ohitseni ja tupsahti lintulaudan alle. Nousi siitä oksalle ja minut huomatessaan lensi nopeasti kauas suuren kuusen latvaan.

Whoom on nopea liikkeissään, sitä ei tummasta olemuksestaan juurikaan voi tunnistaa nopean laskeutumisen aikana, mutta kun se pysähtyy, sen vaalea täplikäs rinta paljastuu ja petomainen keltainen käyrä nokka teräväkatseisten silmien alla paljastaa sen luonteen. 

Keltanokkia taivaalla.

Hiukan samaan kategoriaan kuuluu lapin harakka, mutta se pienestä koostaan johtuen ei juuri erotu muista siivekkäistä. Sen voi havaita ja tunnistaa vain muiden muuttuneesta käytöksestä. Arkana se pysyttelee kaukana ja vain pitkällä putkella se saa tallennettua lähempää tarkastelua ja tunnistusta varten.

Tämän juttuni harhaanjohtavana otsikkona on Rodriguesin huhtikuu, onhan huhtikuu toki vielä leppoisaa aikaa monille, mutta elo ei tule olemaan helppoa niille paluumuuttajille, jotka tämän paikan valitsevat kodikseen. 

Pienten pesänrakentajien perheonni jää lyhyeksi, toukomettisen samoin, sillä paikallinen Corvus monedula populaatio on edelleen voimissaan ja terrorisoi muita lajeja ikään, sukupuoleen, kokoon tai lajiin katsomatta. 

Sama pesäkolo tänäkin vuonna.

Vain ne, jotka pesivät riittävän pienissä pesäkoloissa voivat onnistua, muiden kohtalona on päätyä suuremman, voimakkaamman ja yhteisöllisesti organisoituneen ravinnoksi sen poikastuoton maksimoimiseksi. 

Lintumaailmassa pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikessa muussakin, etuoikeutettuna vahvemman oikeudella rauhoitettu Varsinais-Suomen maakuntalintu hallitsee ilmatilaa – kalat eivät pompi nekään, eikä pellava kasva, jos faijas ei oo rikas ja mutsis pirun hyvännäköinen, mut pentu sun on silti syytä pitää nokkas kii.